Paljon Rovinssia ja vähän muuta!

Niin makaa nyt maailma, että minä olin Provinssirockissa sunnuntaina 20. päivä kesäkuuta vuonna 2010. Seinäjoen-reissun käsittelyssä voi mennä vielä tovi tai kaksi, mutta näin ensi pölyn laskeuduttua kirjailen tänne tuoreimmat fiilikset.

Juna lähti Lahdesta 11.54 ja perille festarialueelle päästiin hyvissä ajoin, jotta aikaa jäi alueen kartoittamiseen ja yleiseen pööpöilyyn ennen ensimmäisenä tarkastuslistalla olevaa keikkaa, josta vastaisi Lemin Stam1na. Kyseinen keikka oli bändille itselleenkin ainutlaatuinen, ensimmäinen kerta Provinssin päälavalla. Laulaja-kitaristi-spiikkimestari Antti Hyyrynen otti tämän huomioon toteamalla ensimmäisen kappaleen introa soittaessaan: "Vai että Provinssi ja vai että päälava, no voi VITTU!" Pieni jännitys paistoi rutinoituneenkin bändin otteissa, mutta se ei tahtia haitannut. Uuden levyn materiaaliin painottunut setti piti sisällään myös juuri ne hitit, mitkä kaikki luultavasti halusivatkin kuulla. Ristiriita, Paha Arkkitehti, Kadonneet kolme sanaa ja "vierailevana speak-artistina" toimineen Kaarle Viikatteen spiikkaama Viisi laukausta päähän olivat hienoja, varmoja vetoja. Keikan kohokohta oli loistavasti vedetyn Maalla, merellä, ilmassa -kappaleen ohella encoren avausbiisinä kuultu sanoituksiltaan suomennettu versio Jimi Hendrixin biisistä Fire. Punchline oli "pannaan puita sun kamiinaan", ja kieli poskessa tempaistu biisi huudatti ja nauratti yleisöä tasapuolisesti. Keikka oli piristävän erilainen, sillä rumpali Teppo Velinin toisen basaripedaalin hajottua kosketinsoittaja Emil Lähteenmäki ja soolokitaristi Pekka Olkkonen viihdyttivät hetken aikaa improvisoidulla lounge-tyylisellä jamittelulla. Kokonaisuutena keikka löi hienolle Provinssipäivälle kelpo pohjat. Pahoittelen heikkoa kuvaa.

Stam1nan jälkeen oli sopivasti aikaa kierrellä festarialuetta, iskuskella kaikessa rauhassa ja kuunnella puolella korvalla Lapkoa, jonka livesointi oli varsin kelvollista, ainakin ainoan tunnistamani kappaleen All the best girls kohdalla. Bullet for my Valentinen keikka oli lennon myöhästymisen takia myöhässä, ja tämän ansiosta leirintäalueella pyöriminen vei voiton sen seuraamisesta. Leirinnästä kasaan raapiutuneen porukan mukana päädyin hetkeksi tarkkailemaan, kun lavalla pauhasi jenkkiläinen progemelodeath-partio Between the buried and me. Kuulemani kohdat toivat vahvasti mieleen Dream Theaterin, ja kaiken kaikkiaan meno oli hyvin tiukkaa. Heikohkon miksauksen ja yhtä heikon sijoittumisen seurauksena laulusoundit jäivät hieman kompin alle, mutta tähän bändiin on kuitenkin tutustuttava lisää.

Tämän verran näkyi Bulletista. Operoivia roudareita.

Kiertelyn ja Between the buried and me: n jälkeen oli nautittava herkulliset festarimakkispekkikset ja siirryttävä päälavan vaiheille jo hyväksi toteamaani paikkaan miksauskopin lähettyville odottelemaan ykkösbongauskohteeni Rammsteinin aloitusta. Jo tuntia ennen keikkaa paikalla oli reippaan puoleisesti yleisöä, joka kihisi odotuksesta koko tapahtuman pääesiintyjän pian koittavan konsertin vuoksi. Kun se sitten lopulta alkoi, upposin vähintäänkin transsia vastaavaan tilaan, mikä vaikeutti huomaavasti settilistan rekonstruointia jälkeenpäin. Kokemus oli minulle käytännössä hengellinen, jotain musiikkia suurempaa. Uskomaton bändi, uskomaton lavashow, järjetön yleisö, mielipuolinen meno. Ei puuttunut valoa, tulta tai räjähdyksiä. Setti painottui Stam1nan tapaan uuteen materiaaliin vanhoilla hiteillä ryyditettyinä. Esimerkiksi Rosenrot- ja Reise Reise -levyiltä mukana oli vain yksi biisi kummaltakin. Setti oli jotakuinkin seuraavan kaltainen, biisien järjestys tosin ei ole oikea, muisti ei riitä:

