Vuoden 2010 musiikkitilinpäätös

Vuoden päivien valuessa yhä lähemmäs nollaa on aika fiilistellä hetki männävuoden julkaisuja ja kokemuksia. Vuosi 2010 on myös tämän blogin ihka ensimmäinen täysi elinvuosi. Tahti on ollut ainakin kirjoittajan itsensä mielestä vallan sopivaa, sillä tämä on vuoden 24. merkintä, mikä tarkoittaa kahden postauksen kuukausivauhtia. Merkintöjen laatu, pituus ja sisällökkyys on vaihdellut suurestikin, mutta tunnettua sanontaa mukaillakseni: Se ei ole tyhmä joka kirjoittaa, vaan se joka lukee!

Vuoden ensimmäinen levyhankinta oli lahtelaisen death metallia ja punkkia sekoittavan Damngodin albumi Non Serviam. Amatööripohjalta tehdyksi levy onkin melko laadukas, mutta aivan vakinaiseen soittoon se ei päässyt. Kylmää kevättalven kasvua musiikkikirjastossani jatkoivat Maino, Royce da 5'9'' ja Behemoth. Kolmikko edustaa musiikinkuuntelun T-mallin poikkiakselin kaukaisia reunoja. (T-mallissa ison T-kirjaimen pystyviiva symboloi musiikin historiaa, joka tulee tuntea koko pituudeltaan, ja vaakaviiva taas musiikin nykyisyyttä, joka tulee tuntea koko leveydeltään. Eli jotain kaikilta aikakausilta ja nykypäiviltä mahdollisimman paljon erilaista.)

Helmikuussa kohdalle osuikin sitten tuplajättipotti, kun sain haltuuni Fear Factoryn ja Stam1nan uusimmat tuotokset. Suurella ammattitaidolla tuotettua, taidokkaasti soitettua raskasta musiikkia, siitä minä pidän. Kumpainenkin levy on soinut runsaasti. Maaliskuun muistamisen arvoisia hetkiä olivat Stam1nan keikka ja Ludacrisin Battle Of The Sexes - levyn ensikuuntelu. Kylmän kevättalven kääntyessä huhtikuun myötä kevääseen fiilisteltiin thrash metallia molempien olkien takaa, sillä levyhyllyyn päätyi uusi albumi niin Mokomalta kuin The Hauntedilta. The Hauntedin kiertuedokumentti oli hienosti tehty pätkä ja antoi paljon ajateltavaa. Huhtikuu oli siis erittäin positiivinen kuukausi, kuten myös toukokuu, joka vierähti Exoduksen ja Rytmihäiriön parissa Brädin debyyttilevyä ja Se, Josta Ei Puhuta -bändiä unohtamatta. Surtiin myös Ronnie James Dion kuolemaa, ja sen muistelu harmittaa vieläkin.

Helvetillisen kuuma kesä 2010 kului kuitusementtilevytehtaan lisäksi rannoilla ja koriskentillä, mutta mahtuipa kesään pari kirjoitushetkeäkin. Pyhiinvaelsin Provinssirockiin todistamaan ensimmäistä kertaa elämässäni Rammsteinin live-esiintymistä ja olin sanomattoman vaikuttunut. Kesän lopulla olikin sitten pettymyksen aika, Iron Maidenin The Final Frontier ei oikein vakuuttanut, mutta onneksi Eminemin Recovery puski elokuunkin plussan puolelle. Kuunneltiin myös Plutonium 74: ää ja löydettiin Johnny Cash. Kesä lopetettiin lutakossa tsekkaamalla The Hauntedin ja Mokoman keikat. Tällaisen thrash-rautaisannoksen oli hyvä aloittaa koulunkäynti.

Syksyn ja alkutalven parhaita paloja olivat Chimaira, Magenta Skycode ja uudemman kerran Stam1na. Vuoden loppuun mahtui siis niin kevyttä kuin raskastakin. Seuraavaksi haluankin pureutua vuoden viimeisiin uusiin ostoksiin, jotka päättävät vuoden samoin kuin se alkoikin - hevin merkeissä. Kahdesta ostamastani levystä helpommin lähestyttävä tapaus lienee Teräsbetonin neljäs kokopitkä, nimeltään Maailma Tarvitsee Sankareita.

Levy räjähtää käyntiin kappaleella Myrsky Nousee, jonka alkajaisiksi laulaja Jarkko Ahola muistuttaa huikaisevalla metalliäänellään kuulijaa Manowar -tyylisesti siitä, että Teräsbetoni ei ole menossa minnekään. Vaikka tuuli välillä laantuukin, se ei lopu, vaan kerää ainoastaan voimia uuteen myrskyyn. Ja melkoinen myrsky kuuntelijaa odottaakin. Heti, kun aloitusbiisi on saatu pois alta, tulee vuoroon kappale Metalliolut. Kliseistä, kornia ja eeppistä, juuri sitä, millä Teräsbetoni teki nimensä. Metalliolutta seuraakin sinkkulohkaisu ja nimikappale Maailma Tarvitsee Sankareita. Hitaahko ja mahtipontinen tekele on oiva valinta sinkuksi. Pieni kauneusvirhe hienossa albumikokonaisuudessa on kuitenkin se, että levyn taso jää kolmosraidan jälkeen pahasti junnaamaan. Lopuista seitsemästä biisistä vain "Thanatus" erottuu omiin korviini edukseen. Gloria-kappale vie levyn tunnelmalliseen päätökseen kuoroineen kaikkineen. Sitä kuunnellessaan ei voi olla ajattelematta Hammerfallin Glory Of The Bravea tai The Fallen Onea. Maailma Tarvitsee Sankareita ei ole lainkaan hukkaan heitettyä rahaa. Hienon siitä tekee mielestäni se, että bändi on pystynyt säilyttämään uskottavuutensa Taivas Lyö Tulta-megahitin, euroviisuedustuksen ja muun sekoilun jälkeen. Kaikesta huolimatta Teräsbetonilla on siis ehdottomasti arvonsa muutenkin kuin huumorimielessä. Vaikka bändiltä riisuisi sen terävimmän miekan eli yltiösankarilliset sanoitukset, jäljelle jää kaikin puolin komeasti toteutettua power metallia, jonka kukkona häärii J. Ahola. Miehen lauluääni on todella voimallinen eikä häpeä piiruakaan vertailussa muille alan huipputekijöille. Olisi jännittävää kuulla Teräsbetonin tulkitsevan ulkomaisten power metal -nimien kappaleita. Esimerkiksi Helloween- tai Hammerfall -coverit voisivat olla mielenkiintoista kuultavaa.

Toisesta juuri ostamastani levystä vastuun ottaa amerikkalainen kuusikko. Kuusikkoon kuuluu kaksi jäsentä Fall Out Boy: sta, kaksi Anthraxista ja kaksi Every Time I Die: sta ja sen nimi on The Damned Things. Radiohumpparockia, vanhan koulukunnan thrash metallia ja metalcorea samassa bändissä? Asetelman kutkuttavuus pakotti minut hankkimaan Ironiclast- nimeä kantavan levyn itselleni. Kolmen hyvin erilaisen bändin muusikoiden yhteistyö onkin ollut varsin hedelmällistä, lopputuloksena on kovalla meiningillä svengaavaa hard rockia ajoittaisilla raskaammilla elementeillä kuorrutettuna. Every Time I Die -vokalisti Keith Buckley tekee hyvää työtä puhtaana laulajana ja käyttelee välillä hardcoreperäisiä huutotaitojaankin ansiokkaasti muun porukan pitäessä yllä tiukkaa komppia. Mitään superuutta ja ihmeellistä The Damned Things ei kuitenkaan tarjoa, maailma on hard rockia täynnä ja bändin musiikki on omaan makuuni juuri sillä kevyen ja raskaan musan rajavyöhykkeellä, jota suuresti inhoan. Mutta jos pidät Fall Out Boyn musasta ja voisit kuvitella bändin soittavan hieman raskaammin, suosittelen The Damned Thingsiä lämpimästi. Levyn paras biisi: Bad Blood.

