Vaikka olen ollut raskaan musiikin ystävä niin kauan kuin olen toden teolla musiikkia kuluttanut, en ole koskaan ainakaan täysin ummistanut silmiäni miltään musiikilta. Joskus olen keskustellut samanhenkisten ja ei niin samanhenkisten ihmisten kanssa siitä, mikä hevissä viehättää. Olen todennut, että arvostan muusikoita, jotka hallitsevat instrumenttinsa suvereenisti ja innovatiivisesti. Kuten jokainen jotain joskus soittanut, tiedän edes osittain, mitä hevimuusikoiden taituruus soittimiensa varressa vaatii. Se harjoitustuntien, käytyjen keikkojen ja opeteltujen kappaleiden määrä on todella hurja. Käymällä läpi kaiken tämän alan miehistä tulee taiteilijoita, joiden musiikki liikuttaa miljoonia ja taas miljoonia korvia kaikkialla maailmassa. Raskas musiikki tulkkaa monesti tekijöidensä tunteita tai filosofoi varsin pimeistä ja ikävistä aiheista. Elämän nurja puoli, vaikeudet, suru, kuolema, tuho, demonit ja muut iloiset kaverit ovat enemmän kuin yleisiä aiheita hevimusiikin sanoituksissa. Näiden äärimmäisten ajatusten ilmentäminen tekee myös musiikista äärimmäistä: erittäin nopeaa, raskasta, jopa piinaavaa, äänekästä ja vihaista. Eritoten modernimpien bändien käyttämät huuto- tai örinävokaalit ovat omiaan negatiivisen sanoman julistamiseen. Oma suosikkini huutolaulajista on The Hauntedin pitkäaikaisin mikkimies Peter Dolving, jonka tyyliä voitte ihailla vaikkapa seuraavien linkkien kautta:
http://www.youtube.com/watch?v=UxW0dxNph44
http://www.youtube.com/watch?v=OVLNMj1K1kg&feature=related
Videoissa lähinnä pientä näytettä miehen laulutyylistä. Dolving on varsin kiero mies, ainakin siltä vaikuttaa, kun tätä seuraa videoilla ja dokumenteissa. Miehen ajatus huutamisesta laulussa on mielenkiintoinen: hän ei huuda huutamisen vuoksi, vaan ainoastaan korostaa huudolla sanojen merkitystä. Mies on mm. sanonut: "Why the fuck scream if you ain't got nothing to scream about?" ja "God is just dog spelled backwards." Ei kovin nerokasta, mutta sitäkin omalaatuisempaa.
Jos raskaassa musiikissa tunteita tulkataan aggresiivisuudella, ovat muutkin tyylit keksineet omat konstinsa. Pop-musiikki luottaa tietenkin tarttuviin, yksinkertaisiin, osittain muottiin puristettuihin melodioihin. Näiden mestareita ovat ainakin minun kirjoissani suomalainen The Rasmus (In the Shadowsin alku, F-f-f-falling jne.), ruotsin ylpeys Kent (Kuka EI osaa viheltää Dom andran alkua?), ja brittiläinen Coldplay (Clocksin pianotriolit ja In my placen kitarakuvio). Coldplayn laulaja Chris Martin on omassa arvoasteikossani varsin korkealla, vaikka en juuri pop-musiikkia genrenä suosi. Martinin persoonallinen ääni ja kyky tulkita sanoja hienolla brittiaksentillaan vetoaa. The Scientist on ollut itsellä ajoittain hyvinkin kovassa kulutuksessa. Heviä vastapäätä on hip hop, jossa artisti sanoo sanottavansa suoraan. Kappaleiden melodisuuden puute jättää tilaa rytmille, joka on hyvin tärkeä osa hip hop- musiikkia. Flow, sanojen sovittaminen musiikin väliin ei todellakaan ole niin helppoa kuin luulisi. Monesti räppäreitä kritisoidaan sanomalla, että mikkiin puhuminen ei ole musiikkia. Kehotan kaikkia näin sanovia kokeilemaan itse ja kuuntelemaan alan todellisia taitureita, esimerkiksi Nas, Eminem ja edesmennyt Notorious B.I.G. ovat erittäin taitavia. Näille herroille on kehittynyt ajan myötä vain heille itselleen ominainen henkilökohtainen flow, josta lyyrikon tunnistaa helposti. Riimejä kun ei välttämättä ole aina vain säkeiden lopuissa, vaan myös keskellä niitä, ja välillä säkeet itsessäänkin ovat huippuräppäreiden käsissä kuin piparitaikinaa, josta heidän uunissaan muotoutuu kakku, joka hyppää ulos riimien ja kappalerakenteiden kehästä ja palaa sinne yhtäkkiä jättäen kuulijan ihmettelemään: "Mistä se kaivoi ton riimin?". Itselleni on käynyt näin ties kuinka monesti ja niin käy varmasti teillekin, jos todella jaksatte pureutua räppiin. Se on kokeilemisen arvoista.
Viime aikoina olen huomannut mieltyväni yhä useammin ns. pehmeämpään ilmaisuun, jossa musiikista ja laulusta on siloteltu ja hiottu pois oikeastaan kaikki terävyys ja kovat särmät. Tämä jättää koko musiikillisen elämyksen erittäin helposti lähestyttäväksi. Se ei tyrkytä, vaan antaa kuulijalle poimia itselleen kulloisestakin kappaleesta juuri sen mitä haluaa. Esimerkiksi The Roots ja suomalainen Pyhimys ovat tämän tyylin mestareita. Näiden artistien musiikki virtaa tajuntaan usvan lailla ja viipyilee siellä hiljaisena ja rauhallisena saaden kuuntelijan autuaaseen rauhan ja levollisuuden tilaan. Tunne on kertakaikkiaan mahtava! Tässäpä teille sitten Pyhimystä Youtube-linkin muodossa:
http://www.youtube.com/watch?v=lBJXqfJn908
Kappale Herätä mut maanantaina on herran tunnetuimpia.
Analysoikaapa ihmiset sitä, minkä takia kuuntelette sitä musiikkia mitä kuuntelette. Saatatte yllättyä.
lauantai 28. marraskuuta 2009
perjantai 27. marraskuuta 2009
What's the meaning of all this?
Joskus istuessa yksin koneen ääressä musaa kuunnellen ja oikeastaan mitään sen kummempaa tekemättä yllätän monesti itseni pohtimasta, mikä on musiikin tarkoitus. Miksi ihmiset tekevät ja kuuntelevat sitä? Miten musiikista on tullut niin lähtemätön osa kulttuuria ja ihmisten elämää kaikkialla maailmassa? Mikä on tehnyt muusikoista vähintäänkin huippuammattiurheilijoiden veroisia epäjumalankuvia ja palvonnan kohteita?