1. Rammlied (uuden levyn avausraita ja siksi hyvin oikeutettu ja toimiva alku keikalle)

2. Bückstabü (hk. suosikki uudelta levyltä nappasi yleisön lopullisesti otteeseensa)

3. Benzin

4. Feuer Frei (DÄÄM ne lieskat oli makeet!)

5. Frühling in Paris

6. Ich tu dir Weh (tämän aikana kosketinsoittaja Christian "Flake" Lorenz koki "uudelleensyntymän" Till Lindemannin korkealta kaataman kipinäsuihkun alla arkussa ja muuttui kiiltäväpukuiseksi ihmemieheksi soittaen loppukeikan ajan koskettimiaan juoksumatolla kävellen...pientä)

7. Du hast

8. Wiener Blut

9. Waidmanns Heil

10. Links  2 3 4

11. Keine Lust

12. Du riechst so gut

13. Pussy (varsinaisen setin päätösbiisi, saippuavaahtoa, paperisilppua ja punaista valoa)

encore:

Sonne (oma ikisuosikki, jonka kuulemiseen olin todella tyytyväinen!)

Haifisch (Lorenzin kumivene-crowdsurfilla maustettuna)

Ich Will

Kertakaikkiaan järjetöntä. Käsittämättömän mielettömän järjetöntä. Voi olla, etten hetkeen kuuntele muuta niin paljon kuin Rammsteinia. Elämäni helposti järisyttävin kokemus. Helposti. Saatte vielä pari kuvaa:

 

Mutta jo riittää hehkutus, siirrytän muihin asioihin. Rammsteinia ja Stam1naa on hyvä vertailla ainakin yhdessä asiassa: kosketinsoitintoiminnassa. Rammsteinin industrial-tyyliin koskettimet kuuluvat olennaisesti varsinkin vanhemmassa materiaalissa, siinä missä Stam1nalla ne ovat tulleet mukaan vasta tuoreeltaan. Tämä oli ehkä selkein ero bändien lavaesiintymisessä. Stam1nan keikalla koskettimet eivät juuri kuuluneet, kun taas Rammsteinilla ne ottivat tasan tarkkaan omansa. Ottakaa Lemin poijjaat oppia! Molemmat bändit kyllä kuulostivat elävinä erittäin hyviltä, eikä mainittavia eroja levyillä kuultavaan sointiin pienen puuroutumisen lisäksi oikeastaan kuulunut.

Festareilla käymisen lisäksi olen ehtinyt kuuntelemaan australialaista hip hop -heimoa Hilltop Hoodsia. Mainiota räpin laskettelua aussiaksentilla ja letkeää meininkiä, kannattaa kuunnella, ehdoitta! Toinen hipitihoppiin liittyvä juttu ovat sanoitusten "hokaamiset". Joskus sanatulvaa kuunnellessa ei tajua mistään juuri mitään, varsinkaan jos ei ole lukenut sanoituksia auki kirjoitettuina. Toisinaan tapahtuu kuitenkin salamaniskuja, joissa yhtäkkiä kuulee kristallinkirkkaasti, mitä jossakin kohtaa jotakin kappaletta sanotaan. Tämä on mielestäni hyvin outoa, koska sitä tapahtuu täysin epäloogisesti. Joskus näin käy, kun kappale soi omissa korvissa kolmatta kertaa, joskus taas soittokertojen ollessa lähempänä kolmeakymmentä. Näin käydessä tuntee aina itsensä hieman hölmöksi. En tiedä, kuinka moni on joskus törmännyt samaiseen outouteen, mutta itselle sen olemus kirkastui junamatkaillessa, kun parikin Eminemin kappaletta aukeni jälleen lisää.

Huhhuh. Ich will eure Hände sehen, Ich will in Beifall untergehen. Kiitos paljon.

Jotain vaikutteista

Olen ennenkin sivunnut täällä sitä, että tuntemani ihmiset ovat suorastaan ylpeyttä herättävän valveutuneita laululyriikan suhteen. Tämän kirjoituksen aiheeksi on valikoitunut laululyriikan siteeraaminen eri yhteyksissä. Taustatutkimusta tehdessäni olen vainonnut erinäisten ihmisten Facebook-profiileja, mutta älkää huoliko, pysytte varmasti nimettöminä. 