Vuosi 2010? Ainakin se on laajentanut musiikillista mukavuusaluettani hitosti. Vuosi-pari sitten olisin tuominnut Plutonium 74: n ja Magenta Skycoden huomattavasti jyrkemmin, mutta ehkä iän muassaan tuoma kärsivällisyys tutustua kaikenlaiseen on ollut avuksi. Hevarina olen kuitenkin pysynyt. Kaiken kaikkiaan voi todeta suhteeni musiikkiin syventyneen merkittävästi. Olen parempi kitaransoittaja enkä vaihtaisi vuodesta 2010 pois kuin The Hauntedin Lutakon-keikan kylmyyden ja vesisateen. Onneksi asia korjataan bändin keikalla Tampereen klubilla 22.3.2011! Sitten tilastoihin ja palkintoihin, kuten viime vuonnakin. Kuunneltuja biisejä last.fm: n mukaan tuhatkunta enemmän kuin vuonna 2009. Ensi vuonna pyritään rikkomaan 10 000 kuunnellun biisin raja! Itselle mieluisimmat uudet tuttavuudet olivat myöhässä löydetyt Stam1na, Johnny Cash ja Chimaira. Vanhat tutut pysyivät tuttuina, ja viime vuoden lopun tapaan last.fm: n kärkipaikkaa pitää Rammstein...

Hyvät ihmiset, blogistin on aika vaieta vuoden 2010 osalta. Ensi vuoteen!

Ai niin, Jenni Vartiaisen "Seili". Hyvä levy, sekin vuodelta 2010. Jenni on ihana.

Joulu jolppii!

Vaivannäkö kasvattaa saavutusten arvoa. Tämä mietelause konkretisoitui elämässäni jokunen päivä sitten, kun sain vihdoin, ankaran taistelun jälkeen, haltuuni Nicole-yhtyeen varhaiset levyt, jotka kantavat nimiä Odotus sekä Suljetut Ajatukset. En voi riittävästi alleviivata, kuinka tyrmistyttävän aliarvostettu bändi Nicole on. Taitoihinsa nähden bändin arvostus on hädin tuskin olemassa edes koti-Suomessa. Epäonnisessa kotimaassa operoiva yhtye joutuu tekemään todella kovasti töitä noustakseen Mokoman ja kumppaneiden vahvasti miehittämästä valtavirran suomalaisesta metalliskenestä esiin. Varsinkin, kun bändin ilmaisu on sen tavallisimman Risto Radionkuuntelijan korviin ehkä hieman turhan musertavaa. Uraania raskaamman rytmisen, metallisen mäiskeen säestämä kurkusta kumpuava murahtelu, jossa puhutaan kaikesta kurjasta ja ikävästä, ei ilmeisestä syystä ole kaupallista voittoa tavoittelevien radiokanavien mieleen. 

Itse pidän Nicolesta, koska se on taitavin tuntemani bändi eräässä aliarvostetussa musiikintekijöiden taidossa. Se on taito saada huonolla tuulella oleva kuuntelija varmistumaan siitä, että jollakin muulla menee vielä huonommin. Ajatus kuulostaa hullulta ja vaatiikin itsensä haastamista musiikin kuuntelijana. On kyettävä uppoamaan kappaleen tai vaikka useammankin kappaleen ajaksi niin syvälle depression ja negatiivisen ajattelun suohon, että kun kappale loppuu, se aiheuttaa välittömän suonsilmästä ulos pulpahtamisen tunteen. Loppujen lopuksi tämä ei ole lainkaan mahdotonta. Ainoa vaatimus on se, mihin meistä niin harvalla nykyään riittää aikaa ja viitseliäisyyttä: pitää keskittyä, vaikka vain muutamaksi minuutiksi, vain ja ainoastaan musiikkiin. Istua paikalleen, sulkea silmät ja antaa biisin ilmapiirin hypätä omien ajatusten kuskinpukille. Kevyt, iloisempi ja juhlallisempi musiikki ei ole samalla tavalla vaativaa, sillä siihen uppoutuminen aiheuttaa jäyhimmässäkin jäärässä vastustamattoman halun liikkua. Haastan kuitenkin kenet tahansa masistelemaan joskus oikein urakalla esimerkiksi juuri Nicolen parissa. Synkkyys mielessä on taattu, mutta siitä pääsee eroon vaihtamalla kappaletta tai sulkemalla stereot. Aina kovasti puhutaan itsensä haastamisesta ja omien rajojen kokeilusta fyysisesti ja henkisesti. Mitä, jos sen sijaan kokeilisitkin tunnetasapainosi rajoja? Ei liene vaikea arvata, mitä mieltä olen Nicolen kahdesta em. albumista.

Mitään muuta käänteentekevää sanottavaa minulla ei oikeastaan tällä kertaa ole. Jos siitä huolimatta parista kuunnellusta raidasta. OutKastin Rosa Parks. Vanhaa vanhempi, yhtäkkiä naftaliinin uumenista jälleen löydetty pala loistoa. Huuliharppusooloa ja Hoya Saxaa. Mokoman Poltetun Maan Taktiikka? HURJAA thrashia. Yksinkertaisesti hurjaa. On ehtinyt taas tarttua kitaraankin pariksi tunniksi. Soitettu kaikenlaista, päällimmäisenä Volbeatin Thanksin fiilistelyä omalla säestyksellä.

Tynkä, mutta piti saada Nicole-asia ja sen rönsyt ulos.

Minä haistan ilmassa jo talven tuoksua

Olemme keskellä Suomen vittumaisinta vuodenaikaa. Kun lähtee ulko-ovesta taittamaan matkaa jonnekin pirullisen taivaalta putoavan vesiseinämän, hyytävän puhurin ja ehkä vielä nollissa pyörivän lämpötilan läpi, EI-reaktion vastustaminen on ajoittain hyvin vaikeaa. Kun vielä tulee kotiin ja joutuu sitten singahtamaan seuraavaan paikkaan ilman hengähdys- ja musataukoa, alkaa otsasuoni tykyttää pahemman kerran. Sen takia välillä on yksinkertaisesti pakko raivata jostain päivän keskeltä reikä musiikkihetkelle. Viime päivinä olen taas kerran huomannut näiden hetkien henkiäpelastavan merkityksen. Plutonium 74: n tuoma rentous on kantanut parinkin rankan hetken läpi. Misery Signalsin ja Chimairan raskas poljento on tallonut murheet maan rakoon.