Lähdetäänpä tarkastelemaan asiaa historiallisesta vinkkelistä. Musiikin juuret ovat alkukantaisten ihmisten metsästäjä-keräilijä -yhteisöissä, joissa erilaisten uskonnollisten rituaalien aikana poppamiehet tai heidän apulaisensa hakkasivat kepeillä puukehikon ympärille pingotettua, symbolein koristeltua nahkaa tai vain tukkia tai muuta puupalasta. Rytmikäs jumitus jatkui, kunnes rituaali oli ohi. Esimerkiksi Suomen saamelaisten noitarumpuperinteessä shamaanit manasivat rummuillaan henkiä, sadetta, metsästysonnea ja kaikkea, mitä kuvitella saattaa. Rummunpaukkeen avulla nämä mahtimiehet vaipuivat eräänlaiseen transsiin, ns. lankesivat loveen, minkä aikana heillä oli yhteys mahtaviin henkiin, joilta saattoi kysyä neuvoa elämän polttavien ongelmien ratkaisemiseen.
Musiikki oli siis jo ammoisina aikoina osa tiettyjen hetkien tunnelmaa ja tehosti sitä. Musiikki edusti elämää, hiljaisuus kuolemaa. Esimerkiksi lähi-idän muinaisuskonnoissa ruumiita vietiin ns. hiljaisuuden torneihin, jotka olivat keskellä autiomaata olevia korkeita torneja, joiden laki oli avoin. Tällöin ruumiit makasivat auringolle altistettuina, minkä ihmiset uskoivat olevan se hienoin tapa jättää maallinen maailma. Hiljaisuuden torneista luin tutustuessani Nile-yhtyeen uuteen levyyn Those Whom The Gods Detest. Tiukkaa death metallia. Elämässä musiikki siis soi suurien hetkien taustalla korostaen ja täydentäen tiettyä ilmapiiriä. Ensin se perustui hyvin pitkälti rytmiin, sillä lyömäsoittimilla ei suuria melodioita luriteltu. Kieli- ja puhallinsoittimet kehiteltiin alunperin Kaksoisvirranmaassa, missä tuhansia vuosia vanhat soittimet kuuluvat edelleen kansalliseen musiikkikulttuuriin.
Sitten tuli pimeä keskiaika, jolloin kirkko kaappasi haltuunsa musiikkia myöten oikeastaan kaiken. Muu kuin kirkollinen musiikki oli saatanasta ja johti välittömään tuomioon helvetissä palamisesta. Ihmisten elämä ei siis ainakaan musiikin ansiosta ollut kovinkaan hilpeää, mutta onneksi ajat vaihtuivat. Keskiajan jälkeen 1500-1600- luvuilla musiikki saavutti oikeastaan nykyisen asemansa, missä sen tärkein tehtävä on ihmisten viihdyttäminen. Klassisen musiikin kovat jätkät, kuten Bach, Mozart ja Beethoven jylläsivät tehden kymmenien vuosien mittaiset urat ja jättäen jälkeensä kasapäin teoksia, joita moni nykypäivänkin nuori pianisti tai viulisti opiskelee soittouransa alkuvaiheilla. On hämmästyttävää ajatella, että esimerkiksi Mozart sävelsi vain 6-7 -vuotiaana musiikkia, joka elää yhä. Miehen menehtyminen sairauksien runtelemana vain 35-vuotiaana oli jälleen yksi osoitus siitä, että vain parhaat kuolevat nuorena. Monet tämän ajan suurista teoksista, mm. Mozartin Eine Kleine Nachtmusik (suom. Pieni yösoitto), olivat nimenomaan viihdemusiikkia, jota soitettiin juhlissa ihmisten nauttiessa ruuan ja seurustelun riemuista.
Klassisen musiikin kulta-ajoista nykyaikaan on enää lyhyt harppaus. Oli Romantiikan musiikkia, Chopinin uskomatonta pianotaidetta, Suomen maailmalla soitetuinta musiikintekijää Sibeliusta ja sen sellaista. Kevyt musiikki syntyi hiljalleen 1800-1900 -lukujen taitteessa. Jazzista, bluesista ja muista ensimmäisistä kevyen musiikin tyylisuunnista kehittyi eri tekijöiden käsissä Rhytm and Blues eli RnB-musiikki ja tietenkin rock and roll, kun blues-kitaristit nopeuttivat soittoaan ja muokkasivat sähkökitaran soundia säröisemmäksi vahvistintekniikan kehittyessä. Tulivat The Beatles ja Rolling Stones, mutta toisaalta Ray Charles ja B.B. King. Hieman myöhemmin tilaa uusille tuulille raivasivat raskaan rockin pioneeriyhtyeet kuten Led Zeppelin, Black Sabbath ja Deep Purple. Näille vastavetona tuli punk 1970-luvun puolivälissä. Punkkiin vastasi brittiläisen heavy metallin uusi aalto 1980-luvulla Iron Maideneineen, Judas Priesteineen ja Motörheadeineen. Näistä raskaampaan suuntaan kehittyivät nykyisen metallimusiikin genreviidakon kulmakivet, kuten Speed-, Thrash-, Death- ja Black Metal. Samaan aikaan toisella puolella viidakkoa syntyivät "mustan musiikin" tyylit kuten Hip Hop ja edeleen kehittynyt RnB. Myöskään Karibianmeren kalypsomusiikkia ja poliittisen agitaation välinetta Reggae-musiikia ei voi sivuuttaa.
Historian edetessä ja musiikin erikoistuessa yhä uusiin tyyleihin myös sen tarkoitus spesifioitui yhä uudelleen. Ihmisten viihdyttäjästä musiikki muuttui mielipiteen ilmaisemisen, tunteiden tulkitsemisen ja muun inhimillisen tuskan ilmentämisen työkaluksi. Esimerkiksi juuri Reggae- ja hip hop- muusikot pyrkivät alunperin musiikillaan saamaan aikaan poliittista liikehdintää ja saamaan ihmiset taistelemaan paremman elämän puolesta kurjissa oloissaan. Samaan aikaan metallimusiikin pimeämmät tyylisuunnat vakuuttelivat saatanan läsnäoloa, maailmanloppua, tuomiota ja muuta mukavaa ja saarnasivat elämän turhuudesta ja maailman järjettömyydestä. Nykyään musiikkia löytyy aivan varmasti joka tilanteeseen ja joka tunteeseen. Oletko iloinen? Anna ku soitan sinulle menevää 1980-luvun kikkeliheviä. Oletko mieli maassa murhemielellä? modernin popin ja surullisten metallislovareiden tahtiin on hyvä synkistellä? Tahdotko nostaa tunnelman kattoon hyvässä nousuhumalassa? Kytke päälle mikä tahansa radion pophittiasema ja he huolehtivat lopusta. Musiikilla on oikeastaan yhtä monta tarkoitusta kuin kuuntelijaakin. Itse pidän musiikin, kuten muunkin taiteen, kokemista hyvin henkilökohtaisena asiana, joka on omiaan synnyttämään keskustelua. Mitä ajattelet kun kuulet tämän biisin? Tää taas sopisi mun mielestä niin hyvin siihen ja siihen paikkaan.
Musiikin tarkoitus on hyvin lähellä elämän tarkoitusta: Nauttia siitä.
Peace out.