Hoidetaan kuitenkin ensin ilman puhdistaminen. Harva asiaa jyrsii ja kalvaa minua niin kuin listahittien lyriikoiden toistelu puutumiseen asti. Viime aikoina kaiken huippuna se saatanan Fintelligensin Mikä boogie. Kaikki listoilla menestyvät artistit, jotka kehtaavat kirjoittaa biiseihinsä noin tarttuvia hokemia tulisi hirttää, perusteena epärehellinen kilpailu. Lopulta näistä hokemista tulee osa arkikieltä, ja ajan myötä kaikki unohtavat, mistä koko juttu on alun perin kotoisin. Esimerkit eivät tosiaan lopu kesken. Miten olisi vaikka "Go shawty, it's your birthday"? Cheek tekee mukavan poikkeuksen, koska Jos mä oisin sä on synnyttänyt erilaisia osuvia lohkaisuja herran itsensä suuntaan. Cheek, jos mä oisin sä, en antaisi mahdollisuutta pilkata itseäni niin helposti. On tavallaan kurjaa, että monet laadukkaatkin suomalaiset räp-tuotokset ovat ajautuneet tällaisiksi sitaattiautomaateiksi. Toisaalta hip hop on helppoa siteerattavaa, koska runous sanellaan kuuloelimiin ilman melodioita tai muita häiriötekijöitä. Jos haluaa hieman lisää haastetta, voi lueskella ja lainata erilaisten balladien sanoja, mikä on toinen yleinen tyyli. Tämäkin on varsin ymmärrettävää, koska juuri näihin vahvan emotionaalisesti latautuneisiin kappaleisiin on usein pakattu paljon viisauksia ja elämänkatsomusta, etenkin jos kappaleen esittäjä on muuten hieman kepeämpään sointiin panostava poprock-ryhmä. Erinomainen erimerkki tästä on skottilainen indieporukka The Fratellis. Bändin, jolla on esimerkiksi kappale nimeltä Got ma nut from a hippie ei heti uskoisi tunteilevan tavalla, joka soljuu korviin biisissä Whistle for the choir.

Kevyemmissä biiseissä lyriikkaan on lähes pakko panostaa, mutta raskaammissa mättökappaleissa sanoitukset jäävät helposti kuulijan yli ajavan rytmin ja äänen tavarajunan alle. Juuri nämä kappaleet tarjoavat kuitenkin ajattelun polttoainetta aivan toisella lailla, sillä on hurjaa miettiä, mitä muusikoiden päässä on liikkunut, kun he ovat sommitelleet lyijynraskasta musiikkikudosta lyriikan ympärille tai toisin päin. On yleensäkin hurjaa miettiä, että harva kappale saa alkunsa sanoituksesta. Yleensä ne lisätään viimeisenä nonparellina jäätelön päälle, vaikka omasta mielestäni ajattelun tulisi tässä olla vielä enemmän kaksisuuntaista. Mitä kappaleessa halutaan sanoa, ja millaiset musiikin tehokeinot vievät viestin varmimmin perille? Missä vaiheessa biisin syntyä sanoitus ruokkii musiikkia ja missä vaiheessa suhde on toinen? Kliimaksinsa tämä kaksipuolisuus saavuttaa tietenkin kertosäkeissä tai muissa kohokohdissa. Miten tehdä kertosäkeestä, kappaleen yleisimmästä tunnusmerkistä, samaan aikaan melodisesti mieleenpainuva ja sellainen, että sanoituksen idea tulee kuulijalle selväksi. "Helpoin" tapa on tietysti luoda mieleenpainuva melodia jonka ihmiset muistavat. Tällä tavalla pop-hitinvääntäjät ansaitsevat leipänsä, ja yksi maailman taitavimmista bändeistä kyseisessä taidossa on Red Hot Chili Peppers. Useat bändin kertosäkeet ovat hurjia osoituksia ymmärryksestä musiikkia kohtaan. Mieleen tulee heti ainakin Scar Tissue, By The Way, Around The World ja Aeroplane. Ihmisten muistia voi yrittää leimata myös sanoituksella, mutta tämän tyylin vaara on juuri edelläkin mainittu sitaattikoneen asema.