Kaikista tärkein viime aikojen ilmapiirin parantaja on kuitenkin ollut yhtye nimeltä Magenta Skycode. Turusta ponnistavan bändin taustalla on Jori Sjöroos. Mies tunnetaan myös PMMP:n biisinikkarina ja Fu-Tourist- yhtyeestä. Magenta Skycode on kuitenkin siinä mielessä erilainen projekti, että Sjöroosilla on bändin musiikin suhteen täydellinen diktaattoriasema. Uusin levy Relief on yksin hänen käsialaansa biisien säveltämisestä ja sovituksesta kaikkien instrumenttien soittamiseen ja levyttämiseen omassa kodissaan. Joku taidepuristi voisi tässä kohtaa kyseenalaistaa koko jutun, koska taidetta tehdään kuitenkin ihmisten viihdyttämiseksi. Kompromissiton tyyli, jossa neuvoa ei tarvitse kysyä keneltäkään, johtaa maalaisjärjellä ajatellen varsin helposti lopputulokseen, joka on vaikeasti lähestyttävä ja kuulijalle etäinen. Juuri sitä Magenta Skycoden Relief-levy onkin. Yksinäisen mökkihöperön itse itselleen itseään viihdyttämään tehtyä musiikkia, joka liihottelee jossain ulkoavaruuden laitamilla. Soundi-lehden arvostelussa Magenta Skycoden äänisalaattia nimitettiin hienosti epäsosiaaliseksi. Nimitys on hieno jo sen takia, että kuka vain saa haastetta kyllin jo siitä, että alkaa miettiä, miltä ihmeeltä oikein kuulostaa epäsosiaalinen musiikki. Tämän määrittelyssä auttaa levyn avauskappale. The Simple Pleasures hiipii eteenpäin tasaisen kohokohdattomasti ja usvaisesti virittäen kuulijan koko levyn läpi kantavaan tunnelmaan, yksinkertaiseen nautintoon. Falsetissa lentelevät, moniääniset lauluosuudet, maltillisen iloluontoiset kitaramelodiat ja minimaaliset rumpukompit tekevät irtioton kaikesta todellisesta ja kouriintuntuvasta. Levyn parhaita paloja ovat mukavalla taustatilulilulla varustettu Kipling, koko levyn kaukaisimmissa sfääreissä levitoiva King Of Abstract Painters ja rauhoittava Trains Are Leaving The Yard. Jori Sjöroos on mittaamattoman lahjakas musiikintekijä, ja vaikka minulla oli suuria epäilyksiä Magenta Skycodea kohtaan, joudun jälleen kerran toteamaan, että olin väärässä. Erilaista, todella erilaista. Mutta hyvää.

Toinen levy, johon olen viime aikoina syttynyt todella myöhään, on Children Of Bodomin Blooddrunk. Muistan, että kun levy ilmestyi, ostin sen välittömästi saadakseni jatkumoa Are You Dead Yetin mahtavuudelle. Silloin petyin, koska levy on melko erilainen kuin edeltäjänsä. Kiekon aloittava Hellhounds On My Trail on vielä tuttua ja turvallista Bodomia, mutta jatko vie bändin uuteen suuntaan rankennetun Speed Metallin laduilta. Uusi suunta on thrashisempi, raaempi ja rankempi. Melodisuutta on vähennetty blastbeatia lisätty. Sanoisin, että Blooddrunk oli luultavasti levy, joka karkoitti jokusen vanhan kuuntelijan, mutta lumosi joitakin uusia. Tyylinvaihdos tekee silloin tällöin hyvää, eikä tuota vaikeuksia bändille, jonka muusikoiden yhteenlaskettua taitotasoa on hyvin vaikea ylittää millään maailman viisihenkisellä hevikokoonpanolla. Teknisyyden heivaaminen hetkeksi romukoppaan ja ilmaisun suoraviivaistaminen raikastaa Bodomiakin kummasti. Espoolaiset saavat thrashinkin toimimaan hienosti. One Day You Will Cry- biisin kitarasoolo on, noh, musiikkia korville. Jos tuolla soololla olisi maku, se olisi makean piparminttuinen miellyttävällä kirpeydellä.

Syksy on synkkää aikaa, eikä siitä pääse yli ilman säännöllistä nautiskelua. Musiikki todella antaa voimaa ja auttaa jaksamaan, vanha klisee on tottakin todempi.

Stam1nakin on käyttänyt bisnesvainuaan ja julkaissut Vanhaa Paskaa -nimeä kantavan kokoelman. Kokoelma vetää yhteen bändin musiikkia ajalta ennen mainetta, kunniaa ja levytyssopimusta. Mukana on demoversioita tunnetuimmista kappaleista sekä biiseistä, jotka eivät koskaan päätyneet levyille. Viimeiseksi on säästetty huumoripläjäys yhtyeen englanninkielisiltä ajoilta, kappale nimeltä Meet Your Fate. Ehkä merkittävin ero demojen ja levytettujen versioiden välillä ovat, äänenlaatua lukuunottamatta, tietenkin kappaleiden lyriikat. Esimerkiksi Pahan Arkkitehdin koko idea muuttuu varsin radikaalisti demoversion lyriikoiden myötä. Samoin käy Kadonneille Kolmelle Sanalle. Mielestäni on erikoista, että yhtyeen sanoittaja Antti Hyyrynen on antanut levy-yhtiön tai ylipäänsä kenenkään, raiskata lyyrista nerouttaan anaalisuoleen niinkin rankasti kuin sanoitusten erot osoittavat.

Lyriikkamuutokset ovat kuitenkin pientä Yhdeksän Tien Päät -kappaleen rinnalla. Biisi jäi alunperin yli Raja-albumilta. Alkuperäinen nimi oli Tässä On Ase. Kappale oli Rajan ilmestymisaikaan "liian ajankohtainen" Jokelan koulusurmien takia, ja kun biisi ei muutenkaan ole erityisen aurinkoinen, jätettiin se ymmärrettävästi julkaisematta. Jälkiviisaasti ajatellen nostaa niskarvat pystyyn miettiä, mikä kalabaliikki ja yleisönosastokirjoittelu biisistä olisi syntynyt, jos se olisi levytetty. Stam1na teki valinnan ja jätti ottamatta päälleen tämän leiman. En tunne valinna taustoja tai syitä sen tarkemmin, enkä ota siihen kantaa. Tyydyn herkuttelemaan sillä ikuisesti toteutumattomalla vaihtoehdolla, kuten koko Vanhaa Paskaa -kokoelmalla. Historia antaa aina mahdollisuuden laajentaa näkökulmiaan nykyisyyden suhteen, ja siksi Vanhaa Paskaa on arvokas julkaisu eikä aivan liian läpinäkyvä rahastusyritys, vaikka se luultavasti kilisyttääkin oikeuksiensa haltijoiden kassakonetta varsin iloisesti. No, taiteilijoidenkin on elettävä. Musiikin lisäksi levyn arvoa nostavat sen kotelon pintaan kirjaillut tarinat eri biisien synnystä. Tarinat tuovat pöytään myös tukun Stam1nan musiikillisia vaikutteita, joista vilautetaan mm. Dream Theraterin, Soilworkin, Symphony X:n ja Stonen nimiä. Niinpä, progea ja thrashia.

Tänään tälleen ja joskus myöhemmin jälleen.

Moments of pure eargastic pleasure

Holla!

Yksi niistä monista asioista, jotka tekevät musiikinkuuntelusta ikuisesti mielenkiintoista, järkevää ja merkitsevää, ovat tää-on-paras-biisi-koskaan -kokemukset. Jossain vaiheessa vuosien aktiivisen popittamisen jälkeen paatuneinkin jammailija luulee saavuttaneensa tason, jolla yllätysten kokeminen ei ole enää mahdollista. Siitä huolimatta uudet genret, bändit ja kappaleet putoavat taivaalta ja valtaavat kaiuttimet. Itsensä löytää monesti kuuntelemasta artisteja, joiden huonoutta on vannonut kauemmin kuin muistaakaan. Aikaisemmin inhovärinöitä herättäneet kokonaiset genret saavat yhtäkkiä viestinsä läpi, ja tämän jälkeen paluuta entiseen ei enää ole.