Lähdetäänpä tarkastelemaan asiaa historiallisesta vinkkelistä. Musiikin juuret ovat alkukantaisten ihmisten metsästäjä-keräilijä -yhteisöissä, joissa erilaisten uskonnollisten rituaalien aikana poppamiehet tai heidän apulaisensa hakkasivat kepeillä puukehikon ympärille pingotettua, symbolein koristeltua nahkaa tai vain tukkia tai muuta puupalasta. Rytmikäs jumitus jatkui, kunnes rituaali oli ohi. Esimerkiksi Suomen saamelaisten noitarumpuperinteessä shamaanit manasivat rummuillaan henkiä, sadetta, metsästysonnea ja kaikkea, mitä kuvitella saattaa. Rummunpaukkeen avulla nämä mahtimiehet vaipuivat eräänlaiseen transsiin, ns. lankesivat loveen, minkä aikana heillä oli yhteys mahtaviin henkiin, joilta saattoi kysyä neuvoa elämän polttavien ongelmien ratkaisemiseen.
Musiikki oli siis jo ammoisina aikoina osa tiettyjen hetkien tunnelmaa ja tehosti sitä. Musiikki edusti elämää, hiljaisuus kuolemaa. Esimerkiksi lähi-idän muinaisuskonnoissa ruumiita vietiin ns. hiljaisuuden torneihin, jotka olivat keskellä autiomaata olevia korkeita torneja, joiden laki oli avoin. Tällöin ruumiit makasivat auringolle altistettuina, minkä ihmiset uskoivat olevan se hienoin tapa jättää maallinen maailma. Hiljaisuuden torneista luin tutustuessani Nile-yhtyeen uuteen levyyn Those Whom The Gods Detest. Tiukkaa death metallia. Elämässä musiikki siis soi suurien hetkien taustalla korostaen ja täydentäen tiettyä ilmapiiriä. Ensin se perustui hyvin pitkälti rytmiin, sillä lyömäsoittimilla ei suuria melodioita luriteltu. Kieli- ja puhallinsoittimet kehiteltiin alunperin Kaksoisvirranmaassa, missä tuhansia vuosia vanhat soittimet kuuluvat edelleen kansalliseen musiikkikulttuuriin.
Sitten tuli pimeä keskiaika, jolloin kirkko kaappasi haltuunsa musiikkia myöten oikeastaan kaiken. Muu kuin kirkollinen musiikki oli saatanasta ja johti välittömään tuomioon helvetissä palamisesta. Ihmisten elämä ei siis ainakaan musiikin ansiosta ollut kovinkaan hilpeää, mutta onneksi ajat vaihtuivat. Keskiajan jälkeen 1500-1600- luvuilla musiikki saavutti oikeastaan nykyisen asemansa, missä sen tärkein tehtävä on ihmisten viihdyttäminen. Klassisen musiikin kovat jätkät, kuten Bach, Mozart ja Beethoven jylläsivät tehden kymmenien vuosien mittaiset urat ja jättäen jälkeensä kasapäin teoksia, joita moni nykypäivänkin nuori pianisti tai viulisti opiskelee soittouransa alkuvaiheilla. On hämmästyttävää ajatella, että esimerkiksi Mozart sävelsi vain 6-7 -vuotiaana musiikkia, joka elää yhä. Miehen menehtyminen sairauksien runtelemana vain 35-vuotiaana oli jälleen yksi osoitus siitä, että vain parhaat kuolevat nuorena. Monet tämän ajan suurista teoksista, mm. Mozartin Eine Kleine Nachtmusik (suom. Pieni yösoitto), olivat nimenomaan viihdemusiikkia, jota soitettiin juhlissa ihmisten nauttiessa ruuan ja seurustelun riemuista.
Klassisen musiikin kulta-ajoista nykyaikaan on enää lyhyt harppaus. Oli Romantiikan musiikkia, Chopinin uskomatonta pianotaidetta, Suomen maailmalla soitetuinta musiikintekijää Sibeliusta ja sen sellaista. Kevyt musiikki syntyi hiljalleen 1800-1900 -lukujen taitteessa. Jazzista, bluesista ja muista ensimmäisistä kevyen musiikin tyylisuunnista kehittyi eri tekijöiden käsissä Rhytm and Blues eli RnB-musiikki ja tietenkin rock and roll, kun blues-kitaristit nopeuttivat soittoaan ja muokkasivat sähkökitaran soundia säröisemmäksi vahvistintekniikan kehittyessä. Tulivat The Beatles ja Rolling Stones, mutta toisaalta Ray Charles ja B.B. King. Hieman myöhemmin tilaa uusille tuulille raivasivat raskaan rockin pioneeriyhtyeet kuten Led Zeppelin, Black Sabbath ja Deep Purple. Näille vastavetona tuli punk 1970-luvun puolivälissä. Punkkiin vastasi brittiläisen heavy metallin uusi aalto 1980-luvulla Iron Maideneineen, Judas Priesteineen ja Motörheadeineen. Näistä raskaampaan suuntaan kehittyivät nykyisen metallimusiikin genreviidakon kulmakivet, kuten Speed-, Thrash-, Death- ja Black Metal. Samaan aikaan toisella puolella viidakkoa syntyivät "mustan musiikin" tyylit kuten Hip Hop ja edeleen kehittynyt RnB. Myöskään Karibianmeren kalypsomusiikkia ja poliittisen agitaation välinetta Reggae-musiikia ei voi sivuuttaa.
Historian edetessä ja musiikin erikoistuessa yhä uusiin tyyleihin myös sen tarkoitus spesifioitui yhä uudelleen. Ihmisten viihdyttäjästä musiikki muuttui mielipiteen ilmaisemisen, tunteiden tulkitsemisen ja muun inhimillisen tuskan ilmentämisen työkaluksi. Esimerkiksi juuri Reggae- ja hip hop- muusikot pyrkivät alunperin musiikillaan saamaan aikaan poliittista liikehdintää ja saamaan ihmiset taistelemaan paremman elämän puolesta kurjissa oloissaan. Samaan aikaan metallimusiikin pimeämmät tyylisuunnat vakuuttelivat saatanan läsnäoloa, maailmanloppua, tuomiota ja muuta mukavaa ja saarnasivat elämän turhuudesta ja maailman järjettömyydestä. Nykyään musiikkia löytyy aivan varmasti joka tilanteeseen ja joka tunteeseen. Oletko iloinen? Anna ku soitan sinulle menevää 1980-luvun kikkeliheviä. Oletko mieli maassa murhemielellä? modernin popin ja surullisten metallislovareiden tahtiin on hyvä synkistellä? Tahdotko nostaa tunnelman kattoon hyvässä nousuhumalassa? Kytke päälle mikä tahansa radion pophittiasema ja he huolehtivat lopusta. Musiikilla on oikeastaan yhtä monta tarkoitusta kuin kuuntelijaakin. Itse pidän musiikin, kuten muunkin taiteen, kokemista hyvin henkilökohtaisena asiana, joka on omiaan synnyttämään keskustelua. Mitä ajattelet kun kuulet tämän biisin? Tää taas sopisi mun mielestä niin hyvin siihen ja siihen paikkaan.
Musiikin tarkoitus on hyvin lähellä elämän tarkoitusta: Nauttia siitä.
Peace out.
keskiviikko 25. marraskuuta 2009
Uusvanhoja löytöjä
Sitä on tullut ostettua ajan mittaan kaikenlaisia levyjä. Osaa on kuunnellut enemmän, osaa vähän vähemmän. Enemmän kuunnellut ovat tottakai aina olleetkin niitä suosikkeja, mutta useimmiten suurimmat positiiviset yllätykset ovat aiheuttaneet juuri ne vähemmän kuunnellut levyt.
