Hei hei ystävät. Edellisen kirjoitelmani jälkeen on taas kerran tapahtunut kovin paljon kaikenlaista. Kirjailija on aloittanut koulun, muuttanut omaan kotiin ja polkaissut silmään uuden vaihteen elämässä. Tämän takia musan kuuntelu on jäänyt ehkä turhankin vähälle muun muassa kaiuttimettomuudesta ja internetittömyydestä johtuen. Mutta kun nämä puutteet on saatu korjattua, saa musahullu taas nauttia elämästään.
Muutto tarjosi oivan mahdollisuuden järjestellä tavaroita uusiksi, ja ulotinkin operaation koskemaan myös levyhyllyä. Oli kertakaikkisen hienoa tuntea materiaonnellisuuden puuska, kun muisti kaikki hienot levyt, jotka hyllyä kansoittavat. Samalla tuli todistettua jälleen, että kaulapartaiset vinyylikeräilijät ovat tyystin syyttä huolissaan levynkansitaiteen rappiosta. Kun taittelee auki esimerkiksi Rammsteinin Völkerball-livetaltioinnin kuoria, voi vain kunnioittaa sitä vaivaa, jonka joku on jaksanut nähdä kehitellessään näitä origameja. Myös Amorphisin Skyforger-levyn pahviset, taiteltavat kannet puuaiheisine kuvituksineen hivelivät silmää pitkästä aikaa, kuten myös Hammerfallin No Sacrifice, No Victory -levyn kannen hologrammi. Kaikkea ne keksii. Kaikkea sitä keksi itsekin, kun joskus 13 ikävuoden tienoilla piirteli omia lisäyksiään levykansiin. Tunsin myötähäpeää, kun silmiini osui Bon Jovin Crush-levy tuherruksineen.
Juuri ennen koulun alkua, muuttoa ja muuta syksyyn vääjäämättömästi kuuluvaa hässäkkää oli hyvä lähteä rentoutumaan. Suuntana oli Jyväskylä ja Lutakko Liekeissä -festivaali, jossa juhlistettiin samalla 20-vuotiasta Jyväskylän Elävän Musiikin Yhdistystä Jelmua. Esiintyjistä ykköskohde oli omassa musan kuuntelussani kulttia ja jumaluutta sekoittavan aseman saavuttanut The Haunted, jonka lisäksi aioin tarkastaa ainakin Mokoman keikkakunnon loppukesästä. Matka Jyväskylään sujui rauhallisesti, ja vaikka keli haistattikin vittua isoon ääneen sateen ja kylmän muodossa, festivaalialueen tunnelma lämmitti pahemminkin tuulessa tuivertuneen. Iltapäivästä lavalla hyppivät vielä hieman Ruotsin hevihirviöitä kesymmät artistit, joista ainakin hienosti esiintynyt Samuli Putro saa varauksettomat kiitokset. Putron musiikki ei koskaan ole ollut suuresti mieleeni, mutta livenä lavalla miehen matalalta soiva, keskustelumainen ja erikoisen melodiaton laulusoundi oli hyvin tenhoava, mistä omalta osaltaan piti huolta myöskin tarkasti ja taitavasti soittanut bändi. Viulu, kitarat ja rummut säestivät hyvin herra Putron kappaleita ja festivaalipäivälle saatiin kelvollinen aloitus.
Samuli Putron keikan ja Jyväskylän keskustassa nautitun universumin isoimman broileripasta-annoksen jälkeen oli matka takaisin Lutakkoon. Paikalle saapuessani lavalla määki lihava, kalju mies mandoliini kädessään. Mies oli Timo Rautiainen, jonka bändien tekemä musiikki on mielestäni aina ollut varsin mielenkiinnotonta. Rautiaisen vaivalloisen kuuloinen laulaminen ei vain kosketa. Tätä mielipidettä livekonsertti ei muuttanut miksikään, ja nopeahko poistuminen keikalta teki hyvää. Rautiaisen lisäksi kuuntelin jo toista kertaa samana kesänä Lapkoa puolivahingossa puolella korvalla kaukana lavasta, mutta taaskaan Lapko ei kuulostanut huonolta! Kotikentällään soittanut Swallow The Sun puolestaan kuulosti. Painajaismaista, kammottavaa, kuolettavan ikävää musiikkia. Laahaavat, aivan liian pitkät ja hitaat kappaleet, varsin lapsenkenkäisen kuuloinen örinälaulu ja ei-niin-mielikuvituksellinen sovitus johtivat vain lyhyehköön korvien kiduttamiseen Swallow The Sunin parissa.
Iltaa kohti jännitys alkoi kasvaa sietämättömäksi. Kun kello sitten koitti 20.45 ja göteborgilaisviisikko marssi lavalle aloittaakseen tykityksensä Moronic Colossus -kappaleella, olin myyty. Kylmä ja kostea keli oli tehdä tepposet laitteistolle eikä bändi mielestäni saanut irti aivan parastaan pitkän keikkakesän lopulla, mutta kaikesta huolimatta The Hauntedin näkeminen livenä oli aivan yhtä hienoa kuin Rammsteininkin. Keikan huippukohtia olivat lähinnä rEVOLVEr- levyn kappaleet, joista etenkin No Compromise sai yleisön suunniltaan mieltymyksestä. Myös keikan päätösbiisinä heitetty Bury Your Dead oli komea veto. Peter Dolvingin karvainen, rosoinen, puhtaan maskuliinisuuden kuorruttama lavakarisma oli suorastaan värisyttävää, ja muun bändin erittäin tiukka thrash-poljento sen taustalla yksinkertaisesti loistavaa. Jopa soolokitaristi Anders Björlerin suolapatsasmainen esiintyminen voidaan painaa villaisella, koska jokainen nuotti osui kohdalleen tieteellisen tarkasti.
The Hauntedin jälkeen oli mentävä jatkamaan iltaa Gavin Portlandin keikan parissa. Islantilainen hard core punk- pumppu repi Lutakon sisälavaa liitoksistaan. Äärimmäisen karmaiseva laulusoundi yhdistettynä lyhyisiin, punkmaisella särmikkyydellä toteutettuihin, paikoitellen jopa metallisiin rytmeihin loi todella rajun ilmapiirin vähäisen yleisön keskuuteen. Näytän isoa peukkua Lutakon väelle bändin rekrytoimisesta soittamaan festivaalille. Levy meni tilaukseen välittömästi, siitä kerron myöhemmin lisää, ehkä. Illan viimeinen todistettava konsertti oli Mokoman setti, joka sekin oli todella hurjaa mättöä lähdöstä maaliin. Pari uutta kappaletta, vanhat hitit, loistavat aloitus ja lopetus (Irvikuva & Punainen Kukko), siinä se. Väsynyt tissiposkihevari oli enemmän kuin tyydytetty marssiessaan pois festarialueelta. Livenä soitettu musiikki, erityisesti thrash metal, on hyvin lähellä elämän tarkoitusta. Mikä on parempaa kuin herätä aamulla niskakipuun ja muistaa täsmälleen, että se johtuu edellisillan estottomasta moshaamisesta samanhenkisten ihmisten keskellä kuunnellen mielimusiikkian helvetillisen kovalla volyymillä?
Myös Volbeat on julkaissut uuden levyn, eikä Dimmu Borgirin uuttakaan tarvitse kauaa odottaa...elämme mielenkiintoisia aikoja.