Muistan itsekin, kun örinähevi oli kirosana. Tämä oli niin syvään istutettu mielipide, että muistan tarkasti jopa juuri sen yhden kappaleen, joka sen muutti. Se oli Children Of Bodomin Hatecrew Deathroll -kiekon hyökkäävä avausraita Needled 24/7. COB kolahti noihin aikoihin nuoreen poikaan todella kovaa ja vakiinnutti asemansa digailulistallani Are You Dead Yet- levyllään, jonka rankkaan epäröimättä kuulemieni 2000-luvun metallilevyjen top viiteen. Alexi Laiho kitaransa ja Janne Wirman koskettimiensa kanssa tekivät instrumenteillaan asioita, joita aikaisemmin kuulemassani musiikissa ei ollut olemassakaan. Bodomin jälkeen tielle osui The Haunted ja rakkaustarina thrash metallin kanssa sai lopullisen alkusysäyksensä. Nykyään örinävokaalit eivät sen ihmeemmin hetkauta. Niiden hienous piilee siinä valtavassa energiassa, jonka jotkut miehet pystyvät lataamaan eläimelliseen murahteluunsa. Käsi nyrkkiin, pieni kokoon kipristyminen ja sitten puhdasta raivoa syvältä kurkusta täysillä mikrofoniin! Tämä tekee myös hevibändien laulajien lavatyöskentelystä mielenkiintoista, sillä esimerkiksi tunnin keikka örinävokaaleja ei ole aivan kevyt suoritus. Yrittäkää itse huutaa, ehkä vielä äänessä pysytellen, suoraa huutoa tunti yhtä soittoa.

Yksi viimeisimmistä musiikkirakkauksistani liittyy vahvasti juuri örinään. Eikä ihan mihin tahansa örinään. Tämä örinä on nimittäin yhdessä Nicolen Ilkka Laitalan soundien kanssa sellaista, että se seisauttaa veren, salpaa suonet ja hajottaa koko tietoisuuden. Puhe on nimittäin Mikael Stannen örinästä. Stannen örinää säestää hevin pääkaupungista Göteborgista ponnistava yhtye, joka kantaa hymyillen nimeä Dark Tranquility. Legendojen vuonna 1989 syntynyt bändi on saavuttanut menestyksensä melodisella death metallilla. Yleensä ko. sanakolmikko ei lähtökohtaisesti minuun iske, mutta Stannen karjahtelu on yksinkertaisesti niin dominoivaa, että se vangitsee kuuntelemaan biisin, toisen ja kolmannen. Etenkin uudemmilla levyillä täyteen voimaansa kehittynyt murina värisyttää. Elämänilon karkoittava kappale Lost To Apathy ja Iron Maiden -coverveto 22 Acacia Avenue ovat hyviä paikkoja lähestyä tätä örinävokaalien graalinmaljasta pulppuavaa ääneksi muutettua maailmantuskaa. Olisihan pitänyt arvata, että In Flamesin, The Hauntedin ja Hammerfallin kotikaupungissa ei kehdata tehdä huonoa musiikkia.

Jokunen merkintä sitten kerroin olevani ymmälläni metalcoremusiikin mahdin edessä. Nyt minulla on ollut ilo tutustua taas uuteen tämän lajin tuotantolaitokseen. Se on napannut nimensä Kreikan mytologiassa esiintyvältä hirviöltä, jolla on leijonan pää, vuohen ruumis ja lohikäärmeen häntä. Tällainen mukava kaveri antoi nimensä Chimairalle. Chimaira on kotoisin Clevelandin kylästä Yhdysvalloista. New Wave of American Heavy Metal -viittauksista huolimatta nimittäisin yhtyettä metalcorepumpuksi soundiensa perusteella. Toisaalta sanoituksista puuttuu se pieni hitunen emotionaalisuutta, jolla voitaisiin päästä "puhdasoppisen" metalcoren määritelmään. Joka tapauksessa musiikki on groovaavaa, teknistä ja raskasta. Mitään hyvän tuulen taustamusaa Chimaira ei ole, mutta en ole aikaisemminkaan ollut sellaisen ystävä. Bändin kappale The Flame on kerta kaikkiaan uskomattoman, järjettömän, mielettömän ja helvetin kova. Se on varsin lähellä last.fm -listani ykköskappaletta, Nicolen Vallan Näyttämöä. Olkoonkin, että sanoitus kertoo pikkutyttöä väkisinmakaavasta miehestä, on kappale pirullisen nerokas. Sitä ei voi vastustaa, vaikka sanoituksen sairauden perusteella melkein pitäisi. Se onkin yksi monista syistä kappaleen mainioudelle. Myös On Broken Glass ja Six ovat kovia raitoja, kannattaa vilkaista, jos on yhtään tiukan luukutuksen perään.

Loppuhuomioihin: Mukava uusi tuttavuus on myöskin detroitilais-mc Black Milk. Todellista, rehellistä hip hoppia ilman mitään ylimääräistä. Taitavaa minimalismia, riimien virtaa ja rauhallista biittiä. Bonuspisteet kommentista "Shit is ugly as Lady Gaga's wardrobe". Myös uusi Volbeat, Dimmu Borgir ja satunnainen hip hop potkivat leppoisasti iltojen pimetessä. Musiikkimaku uudistuu ja uutta musaa on kuunneltava paljon! Pidän erittäin paljon myös The Soundsin Living in America -version kertosäkeestä, laulu hyväilee korvia. Samalla tunnen myötätuntoa bändiä kohtaan siitä, että mielestäni heidän paras biisinsä on cover-esitys. Myös tänäinen kitaran käteen otto hetken tauon jälkeen hymyilyttää. Ja Mötley Cruen Looks that killin riffi, sehän on yhtä nautintoa! Musiikki on hyvä asia olemassa.

Niin se maailma kääntyilee

Kesä on artisteille kiireistä aikaa. Toiminnannälkäiset kesälomalaiset ryömivät koloistaan lyhyiden suvikuukausien ajaksi ja halajavat kuulemaan livemusiikkia. Ja bändit soittavat. Jokusen harvan ja onnekkaan suuren luokan suomalaisbändin viettäessä kesän aikana keikkataukoa tai tehdessä kiertuetta ympäri maailman turuja pienemmän mittakaavan kotimaiset yhtyeet paahtavat esiintymässä erilaisissa kesätapahtumissa Perä-Mourulan korttelihölkästä Ruisrockiin ja kaikkialla näiden välillä. Ahkeran kiertue-elämän ja sen myötä vääjäämättä tulevan holtittoman rellestämisen kurimuksessa jokainen bändi lienee väsynyt viimeistään elokuun lopulla. Syyskuussa festarilavat sitten hiljenevätkin. Suurin osa bändeistä pitää luultavasti pienoisen lepotauon, jonka jälkeen onkin edessä paluu levy-yhtiöiden ylikierroksilla kuumina pyörivien sorvien ääreen. Syksy on toinen vuoden kahdesta suuremmasta levyjenjulkaisusesongista kevään hoitaessa postia toisella puolen vuotta. Monet levyt julkaistaan joko festarikesän jälkeen tai juuri ennen sitä. Syy on yksinkertainen: joko halutaan pysyä pinnalla tai kavuta sinne takaisin. Harva tuntee tai pääsee seuraamaan levyjen syntyprosessin todellista kulkua, ja julkaisuajankohtien valikoituminen on omanlaistaan noituutta.

Erikoisen julkaisuajankohdan valitseminen on yksi helppo tapa saada levylleen huomiota. Esimerkiksi suomalaisten ihastuttava euroviisuörrimörri Lordi (VMP) julkaisi Hard Rock Hallelujah -sinkkunsa Iso-Britannissa 6.6.2006, yhdessä muodossaan siis 6.6.06. Siinähän on perhana kolme kuutosta peräkkäin, Lordin on oltava saatananpalvoja ja paha mies juurta jaksain, kirkuivat kukkahattutädit minkä teenjuonnilta ehtivät. Lordin tyhjästä ilmestyneet saatananpalvonta- ja kulttimenoviittaukset kohisuttivat ihmisiä kaikkialla, kun samaan aikaan bändin jäsenet luultavasti nauroivat kuminaamareihinsa setelipinoissa piehtaroiden. Negatiivista julkisuutta ei ole olemassakaan. The only thing worse than being talked about is not being talked about. Ja niin edelleen. Jay-Z puolestaan julkaisi tuoreimpansa syyskuun 11. päivänä. On vaikeaa keksiä tälle mitään aidosti loogista selitystä, mutta toipa julkaisupäivämäärä ehkä muutaman lisämillimetrin palstoille, jotka levyä käsittelivät.