Oma taiteenlajinsa on tietysti lauluilmaisun ja lyriikan yhteen sovittaminen. Kun mietin tätä asiaa, en pysty ajattelemaan selkeästi ennen kuin olen käynyt läpi Peter Dolvingin kyvyt. The Hauntedin synkkä, tatuoitu ja karvainen keulakuva kirjoittaa kaikki sanoituksensa, ja miehen läsnäolo mikrofonin varressa on ainutlaatuista kaikessa huutohevissäkin. Taito yhdistää suoran huudon läpitunkeva energia jonkinasteiseen melodisuuteen tekee miehen tyylistä jäljittelemättömän. Kun mies karjuu mielipuolisella tyylillään itse kirjoittamaansa elämän pimeän puolen filosofiaa, on silloin tällöin pakko nöyrtyä. Haluan jakaa tämän fiiliksen lukijoideni kanssa, vaikka kovin harvat tuttuni pitävät The Hauntedista. Tässäpä siis teille kahden kappaleen lyriikat koko loistossaan.

"Burnt to a shell"

It's been a long cold lonely ride.
The blood takes the lead on down the line.
Some knew it well, some never tried.
To go down that dark and crooked mile...

I've seen his weary eyes. I've walked that feed kill chain.
My love it's been a while but I'll be there again.

[Chorus:]
So when I die, lead my remains into the fire.
So that my soul flies, and I reach the end of the line.
Burnt to a shell...

I know a deep dark secret - I know a lie.
I learned well how to bend brake steal and pry.
But in the back of my mind I allways knew -
It only hurts awhile 'til it burns you through...

Sen me another mile down. Complete the divine.
Everything must go. I'll know when it's my turn to ride.

[Chorus:]
So when I die, lead my remains into the fire.
So that my soul flies, and I reach the end of the line.
Burnt to a shell...

Hell is my desire for truth and pride.
I will love.
I will live.
I will not be controlled no more.

[Chorus:]
So when I die, lead my remains into the fire.
So that my soul flies, and I reach the end of the line.
Burnt to a shell...

Mielenkiintoisia ajatuksia jonkinlaisesta vapauden kaipuusta ja elämän turhuudesta. Entäpä sitten "Imperial Death March":

Left! Right!
Eyes forward!
The infinite must be
controlled (by lesser men).
A raging chaos burns inside.
Pay tribute, kneel before his throne;
Death; Supreme divinity.
Master; Death.
Imperial
Lord
Insanity

"See these bright young men and women gladly go to face the unseen trials of what our enemy might have in store for them.
There is no terror too great for these aspiring youths, marching onward to protect our joyful future for the love of God and Country."

Prepare the sacrifice;
The firstborn is the lamb.
Consume the offspring;
The innocent and the weak.
Caesar Caligula we yield to thee.
Caesar Caligula;
Endless and complete.

Jos haluaa todelliselle matkalle elämän ja kuoleman välimaastoon, voisin kuvitella että tämän kappaleen kuuntelu pimeänä sateisena syysiltana yksinäisyydessä saattaisi lennättää aika pitkälle.

Ihmisten tarve määritellä itseään on jännittävä ilmiö, joka näkyy selkeästi esimerkiksi Facebookissa. Lyhyt tutkimus 260 kaveristani paljasti, että musiikki on monelle keino juuri tähän itsemäärittelyyn. Pikainen läpikäynti paljasti kaikkiaan 16 kaverini "esittelylaatikossa" osia kappaleiden lyriikoista. Miehet ja naiset pelasivat 8-8 -tasapelin. Kielikategoriassa ykköseksi selviytyi englanti 9 lyriikalla. Suomenkielisiä laatikoita oli 6 ja mahtuipa mukaan yksi saksankielinenkin. Genreistä ei voi tehdä juurikaan johtopäätöksiä, sillä musiikkityylit, joiden esittäjiltä tekstejä oli napattu, hyppivät kaikkialla kitarapohjaisen singer-songwriter -tavaran, peruspopin, hip hopin, skeittipunkin ja rankemmankin metallin välillä. On välillä hauska katsoa, kuinka hyvin kappaleet sopivatkaan juuri siihen henkilöön, joka ne on itselleen valinnut. Itsekin joudun tunnustamaan valinneeni laatikkoni sisällön valmiiksi kirjoitetusta tavarasta. Kyseessä on alku Misery Signalsin kappaleesta In Summary Of What I am.

Olkaa tarkkoja niiden sanojen kanssa, muuten missaatte todella paljon!

Memories!