Tuoreimpana esimerkkinä itse vähän kuuntelemastani levystä on The Hauntedin toiseksi tuorein studioalbumi The Dead Eye. Muistelin levyä taannoin, kun katselin sen mukana tullutta dvd:tä, johon on koottu pieni dokumentti levyn teosta sekä pari musiikivideota ja livetaltiointia. The Haunted on varsin vihainen thrash metal -orkesteri, minkä takia levyn hieman pehmeämpi, jopa taiteellisempi lähestymistapa nosti aikoinaan niskakarvani pystyyn. Kun taas kuuntelin levyn kappaleita juuri dvd: n katsomisen jälkeen, tajusin yhtäkkiä niiden hienouden. Kokemus oli verrattavissa vähintäänkin valaistumiseen. Levyn kappaleiden synkkyys ja negatiivinen energia syntyy muusta kuin aggressiivisuudesta, mikä on tarkemmin kuunneltuna erittäin hienoa, varsinkin, kun ottaa huomioon, että The Hauntedin tuotannossa The Dead Eye- albumia ympäröivät molemmilta puolilta hyvin tiukat ja aggressiiviset levyt. Sitä edeltää rEVOLVEr ja sen jälkeen julkaistiin Versus. The Dead Eyen hitaat, murhemieliset riffit ja muita levyjä melodisemmat lauluosuudet muuttavat bändin tavanomaisen negatiivisen energian valkean raivon sijasta melankoliaksi.
"Myöhäissyntyisesti" voi kuunnella myös yksittäisiä kappaleita. Tätä harrastan hyvinkin usein. Monesti kappaleita tuomitsee ensikuuntelulla huonoiksi täysin perusteetta, sillä yksi kuuntelu ei vain riitä kertomaan totuutta. Tästä esimerkkinä tahdon mainita Nirvanan kappaleen Lithium. Todellinen klassikko, jota kuuntelen varsin innokkaasti aina, kun se radiosta ilmoille rävähtää. Hankin kappaleen ensimmäistä kertaa tietokoneelleni vasta pari päivää sitten. Vielä rajumpi reaktio on monesti aiheutunut ennestään tuntemattomista Iron Maidenin, Uriah Heepin ja muiden vanhojen rock-dinosaurusten kappaleista. "Hei, täähän on helvetin hyvä" on tullut todettua lukemattomia kertoja.
Tarinan opetus oli siis, että kappaleita ei saa koskaan tuomita kertakuuntelulla. Sitten erikoisempaan uuteen biisituttavuuteen. Pienen tutkimustyön jälkeen sain tietää, että Call Of Duty Modern Warfare 2-pelin mainoksessa soiva reippaasti potkiva räp-biisi olikin Eminemin Till I Collapse. Monesti jo kuunneltu, todella kovaa räpäytystä, vaikka aivan tuoreesta kappaleesta ei olekaan kyse.
Uusin levyhankintani puolestaan on Radio Rockin Rockstarba-kilpailun voittajayhtyeen Doom Unitin uunituore debyyttilätty Cross The Line. Levy on kovaa laatua, vaikka bändin ja kappaleiden nimet hämäsivät minut odottamaan varsin raskasta ilmaisua. Siksi bändi yllätti raskaalla, mutta kuitenkin varsin helposti lähestyttävällä erittäin rehellisellä riffittelyllä, rauhallisilla puhtailla vokaaleilla ja kertosäkeiden tarttuvilla melodioilla. Toimii, en ihmettele kisan voittoa. Kannattaa ehdottomasti tutustua muidenkin.
Tuoreimpana esimerkkinä itse vähän kuuntelemastani levystä on The Hauntedin toiseksi tuorein studioalbumi The Dead Eye. Muistelin levyä taannoin, kun katselin sen mukana tullutta dvd:tä, johon on koottu pieni dokumentti levyn teosta sekä pari musiikivideota ja livetaltiointia. The Haunted on varsin vihainen thrash metal -orkesteri, minkä takia levyn hieman pehmeämpi, jopa taiteellisempi lähestymistapa nosti aikoinaan niskakarvani pystyyn. Kun taas kuuntelin levyn kappaleita juuri dvd: n katsomisen jälkeen, tajusin yhtäkkiä niiden hienouden. Kokemus oli verrattavissa vähintäänkin valaistumiseen. Levyn kappaleiden synkkyys ja negatiivinen energia syntyy muusta kuin aggressiivisuudesta, mikä on tarkemmin kuunneltuna erittäin hienoa, varsinkin, kun ottaa huomioon, että The Hauntedin tuotannossa The Dead Eye- albumia ympäröivät molemmilta puolilta hyvin tiukat ja aggressiiviset levyt. Sitä edeltää rEVOLVEr ja sen jälkeen julkaistiin Versus. The Dead Eyen hitaat, murhemieliset riffit ja muita levyjä melodisemmat lauluosuudet muuttavat bändin tavanomaisen negatiivisen energian valkean raivon sijasta melankoliaksi.
"Myöhäissyntyisesti" voi kuunnella myös yksittäisiä kappaleita. Tätä harrastan hyvinkin usein. Monesti kappaleita tuomitsee ensikuuntelulla huonoiksi täysin perusteetta, sillä yksi kuuntelu ei vain riitä kertomaan totuutta. Tästä esimerkkinä tahdon mainita Nirvanan kappaleen Lithium. Todellinen klassikko, jota kuuntelen varsin innokkaasti aina, kun se radiosta ilmoille rävähtää. Hankin kappaleen ensimmäistä kertaa tietokoneelleni vasta pari päivää sitten. Vielä rajumpi reaktio on monesti aiheutunut ennestään tuntemattomista Iron Maidenin, Uriah Heepin ja muiden vanhojen rock-dinosaurusten kappaleista. "Hei, täähän on helvetin hyvä" on tullut todettua lukemattomia kertoja.
Tarinan opetus oli siis, että kappaleita ei saa koskaan tuomita kertakuuntelulla. Sitten erikoisempaan uuteen biisituttavuuteen. Pienen tutkimustyön jälkeen sain tietää, että Call Of Duty Modern Warfare 2-pelin mainoksessa soiva reippaasti potkiva räp-biisi olikin Eminemin Till I Collapse. Monesti jo kuunneltu, todella kovaa räpäytystä, vaikka aivan tuoreesta kappaleesta ei olekaan kyse.