Viimeisimmässä kirjallisessa kyhäelmässäni uhosin puhuvani uusista levyistäni. Nyt minä totta vie sen myös teen. Volbeatin ja Dimmu Borgirin lisäksi uuden lätyn on sylkäissyt ulos myöskin lahtelaissyntyinen räppäri Cheek. Kaikki kolmea levyä on nyt kuunneltu ns. arvostelun ja analysoinnin edellyttämä minimimäärä ja voidaan käydä ajatusten sanoiksi pukemisen kimppuun.

Joten kuin sika limppuun. Olkoon etenemistapa kronologinen ja ensimmäisenä kriitikon hampaissa Volbeatin uusi aikaansaannos. Tanskalaisen rockabillyn, Elvis Presleyn ja rokkaavamman heavy metallin sekainen albumi kantaa nimeä Beyond Hell/Above Heaven. Peilikuvilla leikittelevä kansitaide on tuttua bändin aikaisemmista levyistä, ja kansilehtisessä ilmoitetaankin avoimesti osan kappaleista jatkavan vanhoilla levyillä alkaneita tarinoita "kitaragangstereista" ja muusta tylyn tyylikkäästä. Volbeatin levy ei ole biisi biisiltä -analysoinnin arvoinen, sillä biisien toisiinsa kytkemiseen ei ole panostettu niin hurjasti, että siitä riittäisi tarinaa. Tyydynkin toteamaan, että oikeastaan mikään ei ole muuttunut, ja kun kyse on niin oma- ja ainutlaatuisesta bändistä kuin Volbeat, muutoksettomuus on yksinomaan hyvä asia. Soundimaailma country- ja rockabillytyyleineen on tuttu ja kitaroiden ja rumpujen soundit vanhaa, tuttua ja turvallista. Michael Poulsen on levyllä intoutunut esittelemään hieman aiempaa runsaammin lauluäänensä monipuolisuutta. Matalammat ja hiljaisemmat osuudet toimivatkin piristävänä kontrastina miehen kovan ja korkeuden absoluuttista määritelmää hipovalle ilmaisulle, joka onneksi pääsee hienosti valloilleen suurimmalla osalla levyä. Volbeat on tehnyt myös rohkean liikkeen kutsuessaan Kreatorin Mike Petrozzan, Mercyful Faten ja King Diamondin Michael Drennerin sekä Napalm Deathin Mark Greenwayn vieraileviksi laulajikseen. Näiden kolmen herran muut bändit edustavat jotain niin erilaista kuin Volbeat, että jonkun on todella täytynyt tietää mitä tekee säveltäessään kappaletta ja pohtiessaan sopivia laulajavieraita. En tiedä, onko Volbeatin kannalta hyvä vai huono asia, että juuri kappaleet 7 shots (vieraina Petrozza ja Drenner) ja Evelyn (Greenway) kuulostavat omaan korvaani todella hyvältä. Greenwayn räkäinen grindcore-murahtelu kantaa Evelyniä varsin kauas Volbeatin "omasta" tyylistä, mutta 7 shots on hyvin hyvin Volbeatin kuuloista ja pieni örinä kertosäkeessä vain piristää kappaletta ja antaa koko levylle oman tuoreen leimansa. 

Ne kappaleet, jossa Volbeat painaa omin voimin ovat toki toimivia nekin. Räjähtävä avausraita The Mirror And The Ripper tekee kuulijalle varmasti selväksi, kenen levystä on kyse. Mukavan perinteisellä rock and rollilla ratsasteleva 16 dollars, Poulsenin lauluääntä upeasti hyödyntävä A Better Believer ja Fire Songin vahvasti mieleen tuova Who They Are ovat kaikki kelpo kappaleita. Näistä huolimatta oma ylivoimainen suosikkini on tanskalaisnyrkkeilijä Mikkel Kesslerille tehty kappale A Warrior's Call. Jos olisin Mr. Kessler, häpeäisin jokaista ottelua, jota en voittaisi tyrmäyksellä, niin huikean pump-up -biisin mies on Volbeatiltä itselleen saanut. Kyseistä biisiä edeltäviä yhtä rajuja potkuja on haettava niinkin kaukaa kuin Stam1nan uudesta levystä kevättalvella. Myös levyn päättävä miellyttävän haikea, jenkkiskeittipunk-tyylisellä wooo-oooo-oooo -meiningillä kuorrutettu Thanks on hieno biisi, jonka jälkeen on varmasti mukavaa lähteä bändin keikalta juhlimaan hulluna. Mielestäni on hienoa myös laittaa biisin täsmälleen sama melodianpätkä kuin The Garden's Taleen ja katkaista se juuri ennen huippukohtaa. Tämä on osoitus hienosta huumorin ja musiikin tajusta sekä kuulijan arvostamisesta. Volbeat on mahtava bändi ja olen iloinen, että he tekivät uuden HIENON levyn, kolmen albumin kappaleiden jyystäminen kun aiheuttaa turhan nopeaa puhki kulumista.

Norjan soturit, black metallin sielun myyjät ja skandinaavisen mahtipontisen synkkyyden mestarit jatkavat samalla linjalla kuin Volbeat. Dimmu Borgir kasvoi nopeasti ulos pelkästä kuoleman ja saatanan runttaamisesta ja muuttui viimeistään In Sorte Diaboli -levynsä myötä todella sinfoniseksi mustan metallin etuvartioksi. Pientä esimakua antaa yli sadan nimen lista orkesterimuusikoita ja kuorolaulajia, jotka ovat olleet mukana luomassa massiivista, totalitääristä ja mattapintaisen kiillottoman mustaa linnoitusta, jossa pesivät Dimmun tutut, kovalla ammattiylpeydellä toteutetut mättöelementit. Sinfonisten ainesosien käyttö biisien alku-, väli- ja loppusoitoissa on kehittynyt huomattavasti, eikä metallitykityskohtien raivo ole laantunut pätkääkään. Norjasta todella kajahtaa jälleen kerran. 

Uusi Abrahadabra- niminen levy on komeaakin komeampaa kuultavaa. Kappaleiden säveltämisessä ja levyn tuottamisessa on ollut valtaisa työ, jolle näinä aikoina voi vain kumartaa. Nuclear Blast on onneksi sallinut lippulaivalleen taiteellista vapautta nähdä riittävästi vaivaa potentiaalinsa realisoimiseksi. Abrahadabra on hieno näyte siitä, mitä todellisella vaivannäöllä voidaan saada aikaan. Raidoilta kaiuttimien kautta ilmaan tihkuvan uhkaavuuden ja pahuuden määrä saa aikaan todella kohtalokkaan tunnelman ja kouraisee syvältä. Levyn hyvät biisit / kaikki biisit -suhde on lähes yhtä hyvä kuin Puritanical Euphoric Misanthropia-lätyn. Sinfonisen synkistelyn ja rankan, suoraviivaisen mätön kissa-hiiri -leikki toimii läpi koko levyn upeasti. Mainittakoon kohokohdaksi levyn kolme viimeistä raitaa: A Jewel Traced Through Coal, Renewal ja Endings And Continuations. HUH HUH. Myös Abrahadabra on helvetin hyvä levy, yhtään vähempää ei pitäisi Dimmulta odottaakaan.