Hämäsinpäs teitä, minulla ei ole mitään sanottavaa David Guettan ja Kid Cudin hittibiisistä, vaikka se onkin ihan menevä kipale ja listahitiksi sillä on jopa sanottavaa. Todellisuudessa aihe on toinen. Yksi parhaista tavoista, joilla musiikki piristää seuraelämää, ovat ns. musiikkiflashbackit. Kun kuulee jonkin kappaleen, muistaa välittömästi yhden tai useamman tapahtuman, joissa se on aiemmin soinut. Katse hakeutuu jonkun myös tuossa tilaisuudessa läsnä olleen silmiin ja yhteisymmärryksen hymy nousee kasvoille positiivisen värinän täyttäessä ilman. Tämä on varmasti monille tuttua, ja joku saattaa tunnistaakin itsensä tästä jutusta. En nyt aio ryhtyä mihinkään maailmaa mullistavaan, kunhan kerron jokusen kappaleen, joista muistan aina joitain tilanteita. Olkoon se teille kaikille inspiraatioksi viettämään nostalgiahetkiä!

1. Paranoid live-versiona Ozzy Osbournen Randy Rhoads - tribuuttilevyllä! Ensimmäinen todella aktiivisesti kuulemani ja fanittamani hevibiisi. Rhoadsin järjetön kitarointi ja Ozzyn äänen 80-luvun voima heittelivät nuorta miestä todella rajusti. Kuulin biisin The Ozzman Cometh - levyltä, jonka hankin eräältä ystävältä. Muistan kyseisen levyn ja nuo ajat käytännössä aina, kun kuuntelen tätä live-vetoa ilman mitään erityistä ulkopuolista viitekehystä.

2. Anthraxin ja Public Enemyn yhteistyönä vetämästä versiosta kappaleesta Bring The Noise muistan aina ja ikuisesti, kun pelasin ensimmäisiä kertoja Playstationia. Pelinä oli Tony Hawk's Pro Skater 2, jonka ääniraidalla kyseinen kappale oli. Kului vuosia, ennenkuin sain tietää, ketkä sen todella esittivät, mutta olin fiilistellyt sitä jo pitkään ennen sitä. Joskus pleikkarin omistaminen ja sillä pelaaminen oli ihan kohtuuttoman siistiä ja tämä biisi on todiste, että niinkin on joskus tosiaan ollut.

3. Bon Jovin kappaleesta It's my life muistan, kun vein kyseisen levyn levyraatiin ala-asteella ja MINUN levyni voitti koko paskan! Silloin tunsin itseni vähintäänkin Euroopan keisariksi. Muutoin kappale ei ole koskaan ollut mielestäni edes mitenkään ihmeellisen hyvä, mutta tiesin, että monen muun mielestä on, joten voitontahtoisena nuorena hurjana vein sen raatiin. Good times.

4. Children Of Bodomin kappale Needled 24/7 oli mielestäni joskus selkeästi ja dominoivasti maailman paras biisi. Sen ansiosta tutustuin muutenkin koko bändin tuotantoon. Needledistä ei tule mieleen muita erityisiä tilanteita kuin muuan reissu Saksaan aikoja sitten, mutta päällimmäinen mielikuva on se, kuinka perkeleen kovalta biisiltä se aikoinaan tuntui. Hyvin harvaa kappaletta olen niin kauan pitänyt maailman ykkösrallina.

5. DMX: n kappaleesta Party Up muistan korisjunnuvuosien Porvoon-pelimatkan ja sen, kun rullattiin kaverin faijan kyydissä läpi Porvoon lauantai-illan ikkunat auki tämän biisin soidessa lähes kyseenalaisen kovalla. Damn se oli hienoa!

6. Klamydian Narkkarirakkautta-biisi oli yksi niistä, jotka tutustuttivat minut tähän vaasalaiseen isänmaanpuolustajien suosikkimusiikkiin. Kuulin Klamydiaa toden teolla ensi kertaa alokasaikana armeijassa Panssaripioneerikomppanian tuvassa numero kolme. Moni Klamydian kappale, esimerkiksi juuri Narkkarirakkautta muistuttaa noista hienoista miehistä ja uskomattomasta hajotuksesta.