Uusin levyhankintani puolestaan on Radio Rockin Rockstarba-kilpailun voittajayhtyeen Doom Unitin uunituore debyyttilätty Cross The Line. Levy on kovaa laatua, vaikka bändin ja kappaleiden nimet hämäsivät minut odottamaan varsin raskasta ilmaisua. Siksi bändi yllätti raskaalla, mutta kuitenkin varsin helposti lähestyttävällä erittäin rehellisellä riffittelyllä, rauhallisilla puhtailla vokaaleilla ja kertosäkeiden tarttuvilla melodioilla. Toimii, en ihmettele kisan voittoa. Kannattaa ehdottomasti tutustua muidenkin.
maanantai 23. marraskuuta 2009
Soittamisesta
Niin. Jos joku uskollisista lukijoistani ei vielä tiennyt, kävin 11-vuotiaasta 15-vuotiaaksi pianotunneilla, ensin kotiopettajan johdolla ja sitten Lahden Musiikkiopistolla. Suhtauduin aina koko touhuun enemmän tai vähemmän vastahakoisesti, mutta myöhemmin olen monesti kiitellyt noilta ajoilta mukaan tarttunutta ymmärrystä musiikin teoriasta ja monesta muuta asiasta. Koulussa sitten aikoinaan piti opetella soittamaan kitaraa, ja kotoa kun on aina löytynyt kitara tai pari kiitos isän soittoharrastuksen, oli opintoja helppo syventää. Kuitenkin jo kouluaikoina ihastuin siihen nelikieliseen matalalta soivaan soittimeen luokan nurkassa. Minusta tuli basisti.
En siis tosiaan osaa soittaa mitään soitinta kovinkaan kummoisesti, vähän pianoa, bassoa, kitaraa ja rumpuja. Nykyään soittelen mieluiten bassoa, kun kotona onneksi on sekin. Oman basson hankinta lienee joskus tulevaisuudessa välttämättömyys. Vaikka osaan välttävästi lukea nuottejakin, soitan useimmiten tabulatuurien avulla. Tämä selittyy sillä, että tabulatuureista on helppo perehtyä sävelkulkuihin, kun tietää jo valmiiksi, miten kappaleen "kuuluu mennä". Tabulatuuri on siis eräänlainen kartta, joka esittää kitaran tai basson otelautaa ja ilmaisee, mitä kieltä pitää painaa miltäkin nauhalta missäkin välissä. Tabulatuurin heikkous on tosiaan rytmin ilmaisun puuttuminen, mutta jo kuultujen kappaleiden opetteluun se soveltuu mainiosti. Enimmäkseen soittelen Black Sabbathin, Iron Maidenin, Led Zeppelinin ja muiden rock-lekojen riffejä, esimerkiksi Black Sabbathin varhaisen tuotannon kappaleita, kuten Electric Funeral, Evil Woman tai Iron Man. Iron Maidenin kappaleiden basso-osuudet ovatkin usein hieman konstikkaampia, ja olen tähän mennessä opetellut kokonaan ainoastaan kappaleen Run to the hills. Toisaalta Maiden-basisti Steve Harris on instrumenttinsa varressa sellainen velho, että tyylikkääät bassokuviot ovat luonnollinen osa bändin musiikkia. Kiinnittäkäähän huomiota kun seuraavan kerran kuuntelette Maidenia!
Kitaraa soittelen vähemmän, ja silloin paino on uusien sointujen opettelussa, mikä taas mahdollistaa yhä uusien biisien säestämisen. Repertuaari ei minulla tosiaan ole kovin laaja. Tottakai välillä jammailen voimasoinnuilla vanhoja rock-klassikkojakin, 80-luvun hard rock-riffien tapailu on hyvää ajanvietettä. Rumpuja pääsee soittamaan valitettavan harvoin, mutta basson ohella ne ovat henk. koht. suosikki-instrumentti. Ei kannujen paukuttamisen voittanutta. Kaiken kaikkiaan en tosiaan siis soita verenmaku suussa, vaan lähinnä omaksi ilokseni ja juuri sen verran kuin itse jaksan ja haluan. Olisihan jossain bändissä joskus ihan jännä kokeilla, mutta tuskimpa vain.
Lopuksi on vielä todettava, että jälleen tuli tilattua uutta täytettä levyhyllyyn. Kyseessä on Doom Unit-nimisen orkesterin debyyttiläpyskä Cross the line. Odotukset kovasti mediassa hehkutetun levyn suhteen ovat korkealla, mutta siitä enemmän, kunhan levykauppa äxän kirjekuori jälleen kolahtaa postiluukkuun. Siihen asti vastikään National Geographicin valloittanutta Madventuresia mukaillen: Over and out.
linkki tietämättömille: http://www.stara.fi/2009/11/23/madventures-sarjan-menestys-maailmalla-jatkuu/
En siis tosiaan osaa soittaa mitään soitinta kovinkaan kummoisesti, vähän pianoa, bassoa, kitaraa ja rumpuja. Nykyään soittelen mieluiten bassoa, kun kotona onneksi on sekin. Oman basson hankinta lienee joskus tulevaisuudessa välttämättömyys. Vaikka osaan välttävästi lukea nuottejakin, soitan useimmiten tabulatuurien avulla. Tämä selittyy sillä, että tabulatuureista on helppo perehtyä sävelkulkuihin, kun tietää jo valmiiksi, miten kappaleen "kuuluu mennä". Tabulatuuri on siis eräänlainen kartta, joka esittää kitaran tai basson otelautaa ja ilmaisee, mitä kieltä pitää painaa miltäkin nauhalta missäkin välissä. Tabulatuurin heikkous on tosiaan rytmin ilmaisun puuttuminen, mutta jo kuultujen kappaleiden opetteluun se soveltuu mainiosti. Enimmäkseen soittelen Black Sabbathin, Iron Maidenin, Led Zeppelinin ja muiden rock-lekojen riffejä, esimerkiksi Black Sabbathin varhaisen tuotannon kappaleita, kuten Electric Funeral, Evil Woman tai Iron Man. Iron Maidenin kappaleiden basso-osuudet ovatkin usein hieman konstikkaampia, ja olen tähän mennessä opetellut kokonaan ainoastaan kappaleen Run to the hills. Toisaalta Maiden-basisti Steve Harris on instrumenttinsa varressa sellainen velho, että tyylikkääät bassokuviot ovat luonnollinen osa bändin musiikkia. Kiinnittäkäähän huomiota kun seuraavan kerran kuuntelette Maidenia!
Kitaraa soittelen vähemmän, ja silloin paino on uusien sointujen opettelussa, mikä taas mahdollistaa yhä uusien biisien säestämisen. Repertuaari ei minulla tosiaan ole kovin laaja. Tottakai välillä jammailen voimasoinnuilla vanhoja rock-klassikkojakin, 80-luvun hard rock-riffien tapailu on hyvää ajanvietettä. Rumpuja pääsee soittamaan valitettavan harvoin, mutta basson ohella ne ovat henk. koht. suosikki-instrumentti. Ei kannujen paukuttamisen voittanutta. Kaiken kaikkiaan en tosiaan siis soita verenmaku suussa, vaan lähinnä omaksi ilokseni ja juuri sen verran kuin itse jaksan ja haluan. Olisihan jossain bändissä joskus ihan jännä kokeilla, mutta tuskimpa vain.