Cheek? Jare Henrik Tiihonen 2? Levyn nimeä ei ole ainakaan mielikuvituksella pilattu. Eikä oikeastaan musiikkiakaan. Mielestäni Cheek on parhaimmillaan aivan muussa kuin tunnetuimpien biisiensä tyylisessä laulumaisessa räpäyttelyssä. Jippikayjei, no EI! Biisi kyllä toimii sopivissa promilleissa, mutta selvin päin ei kirveelläkään. Cheekin henkilökohtaisemmat kappaleet ovat monesti olleet mieleeni, ja niitä on nytkin onneksi mukana. Elämäntarinatyylinen Takapulpetin Poika on mielestäni levyn paras kipale. Eikä sekään riitä,  se on täysin tekijästä ja albumista riippumatta mielestäni HIENO kappale räppiä. Myös Liigan muiden herrasmiesten mukanaolo useammalla raidalla on hieno juttu, myös Resepti ja Se Parhaiten Nauraa kipuavat korkealle, kun laitan levyn biisejä omaan paremmuusjärjestykseeni. Bileosastolta paras pala lienee Tyhmää ja tyylikästä. Kotimaisen hiphopin kannalta JHT 2 on tietenkin merkkitapaus. Mutta hyvä suomiräp, ei aivan tähän suuntaan, kiitos. MUTTA. Kuka ikinä keksikin idean sämplätä Teuvo, Maanteiden Kuningasta biitiksi on ansainnut jakamattomat ja lähtemättömät respektini. Leevi And The Leavings on mielestäni varsin ruskeaa, mutta Maanteiden Kingi -kappaleessa se toimii! Jos olisi pitänyt sanoa etukäteen, biisi olisi luultavasti saanut yhden elämäni nopeimmista ja selkeimmistä "kuulematta paska" -tuomioista, mutta onneksi tuli kuunneltua ensin.

Tulin muuten tuossa keksineeksi Panteran salaisuuden. Se kätkeytyy kitaran ja basson runsaisiin unisono-osuuksiin, joita äkisti miettien mikään toinen bändi ei käytä yhtä paljon. Unisono tarkoittaa siis suurin piirtein sitä, että kaksi instrumenttia soittaa samaa kulkua joko samalta tai oktaavin verran eri korkeudelta, kuten Pantera homman hoitaa, esimerkiksi kappaleissa Shedding Skin ja Mouth For War.

Musamatkoja

Hei hei ystävät. Edellisen kirjoitelmani jälkeen on taas kerran tapahtunut kovin paljon kaikenlaista. Kirjailija on aloittanut koulun, muuttanut omaan kotiin ja polkaissut silmään uuden vaihteen elämässä. Tämän takia musan kuuntelu on jäänyt ehkä turhankin vähälle muun muassa kaiuttimettomuudesta ja internetittömyydestä johtuen. Mutta kun nämä puutteet on saatu korjattua, saa musahullu taas nauttia elämästään.

Muutto tarjosi oivan mahdollisuuden järjestellä tavaroita uusiksi, ja ulotinkin operaation koskemaan myös levyhyllyä. Oli kertakaikkisen hienoa tuntea materiaonnellisuuden puuska, kun muisti kaikki hienot levyt, jotka hyllyä kansoittavat. Samalla tuli todistettua jälleen, että kaulapartaiset vinyylikeräilijät ovat tyystin syyttä huolissaan levynkansitaiteen rappiosta. Kun taittelee auki esimerkiksi Rammsteinin Völkerball-livetaltioinnin kuoria, voi vain kunnioittaa sitä vaivaa, jonka joku on jaksanut nähdä kehitellessään näitä origameja. Myös Amorphisin Skyforger-levyn pahviset, taiteltavat kannet puuaiheisine kuvituksineen hivelivät silmää pitkästä aikaa, kuten myös Hammerfallin No Sacrifice, No Victory -levyn kannen hologrammi. Kaikkea ne keksii. Kaikkea sitä keksi itsekin, kun joskus 13 ikävuoden tienoilla piirteli omia lisäyksiään levykansiin. Tunsin myötähäpeää, kun silmiini osui Bon Jovin Crush-levy tuherruksineen.

Juuri ennen koulun alkua, muuttoa ja muuta syksyyn vääjäämättömästi kuuluvaa hässäkkää oli hyvä lähteä rentoutumaan. Suuntana oli Jyväskylä ja Lutakko Liekeissä -festivaali, jossa juhlistettiin samalla 20-vuotiasta Jyväskylän Elävän Musiikin Yhdistystä Jelmua. Esiintyjistä ykköskohde oli omassa musan kuuntelussani kulttia ja jumaluutta sekoittavan aseman saavuttanut The Haunted, jonka lisäksi aioin tarkastaa ainakin Mokoman keikkakunnon loppukesästä. Matka Jyväskylään sujui rauhallisesti, ja vaikka keli haistattikin vittua isoon ääneen sateen ja kylmän muodossa, festivaalialueen tunnelma lämmitti pahemminkin tuulessa tuivertuneen. Iltapäivästä lavalla hyppivät vielä hieman Ruotsin hevihirviöitä kesymmät artistit, joista ainakin hienosti esiintynyt Samuli Putro saa varauksettomat kiitokset. Putron musiikki ei koskaan ole ollut suuresti mieleeni, mutta livenä lavalla miehen matalalta soiva, keskustelumainen ja erikoisen melodiaton laulusoundi oli hyvin tenhoava, mistä omalta osaltaan piti huolta myöskin tarkasti ja taitavasti soittanut bändi. Viulu, kitarat ja rummut säestivät hyvin herra Putron kappaleita ja festivaalipäivälle saatiin kelvollinen aloitus. 

Samuli Putron keikan ja Jyväskylän keskustassa nautitun universumin isoimman broileripasta-annoksen jälkeen oli matka takaisin Lutakkoon. Paikalle saapuessani lavalla määki lihava, kalju mies mandoliini kädessään. Mies oli Timo Rautiainen, jonka bändien tekemä musiikki on mielestäni aina ollut varsin mielenkiinnotonta. Rautiaisen vaivalloisen kuuloinen laulaminen ei vain kosketa. Tätä mielipidettä livekonsertti ei muuttanut miksikään, ja nopeahko poistuminen keikalta teki hyvää. Rautiaisen lisäksi kuuntelin jo toista kertaa samana kesänä Lapkoa puolivahingossa puolella korvalla kaukana lavasta, mutta taaskaan Lapko ei kuulostanut huonolta! Kotikentällään soittanut Swallow The Sun puolestaan kuulosti. Painajaismaista, kammottavaa, kuolettavan ikävää musiikkia. Laahaavat, aivan liian pitkät ja hitaat kappaleet, varsin lapsenkenkäisen kuuloinen örinälaulu ja ei-niin-mielikuvituksellinen sovitus johtivat vain lyhyehköön korvien kiduttamiseen Swallow The Sunin parissa. 

Iltaa kohti jännitys alkoi kasvaa sietämättömäksi. Kun kello sitten koitti 20.45 ja göteborgilaisviisikko marssi lavalle aloittaakseen tykityksensä Moronic Colossus -kappaleella, olin myyty. Kylmä ja kostea keli oli tehdä tepposet laitteistolle eikä bändi mielestäni saanut irti aivan parastaan pitkän keikkakesän lopulla, mutta kaikesta huolimatta The Hauntedin näkeminen livenä oli aivan yhtä hienoa kuin Rammsteininkin. Keikan huippukohtia olivat lähinnä rEVOLVEr- levyn kappaleet, joista etenkin No Compromise sai yleisön suunniltaan mieltymyksestä. Myös keikan päätösbiisinä heitetty Bury Your Dead oli komea veto. Peter Dolvingin karvainen, rosoinen, puhtaan maskuliinisuuden kuorruttama lavakarisma oli suorastaan värisyttävää, ja muun bändin erittäin tiukka thrash-poljento sen taustalla yksinkertaisesti loistavaa. Jopa soolokitaristi Anders Björlerin suolapatsasmainen esiintyminen voidaan painaa villaisella, koska jokainen nuotti osui kohdalleen tieteellisen tarkasti.