Edellisten kaltaisia sinänsä merkityksettömiä, mutta vahvasti johonkin kappaleeseen linkittyneitä muistoja on useimmilla meistä. Listaan voitaisiin tietenkin lisätä erilaisissa hyvin nesteytetyissä illanistujaisissa soineet kappaleet, omalla kohdallani esimerkiksi Haddawayn What Is Love...näitä istuntoja kuitenkin tulee ja menee, ja koska useimmat kappaleet soivat moneen kertaan, on vaikeaa spesifioida, minkä illan tapahtumia biisi on milläkin lailla vauhdittanut. Välillä voi toki nauraa, kuinka älyttömät ja sanalla sanoen paskat biisit ovat joskus kuulostaneet käsittämättömän hyviltä.

Kenties kivuliainta on, jos onnistuu liittämään jonkin kappaleen johonkin ihmiseen. Näiden juttujen kertominen olisi jo turhan henkilökohtaista, mutta on jännittävää, kun ei tarvitse kuin nähdä kappaleen nimi listalla, ja muistaa täsmälleen tunteet, joita sen soidessa joskus tunsi jotakuta kohtaan. Siksi kannattaa välttää kyseisen virheen tekemistä kuin ruttoa. Näinollen musiikin kuuntelu tunnelmallisesti yhdessä on pahuksen vaarallista puuhaa. Tottakai musiikki korostaa romanttisiakin tunteita, mutta sanotaan vaikka, että kyseisten yhdisteiden sekakäyttö on pahempaa kuin musiikin nappailu monen muun asian yhteydessä.

Sitten muutamia suosituksia. Tiettyihin fiiliksiin on omat kappaleensa, jopa omat bändinsä. Heti kärkeen on mainittava mihin tahansa suuriin tunteisiin sopiva Queen. Sillä on biisi tunnetilaan kuin tunnetilaan. Syty Don't Stop Me Now: hun, ole voittamaton kun kuulet Hammer To Fallin, tuskaile kuunnellen I Want It Allia ja elämän potkiessa turvaudu Friends Will Be Friendsiin. Jos taas haluat huutaa rakkautesi kurkku suorana ääneen koko maailmalle, valitse kitaristi Brian Mayn laulama Driven By You. 

Suomalaisten suosikkitunne melankolia on hyvin hyvin yleinen laulutekstien aihe ja sen musiikilliset tulkintatavat vaihtelevat ehkä kaikista tunteista eniten. Yleensäkin negatiivisista tunteista ammennetaan hurja määrä puhetta. Sitäkin voi eritellä. On olemassa puhdasta "tapan kaikki" -vitutusta. Sitä purkaakseen tai tehostaakseen voi kuunnella vaikkapa The Hauntedin tai Misery Signalsin musiikkia. Ensin mainitun mielestä koko maailma on perseestä, Misery Signals taas tyytyy rakkauden kierotuneisuuden soimaamiseen. Näitä kuunneltuaan voi yleensä olla varma, että jollakin tässä maailmassa asiat ovat vielä huonommin kuin itsellä. Toisaalta on tunne, että ei oikein tiedä mitä tekisi tai miten päin olisi. Tämän meiningin erikoismies on Bruce Dickinson. Iron Maidenin kyselevät, jopa filosofiset kappaleet haastavat kuulijan todella tutkiskelemaan itseään ja tuntojaan. Iron Maidenin pitkällä uralla bändi on sanoitusten muodossa käynyt läpi kaikki "mitä nyt" -fiiliksen vivahteet. Kokeilkaa kappaleita Rainmaker, Can I Play With Madness tai Tailgunner. Suruun ja synkkyyteen on keksitty slovarit, mollivoittoiset rauhaisat kappaleet, joiden soidessa voi todella riutua syvällä murheensa alhossa. Ray Charlesin Georgia On My Mind, Hammerfallin The Fallen One, ZZ Topin Rough Boy, Uriah Heepin Come Away Melinda.

Entä ilo sitten? Tottakai myös onnelliset miehet ja naiset ovat kirjoittaneet. 80-luvun stadionrockjättiläiset, kuten Guns n Roses ovat puhuneet vakavista asioista iloisella mielellä. Nämä biisit ovat toki pyörineet myös perinteisen rock-elämäntyylin ympärillä. Vaikka Mötley Crüen Girls, girls, girls. Motörheadin Ace of Spades. Led Zeppelinin Rock and Roll. Itse olen negatiivisemman musiikin ystävä, joten koen itseni hieman jääviksi kirjoittamaan ilotteluralleista. Tietysti suurin osa kaikesta "bilemusasta" on tätä, ja on hyvä, että bileissä voi olla iloinen. Ikävä se olisi pitää itkukekkereitä.

Tästä merkinnästä ei tullut niin hienoa kuin millaiseksi sen päässäni kuvittelin.