Lopuksi on vielä todettava, että jälleen tuli tilattua uutta täytettä levyhyllyyn. Kyseessä on Doom Unit-nimisen orkesterin debyyttiläpyskä Cross the line. Odotukset kovasti mediassa hehkutetun levyn suhteen ovat korkealla, mutta siitä enemmän, kunhan levykauppa äxän kirjekuori jälleen kolahtaa postiluukkuun. Siihen asti vastikään National Geographicin valloittanutta Madventuresia mukaillen: Over and out.
linkki tietämättömille: http://www.stara.fi/2009/11/23/madventures-sarjan-menestys-maailmalla-jatkuu/
sunnuntai 22. marraskuuta 2009
Laiska iltapäivä
On sunnuntai ja on melkoinen väsymys edellisyön liskotarhataistelun jälkeen. Tänään aamulla olin pitämässä koristreenejä pikkujätkille Liipolan hienostokaupunginosassa Lahdessa. Takaisin ajellessa sain idean tämän päivän kirjoitukseen. Ajattelin kirjoittaa jotain rakastamastani lajista koripallosta ja siitä, mitä tekemistä musiikilla on sen kanssa. Koripallon kotimaana pidetään Yhdysvaltoja, missä lajin suurin harrastajamassa on mustaa väestöä. Tämän väestönosan eniten suosimaa musiikkia on hip hop, johon tutustumisesta saan itsekin kiittää hyvin pitkälti juuri korista. Muistan kuulleeni mm. Jay-Z: n kappaleen It's a hard knock life ensimmäistä kertaa juuri koripallo-ottelussa. Toki raskasta musiikkia suosivassa Suomessa koripallon parissa kuulee monenlaista musiikkia. Otteluissa musiikkia käytetään pitkälti tunnelman luomiseen. Lisäksi monilla pelaajilla on tiettyjä kappaleita, joita kuuntelemalla he saavat energiaa peliin ja valmistautuvat. Tällaisia "korisklassikkoja" ovat ainakin Nellyn kappale Heart of a champion ja Lil' Bow Wow: n basketball. Muistan itse lämmitelleeni hyvillä mielin myös rokin tahtiin, ensimmäisenä tulee mieleen ainakin Van Halen-klassikko Jump ja Mötley Crüen kappale Too young to fall in love. Niissä vain on "sitä" fiilistä.
Monet ihmiset kuuntelevat musiikkia myös lenkkeillessään. Kokeilin itse kerran ja totesin, että ei ole mun pala kakkua. Keskityn liikaa musiikkiin, ja tempon vaihdellessa vauhdinpito on välillä hankalaa. Lisäksi vimma laulaa mukana hankaloittaa kohtuuttomasti hengittämistä. Punttisalilla musiikki onkin sitten parempi sytyttäjä, siellä kun ei tarvitse keskittyä itse tekemiseen kuin lyhyitä aikoja kerralla ja lopun ajan voi kerätä energiaa. Salilla suosikkimusaani on raskas rock. Rauta nöyrtyy helpommin metallinpaukkeessa. Salilla hyväksi todettuja voimabiisejä ovat monet Panteran kappaleet sekä Metallican ja The Hauntedin tuotanto.
Mutta takaisin siihen tosiasiaan, että on sunnuntai. Sunnuntaipäivät menevät monesti hyvin suurilta osin musiikin parissa, ja tulee kuunneltua monenlaista musiikkia ihan lattiasta kattoon. Erityisiä sunnuntaibiisejä onkin siksi vaikea nimetä. Niinkuin monen muunkin asian, myös musiikin suhteen sunnuntai on melko merkityksetön ja mitäänsanomaton päivä. Musiikki toimii taustana eikä pääse missään vaiheessa varastamaan pääosaa. Tällaista tällä kertaa. Enempää ei jaksa kirjoittaa, vilkaiskaa last.fm: ää jos kiinnostaa mitä tänään on soinut. Kommentteja kaivataan!
Monet ihmiset kuuntelevat musiikkia myös lenkkeillessään. Kokeilin itse kerran ja totesin, että ei ole mun pala kakkua. Keskityn liikaa musiikkiin, ja tempon vaihdellessa vauhdinpito on välillä hankalaa. Lisäksi vimma laulaa mukana hankaloittaa kohtuuttomasti hengittämistä. Punttisalilla musiikki onkin sitten parempi sytyttäjä, siellä kun ei tarvitse keskittyä itse tekemiseen kuin lyhyitä aikoja kerralla ja lopun ajan voi kerätä energiaa. Salilla suosikkimusaani on raskas rock. Rauta nöyrtyy helpommin metallinpaukkeessa. Salilla hyväksi todettuja voimabiisejä ovat monet Panteran kappaleet sekä Metallican ja The Hauntedin tuotanto.
Mutta takaisin siihen tosiasiaan, että on sunnuntai. Sunnuntaipäivät menevät monesti hyvin suurilta osin musiikin parissa, ja tulee kuunneltua monenlaista musiikkia ihan lattiasta kattoon. Erityisiä sunnuntaibiisejä onkin siksi vaikea nimetä. Niinkuin monen muunkin asian, myös musiikin suhteen sunnuntai on melko merkityksetön ja mitäänsanomaton päivä. Musiikki toimii taustana eikä pääse missään vaiheessa varastamaan pääosaa. Tällaista tällä kertaa. Enempää ei jaksa kirjoittaa, vilkaiskaa last.fm: ää jos kiinnostaa mitä tänään on soinut. Kommentteja kaivataan!
lauantai 21. marraskuuta 2009
Normipäivä - normimusat
Huomenta vaan. Asia on sillä lailla, että nyt pidetään krapulapäivää. Omiin näiden päivien rutiineihin kuuluu puolentoista litran jaffa, jotain suolaista naposteltavaa, koneella tai telkkarin edessä istumista ja rentoutumista sekä hapottamista. Nyt kun nämä toiminnot on saatu pienen promilleralliautoilun jälkeen käyntiin, voi rauhoittua ja vuodattaa taas tännekin jotain. Krapulassa on tärkeää kuunnella oikeaa musiikkia. Omasta mielestä tähän sopivat parhaiten rauhalliset, hitaahkot, kiireettömät biisit. Toki joskus tulee sytyttyä kuuntelemaan jotain synkempää, mutta useimmiten juuri kunnon fiilistelybiisit toimivat rapelossa parhaiten. Esimerkiksi The Rootsin tuotanto sopii tähän tehtävään vallan mainiosti. Tätä kirjoitettaessakin juuri The Rootsin rallit täyttävät tajunnan. Tässä näette pikaisesti väsätyn top 10 krapulabiisit -listan:
1. 50 Cent feat. Nate Dogg - 21 Questions (letkeästi potkiva biitti ja Nate Doggin samettia pehmeämpi lauluääni)
2. Asa feat. Fintelligens - Eläköön Mummola (mukava kappale, joka saa hyvälle tuulelle)
3. Black Sabbath - Planet Caravan (nostaa kuuntelijaan kelluskelemaan avaruuteen 4 minuutin ja 27 sekunnin ajaksi, jolloin kaikki muu unohtuu)
4. Bob Marley - Trench Town Rock (letkeä reggae-boogie)
5. Coldplay - In my Place (se tunteen määrä)
6. Ray Charles - Georgia On My Mind (surumielinen ja tunnelmallinen)
7. Jimi Hendrix - Castles Made of Sand (bluuuuues)
8. The Roots - Double Trouble (kertakaikkiaan leppoisa)
9. Uriah Heep - High Priestess (iloista ja energistä)
10. The Offspring - Worst Hangover Ever (ei tarvitse perusteluja)
Ylläolevat 10 kappaletta ovat vain esimerkkejä, mutta väittäisin niiden olevan hyvä alku krapulapäivän soittolistalle, siitä vain kaikki kokeilemaan!