The Hauntedin jälkeen oli mentävä jatkamaan iltaa Gavin Portlandin keikan parissa. Islantilainen hard core punk- pumppu repi Lutakon sisälavaa liitoksistaan. Äärimmäisen karmaiseva laulusoundi yhdistettynä lyhyisiin, punkmaisella särmikkyydellä toteutettuihin, paikoitellen jopa metallisiin rytmeihin loi todella rajun ilmapiirin vähäisen yleisön keskuuteen. Näytän isoa peukkua Lutakon väelle bändin rekrytoimisesta soittamaan festivaalille. Levy meni tilaukseen välittömästi, siitä kerron myöhemmin lisää, ehkä. Illan viimeinen todistettava konsertti oli Mokoman setti, joka sekin oli todella hurjaa mättöä lähdöstä maaliin. Pari uutta kappaletta, vanhat hitit, loistavat aloitus ja lopetus (Irvikuva & Punainen Kukko), siinä se. Väsynyt tissiposkihevari oli enemmän kuin tyydytetty marssiessaan pois festarialueelta. Livenä soitettu musiikki, erityisesti thrash metal, on hyvin lähellä elämän tarkoitusta. Mikä on parempaa kuin herätä aamulla niskakipuun ja muistaa täsmälleen, että se johtuu edellisillan estottomasta moshaamisesta samanhenkisten ihmisten keskellä kuunnellen mielimusiikkian helvetillisen kovalla volyymillä?

Myös Volbeat on julkaissut uuden levyn, eikä Dimmu Borgirin uuttakaan tarvitse kauaa odottaa...elämme mielenkiintoisia aikoja.

Seofaktaa!

Hei vain kaikki!

Biisinaihekirjoitussekoilun jälkeen ajattelin pitää hieman pidemmän tauon kirjoittamisesta, jotta löytäisin taas jotain edes vähän tuoreempaa sanottavaa. Taukoa pidensivät omalta osaltaan tietotekniikan tarjoamat haasteet (en saanut bloggeria toimimaan aikoihin). Edellisestä postista onkin jo reilusti yli kuukauden päivät, ja siinä ajassahan kuka tahansa ehtii löytää paljon uutta kuuloluiden kutkutinta.

Sanottavaa on paljon, mutta aloitetaan vaikka Iron Maidenin uudesta levystä. The Final Frontier -nimeä kantava albumi on järjestyksessään jo viidestoista, ja jo levyn nimi enteilee jotain lopullista. Maan kamaralla keskimäärin yli puoli vuosisataa ja keikkalavoillakin kolmisenkymmentä vuotta heiluneet muusikot alkavat jo olla raskaan musiikkinsa ja menneisyyden vieläkin raskaamman elämäntyylinsä kuluttamia, ja vaikka rock&roll ei kuolekaan koskaan, uljaimpienkin rockkotkien lento loppuu aikanaan. Suurin piirtein tällaiset tuntemukset nousevat pintaan The Final Frontieria kuunnellessa. Iron Maidenin soundi ja tyyli ovat jo kauan sitten lakanneet olemasta tuoreita, ja vuonna 2010 sankareiden miekat ovat iskupinnaltaan jo tylsänpuoleisia. Levy ei ole missään nimessä huono, mutta kun sitä vertaa kymmenen vuotta vanhempaan Brave New Worldiin tai jo vuonna 1988 ilmestyneeseen omaan Maiden-suosikkilevyyni Seventh Son Of A Seventh Soniin, voinemme kaikki olla yhtä mieltä siitä, että Iron Maidenin kullan ja kunnian vuodet ovat musiikillisten saavutusten osalta ohi. Tästä huolimatta The Final Frontier jättää puolueettomassakin arvostelussa varjoonsa koko joukon uudempien nousukkaiden tekeleitä. Musiikki on huikean korkeatasoisen heavy metal- musiikin sävellystyön ja teflonpintaisen, rikkumattoman yhteissoiton yhdistelmä. Se on faktaa, muttei vaikuta mielipiteeseeni siitä, että runsaalla kädellä käytetyt progressiiviset rakennuspalikat eivät ole "kunnon" rehtiä Iron Maidenia. Proge ei ole ihmeemmin vedonnut minuun muutenkaan, ja kun huomaan The Final Frontierin biisien olevan pituudeltaan keskimäärin lähempänä kymmentä kuin viittä minuuttia, voi vain karaista korvansa ja kahlata läpi pitkästyttäviksikin käyvien metallisten tarinoiden. Yksi niistä, Isle Of Avalon, on tosin mielestäni levyn selkeä kohokohta. Tunnelmallinen intro, joka katkeaa vain jatkuakseen taas pienen revittelyn jälkeen, luo vahvan mielikuvan purjehduksesta hiljaisen, sumun verhoaman veden päällä kohta tarumaista määränpäätä. Vedetäänpä yhteen: The Final Frontier on levy, joka ei varmastikaan karkota vanhoja paatuneita faneja Maidenin yleisöstä, muttei luultavasti myöskään juuri tuo bändille uusia kuuntelijoita. Levyn buu: progeflirttailu, levyn jee: Isle Of Avalon ja äärimmäisen korkeatasoinen toteutus alusta loppuun.

Entäpä sitten herra Marshall Mathers? Hänhän on myös astunut jälleen Eminemin hahmoon ja levyttänyt 17 raitaa jonkinlaisena jatkumona edelliselle Relapse-albumilleen. Kun viime levy oli vanhaan Eminem-tyyliin täynnä vihaa ja voimakasta negaatiota maailmaa kohtaa, uusi levy on neljänkympin rajapyykkiä lähestyvän räppärin kertomus henkilökohtaisesta kasvusta, itsensä niskasta ravistelusta, leuan pystyyn nostamisesta ja elämän jatkumisesta. Näinhän jo nimikin lupailee, ja biisit pitävät linjan. Suosta on noustu ja ollaan taas valmiita mihin tahansa. Ajatus saa tietynasteisen kliimaksinsa kappaleessa Cinderella Man, joka on noussut henkilökohtaiseksi suosikiksi. Eminem pystyy sotkujensa selvittelyn jälkeen taas lyömään ajan kylmät kädet kahleisiin ja halutessaan vaikka kääntämään vesisateen menemään ylöspäin, joten nuorten kukkojen on parasta väistää, kun (mielipide, älkää vihatko) paras elävä räppäri tipauttaa riimipuuronsa kuulijoiden kulhoihin. Biittipuolen temppuilu (c'mon, What Is Loven sämplääminen?) on pientä verrattuna siihen, että sanoitukset ovat silkkaa timanttia ja siihen, että levyllä kuuluu myös (jälleen mielipide) kaikkien aikojen heavylaulajan Ozzy Osbournen ääni. Tuottaja- ja biisintekopuolella mukana on ollut liuta nimiä, joista omat silmäni poimivat mielenkiintoisempana Black Sabbathin koko alkuperäiskokoonpanon. Kaiken kaikkiaan Recovery on hieno suunnanmuutos Relapsen jälkeen, ja pahuksen hyvä albumillinen räpäytystä. Levy ei vähennä tippaakaan arvostustani Eminemiä kohtaan.