Tämän pohdiskelun lopuksi on pakko hehkuttaa erästä Eminemin kappaletta. Kyseessä on miehen uusimman Relapse-otsikkoisen albumin raita Must Be The Ganja. Kappale kertoo tietenkin marijuanan polttelusta ja sen aiheuttamasta sekavuudesta. Pääpointti on kuitenkin Eminemin biisissä esittämä todella kovan luokan riimittely, joka pääsee parhaiten oikeuksiinsa biisin toisen säkeistön alussa, jonka sanat nyt lätkäisen tähän kaikkien luettavaksi:
Your dreams are gettin' fulfilled
Ooh, I'm literally gettin' the chills
Spittin at will
Me and Dre have just finished spittin' a pill
You're submittin' to skill, sittin' still
I'm admittin' I'm beginnin' to feel
Like I don't think anyone's real
Biisin kyseinen kohta KANNATTAA kuunnella, koska pelkkä sanoitusten näkeminen ei anna kuvaa siitä, miten tyylikkäästi Eminem tiputtelee värssynsä musiikin lomaan. KUUNNELKAA SE.
Näihin pappihikisiin tunnelmiin päätän tämän merkinnän.
1. 50 Cent feat. Nate Dogg - 21 Questions (letkeästi potkiva biitti ja Nate Doggin samettia pehmeämpi lauluääni)
2. Asa feat. Fintelligens - Eläköön Mummola (mukava kappale, joka saa hyvälle tuulelle)
3. Black Sabbath - Planet Caravan (nostaa kuuntelijaan kelluskelemaan avaruuteen 4 minuutin ja 27 sekunnin ajaksi, jolloin kaikki muu unohtuu)
4. Bob Marley - Trench Town Rock (letkeä reggae-boogie)
5. Coldplay - In my Place (se tunteen määrä)
6. Ray Charles - Georgia On My Mind (surumielinen ja tunnelmallinen)
7. Jimi Hendrix - Castles Made of Sand (bluuuuues)
8. The Roots - Double Trouble (kertakaikkiaan leppoisa)
9. Uriah Heep - High Priestess (iloista ja energistä)
10. The Offspring - Worst Hangover Ever (ei tarvitse perusteluja)
Ylläolevat 10 kappaletta ovat vain esimerkkejä, mutta väittäisin niiden olevan hyvä alku krapulapäivän soittolistalle, siitä vain kaikki kokeilemaan!
Tämän pohdiskelun lopuksi on pakko hehkuttaa erästä Eminemin kappaletta. Kyseessä on miehen uusimman Relapse-otsikkoisen albumin raita Must Be The Ganja. Kappale kertoo tietenkin marijuanan polttelusta ja sen aiheuttamasta sekavuudesta. Pääpointti on kuitenkin Eminemin biisissä esittämä todella kovan luokan riimittely, joka pääsee parhaiten oikeuksiinsa biisin toisen säkeistön alussa, jonka sanat nyt lätkäisen tähän kaikkien luettavaksi:
Your dreams are gettin' fulfilled
Ooh, I'm literally gettin' the chills
Spittin at will
Me and Dre have just finished spittin' a pill
You're submittin' to skill, sittin' still
I'm admittin' I'm beginnin' to feel
Like I don't think anyone's real
Biisin kyseinen kohta KANNATTAA kuunnella, koska pelkkä sanoitusten näkeminen ei anna kuvaa siitä, miten tyylikkäästi Eminem tiputtelee värssynsä musiikin lomaan. KUUNNELKAA SE.
Näihin pappihikisiin tunnelmiin päätän tämän merkinnän.
perjantai 20. marraskuuta 2009
Ensimmäistä postia!
Moikka vaan kaikki innokkaat lukijani!
Lueskelin tänään lehdestä juttua bloggaamisesta ja se vahvisti pitkään kypsyteltyä ideaa sen verran, että vihdoin repäisin ja aloitin tämän blogin. Se kertoo pääasiallisesti musiikista, mutta saattaa silloin tällöin sivuta muitakin aiheita allekirjoittaneen elämästä. Vielä en tiedä, mitä ajattelin musiikista teille turista, mutta luotan siihen, että suunnitelma kehittyy vauhdissa. Luultavasti blogissa esiintyy satunnaista eri artistien hehkuttamista/mollaamista, selostuksia uusista levyhankinnoista ja yleistä jauhantaa soittamisesta, kuuntelemisesta ja yleensä kaikesta, mikä musiikkiin liittyy.
Mutta asiaan: Tämän syksyn suurin henkilökohtainen musiikkitapahtuma oli ehdottomasti Rammsteinin, pitkäaikaisimman suosikkibändini uuden levyn julkaisu. Plattahan on nimeltään Liebe ist für alle da ja se kiipeili Suomen virallisen albumilistan kärkeen ensimmäisellä viikollaan, kuten ounastelin sen tekevänkin. Albumi on Rammsteinin kuudes ja vie bändiä ainakin minun mielestäni taas uuteen suuntaan. Sanoitusten lyyrinen nerokkuus on entisellään, mutta musiikillinen ilmaisu on etääntynyt vanhemmasta doom/industrialhärpätyksestä modernimpaan, osittain jopa progressiiviseen suuntaan. Levyn helmiä ovat sen slovarit Frühling in Paris ja Roter Sand. Kauniita sanoituksia ja Till Lindemannin aina vain kehittyvää laulua on ilo kuunnella. Uusi levy kirvoitti minut kuuntelemaan uudelleen myös Rammsteinin vanhempaa tuotantoa. Se on yksinkertaisesti käsittämättömän hyvä bändi.
Toinen kova juttu on ollut High Fidelity- elokuva. John Cusackin tähdittämä elokuva kertoo levykaupanomistaja Rob Gordonista ja hänen mutkikkaista ihmissuhteistaan. Elokuvan ilmapiiri levykeräilijöineen ja musafriikkeineen teki suuren vaikutuksen ja heti sen nähtyäni oli vain pakko vierailla levykauppa äxän nettikaupassa ja tilata pari levyä. Niin, olen kai jonkun sortin levynkeräilijä, cd-levyjä löytyy viitisenkymmentä, kaikki harkittuja ostoksia ja hyvää musiikkia. Rahaahan niihin on mennyt, ja levyn arvo on "vain" sillä olevassa musiikissa, mutta se riittää ainakin minulle syyksi ostaa levy toisensa jälkeen. Tämän viikon maanantaina ostin elämäni ensimmäisen vinyylilevyn. Lahden Veskun Femmatorilta löytyi Ozzy Osbournen vuodelta 1987 peräisin oleva tribuuttilevy bändin edesmenneelle kitaristille Randy Rhoadsille. 12 euron sopuhintaan lätty lähti matkaan. Kuunnellessa ei voinut kuin harmitella Rhoadsin kaltaisen luovan ja innovatiivisen kitaristin aivan liian aikaista lähtöä lentokoneturmassa vuonna 1982, vain 25-vuotiaana. Jälleen kerran todistettiin, että vain parhaat kuolevat nuorena.
Koska monet pitävät minua paatuneena hevarina, merkittävää lienee myös The Rootsin tekemä kova nousu last.fm -profiilissani. Vaikutan kyseisellä sivustolla nimimerkillä VIANDE16 (älkää kysykö). Sivistymättömille tiedoksi: kyseessä on siis tietokoneelle asennettava ohjelma, joka listaa kaiken koneella kuuntelemasi musiikin internet-profiiliin. Internet-sivu sisältää kasapäin tietoa yhtyeistä ja niiden julkaisuista. The Roots on siis Phidelphialainen hip hop -kokoonpano, joka murtautui soittomäärissä laskettuna kuuntelujeni kärkikahdeksikkoon, jota sen lisäksi kansoittavat erimerkiksi The Haunted, Dimmu Borgir ja Iron Maiden. Syynä on bändin todella pehmeä ja hyväntuulinen ilmaisu, joka ei sisällä suuria kohokohtia, mutta onnistuu silti iskemään suoraan suoneen. Mitään "perinteistä" hip hopia The Roots ei edusta, koska kappaleiden taustat soittaa tavallisuudesta poiketen täyden kokoonpanon yhtye rumpuineen, kitaroineen ja syntetisaattoreineen. Toinen viimeaikainen hip hop- löytöni on Tech N9ne. Jo pitkän uran tehnyt jenkkiräppäri yllätti minut täysin albumillaan K.O.D. (King Of Darkness), jonka synkät, mutta äärimmäisen tiukat riimit ja biitit tekivät vaikutuksen.
Näin syystalven kurjissa keleissä on toki tullut kuunneltua myös suomalaiskansallista melankoliaa edustavia artisteja, kuten Amorphista. Mollivoittoista, mutta tunnelmallista.
Nyt on tullut aika päättää ensimmäinen toivottavasti monista kunniallisista blogimerkinnöistäni Metallican Batteryn soidessa korvissa. Kiitos jo etukäteen kaikille (?) lukijoille ja tapaamisiin.
Lueskelin tänään lehdestä juttua bloggaamisesta ja se vahvisti pitkään kypsyteltyä ideaa sen verran, että vihdoin repäisin ja aloitin tämän blogin. Se kertoo pääasiallisesti musiikista, mutta saattaa silloin tällöin sivuta muitakin aiheita allekirjoittaneen elämästä. Vielä en tiedä, mitä ajattelin musiikista teille turista, mutta luotan siihen, että suunnitelma kehittyy vauhdissa. Luultavasti blogissa esiintyy satunnaista eri artistien hehkuttamista/mollaamista, selostuksia uusista levyhankinnoista ja yleistä jauhantaa soittamisesta, kuuntelemisesta ja yleensä kaikesta, mikä musiikkiin liittyy.
Mutta asiaan: Tämän syksyn suurin henkilökohtainen musiikkitapahtuma oli ehdottomasti Rammsteinin, pitkäaikaisimman suosikkibändini uuden levyn julkaisu. Plattahan on nimeltään Liebe ist für alle da ja se kiipeili Suomen virallisen albumilistan kärkeen ensimmäisellä viikollaan, kuten ounastelin sen tekevänkin. Albumi on Rammsteinin kuudes ja vie bändiä ainakin minun mielestäni taas uuteen suuntaan. Sanoitusten lyyrinen nerokkuus on entisellään, mutta musiikillinen ilmaisu on etääntynyt vanhemmasta doom/industrialhärpätyksestä modernimpaan, osittain jopa progressiiviseen suuntaan. Levyn helmiä ovat sen slovarit Frühling in Paris ja Roter Sand. Kauniita sanoituksia ja Till Lindemannin aina vain kehittyvää laulua on ilo kuunnella. Uusi levy kirvoitti minut kuuntelemaan uudelleen myös Rammsteinin vanhempaa tuotantoa. Se on yksinkertaisesti käsittämättömän hyvä bändi.
Toinen kova juttu on ollut High Fidelity- elokuva. John Cusackin tähdittämä elokuva kertoo levykaupanomistaja Rob Gordonista ja hänen mutkikkaista ihmissuhteistaan. Elokuvan ilmapiiri levykeräilijöineen ja musafriikkeineen teki suuren vaikutuksen ja heti sen nähtyäni oli vain pakko vierailla levykauppa äxän nettikaupassa ja tilata pari levyä. Niin, olen kai jonkun sortin levynkeräilijä, cd-levyjä löytyy viitisenkymmentä, kaikki harkittuja ostoksia ja hyvää musiikkia. Rahaahan niihin on mennyt, ja levyn arvo on "vain" sillä olevassa musiikissa, mutta se riittää ainakin minulle syyksi ostaa levy toisensa jälkeen. Tämän viikon maanantaina ostin elämäni ensimmäisen vinyylilevyn. Lahden Veskun Femmatorilta löytyi Ozzy Osbournen vuodelta 1987 peräisin oleva tribuuttilevy bändin edesmenneelle kitaristille Randy Rhoadsille. 12 euron sopuhintaan lätty lähti matkaan. Kuunnellessa ei voinut kuin harmitella Rhoadsin kaltaisen luovan ja innovatiivisen kitaristin aivan liian aikaista lähtöä lentokoneturmassa vuonna 1982, vain 25-vuotiaana. Jälleen kerran todistettiin, että vain parhaat kuolevat nuorena.
Koska monet pitävät minua paatuneena hevarina, merkittävää lienee myös The Rootsin tekemä kova nousu last.fm -profiilissani. Vaikutan kyseisellä sivustolla nimimerkillä VIANDE16 (älkää kysykö). Sivistymättömille tiedoksi: kyseessä on siis tietokoneelle asennettava ohjelma, joka listaa kaiken koneella kuuntelemasi musiikin internet-profiiliin. Internet-sivu sisältää kasapäin tietoa yhtyeistä ja niiden julkaisuista. The Roots on siis Phidelphialainen hip hop -kokoonpano, joka murtautui soittomäärissä laskettuna kuuntelujeni kärkikahdeksikkoon, jota sen lisäksi kansoittavat erimerkiksi The Haunted, Dimmu Borgir ja Iron Maiden. Syynä on bändin todella pehmeä ja hyväntuulinen ilmaisu, joka ei sisällä suuria kohokohtia, mutta onnistuu silti iskemään suoraan suoneen. Mitään "perinteistä" hip hopia The Roots ei edusta, koska kappaleiden taustat soittaa tavallisuudesta poiketen täyden kokoonpanon yhtye rumpuineen, kitaroineen ja syntetisaattoreineen. Toinen viimeaikainen hip hop- löytöni on Tech N9ne. Jo pitkän uran tehnyt jenkkiräppäri yllätti minut täysin albumillaan K.O.D. (King Of Darkness), jonka synkät, mutta äärimmäisen tiukat riimit ja biitit tekivät vaikutuksen.
Näin syystalven kurjissa keleissä on toki tullut kuunneltua myös suomalaiskansallista melankoliaa edustavia artisteja, kuten Amorphista. Mollivoittoista, mutta tunnelmallista.
Nyt on tullut aika päättää ensimmäinen toivottavasti monista kunniallisista blogimerkinnöistäni Metallican Batteryn soidessa korvissa. Kiitos jo etukäteen kaikille (?) lukijoille ja tapaamisiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