Koska tämän blogin määritelmä on nykyään "musadiggarin tunnustukset", tunnustan nyt raskain mielin, että olen missannut jotain suurta. En ole nimittäin ennen aivan muutamia viime päiviä kuunnellut Johnny Cashiä enkä yleensäkään countrymusiikkia. Johnny Cash on ollut muun muassa kaikkien aikojen nuorin countryn Hall Of Fameen nimetty henkilö. Lisäksi hän oli ensimmäinen artisti, joka hyväksyttiin sekä countryn että rock&rollin Hall Of Fameen. Yli tuhat levytettyä biisiä, miljoonia inspiroituja ja kosketettuja kuulijoita. Mutta kaikki tämä on pientä. Jos Michael Jordan on yhtä kuin koripallo, Johnny Cash on yhtä kuin country- ja laulaja-lauluntekijä -musiikki, olkoonkin, että Cashin kapinallisuus oli valtava esikuva esimerkiksi pienen pienelle marginaaliselle musiikilliselle ilmiölle nimeltä punk. Mutta saavutuksiakin suurempia ovat laulut. Sen hämärän käsityksen mukaan, joka minulla countrysta on ollut, tässä musiikissa tärkeintä ovat tarinat, ja tarinoita Johnny Cash osasi kertoa. Hänen kappaleillaan on lumoava vetovoima. Niiden kuuntelemista ei voi lopettaa kesken, sillä ne ovat kuin loistava dekkari, jota ei voi lopettaa kesken, koska on pakko selvittää, miten lopussa käy. Toisaalta on vaikea uskoakaan, että mies, joka käytti käytännössä koko elämänsä ainoastaan mustia vaatteita, olisi jotain muuta kuin poikkeuksellinen ja tarunhohtoinen. Kaikki, jotka eivät vielä ole kuunnelleet Cashiä, kuunnelkaa. Aloittakaa vaikkapa kappaleesta Man In Black ja pureskelkaa hetki sitä, mitä Cash sanoo. Olen häpeissäni, etten aiemmin ole edes yrittänyt tutustua tähän tenhoavan rullaavasti laulavaan bassobaritoniin. Kerta kaikkiaan häpeissäni.

Sitten olisi Plutonium 74. Tiedän, oudon kuuloinen nimi, mutta jos nimi on outo, odottakaas kun kuulette ne biisit! Bändin määritelmistä yksi on "psykedeelinen rytmimusiikki", ja keitos liotetaan irti 9-henkisestä kokoonpanosta, jonka soitinarsenaaliin kuuluvat esimerkiksi mandoliini, puhallinsoittimet ja kone-efektit. Bändi on julkaissut kaksi albumia, Pasilasta Kallioon ja Peittoalueen Ulkopuolella. Vuoden 2003 debyytti Pasilasta Kallioon on sekoitus reggaeta, poprockia ja konepoppia. Kaiken kruunaavat kreisit sanoitukset, suomeksi. Jos pari helmeä pitäisi mainita, sanoisin Audiovirta, Radio Menee Ylös ja Kallioon. Bändin huikeutta on hyvin hankala pukea sanalliseen asuun, mutta sen vakuutan, että kun levy on kuunneltu, ei VOI olla pahalla tuulella ainakaan vuorokauteen. Ja onneksi vuorokauden aikana levyn ehtii kuunnella uudestaankin, sillä siihen ei edes kyllästy heti. Musiikki on nimittäin erittäin monipuolista ja tyylit vaihtelevat levyn sisällä. Plutonium 74: n pitäisi mielestäni olla Suomen ykkösvientituote. Google kertoo lisää, levyt eivät maksa paljon ja ne saa tilattua simppelisti netistä. Auttakaa aliarvostettua bändiä!

Ps. Kuinka hyvä albuminaloituskappale on Megadethin Countdown To Extinction: in aloittava Skin O' My Teeth? Vastaus: No ihan VITUN hyvä!

Lisää aiheita

Kuten edelliskerralla mainitsin, aion kirjoittaa nyt jokusen sanan niistä loputtoman moninaisista aiheista, joista ihmiset musiikkia tekevät. Tätä pohtiessa alkaa väkisin ajatella, kuinka henkilökohtaista puuhaa kappaleen sanoittaminen lopulta on. Monessa, todella monessa kappaleessa puhutaan minä-muodossa tai käytetään kaikkitietävää kertojaa. Millaista on kirjoittaa tarina satojen, tuhansien, jopa miljoonien ihmisten kuultavaksi, kertoa aina enemmän tai vähemmän omista ajatuksistaan, arvoistaan ja tunteistaan? Toivottavasti kuuluisat sanoittajat eivät ajaudu pohtimaan, mitä ihmiset heidän teksteistään ajattelevat. Vaikka artistit tietenkin väittävät, etteivät ihmisten mielipiteet heitä kiinnosta, olen varma, että heikommin menneen keikan tai masentavien myyntilukujen julkistamisen jälkeen tulee mietittyä, miksei kansa pidä siitä, mihin on litroittain sydänvertaan vuodattanut. Miten on mahdollista, että jotain ei liikauta, kun toinen ihminen repii sydämensä auki ilmielävänä lavalla? Tietenkin hyvän artistin tärkeä ominaisuus on juuri läsnäolo, kyky takoa sanomansa jokaisen kuulijan ajatuksiin. Kenties paras tilaisuus tämän aistimiseen on katsella bändin laulajaa, kun orkesteri soittaa jonkin hitaan, tunteellisen kappaleen introa. Laulajan keskittyminen kappaleen sisältöön näyttää useilla videoilla ja konserteissa muistuttavan meditaatiota ja jonkinlaiseen transsiin vajoamista. Omasta mielestäni tämän taidon ehdoton mestari on jo vanha ja raihnainen Ozzy Osbourne, jonka valittava, melankolinen ääni värisyttää katsellessa miehen vanhoja live-vetoja esimerkiksi (klisee) kappaleesta Mama I'm Coming Home...Linkki ei vie live-taltiointiin, mutta videon alkua katsoessa saattaa hoksata "transsitilan", kun mies on ajatuksissaan.

Kappaleita kirjoitetaan paljon kaikesta mahdollisesta, mitä ihmiselle voi tapahtua, ja jos muuta ei keksitä, otetaan usein aiheeksi elämä itse. Tällöin lauletaan ja soitetaan usein tarinoita siitä, millä eri tavoilla elämä voi olla hienoa tai mennä päin prinkkalaa. Paljon tehdään myös "minäbiisejä", joissa sanoittaja lähinnä valottaa joko omaansa tai edustamansa kulttuurin filosofiaa. Monesti näissä kappaleissa on ideana myös haistattaa arvostelijoilla pitkät. "Minäbiisit" ovat räppäreiden erikoisalaa, mutta oma viehätyksensä on myös siinä, kun bändit tekevät "Mebiisejä". Suomen kansan erikoistaito on negatiivisuus, kurjuus ja surumielisyys, joten ei liene sattumaa, että tässä maassa tehdään valtava määrä hyvää musiikkia siitä, kuinka perseestä elämä on. Kaikkihan tietävät Murheellisten laulujen maan ynnä muut jo ammoin väsähtäneet kappaleet, jotka eivät kuitenkaan kuole koskaan, koska ovat yksinkertaisesti niin totta. Yksi näistä Suomen kaihoisista tunnelmoijista on edesmennyt kotkalaisnero Juha "Junnu" Vainio. Hänen sanoituksensa ja mitäänsanomaton lauluäänensä liikuttavat. Kaivelkaapa levyhyllyjä ja kuunnelkaa kappeleita Vain Sorsa Lentää Pohjoiseen ja Vanha Salakuljettaja Laitinen. Varsin suomalaista. Yleensä raskas musiikki rakastaa ikävämpiä aiheita sanoituksissaan. Meinasipa muunmuassa suuren ja mahtavan Radioheadin ehkä tunnetuin kappale Creep jäädä aikoinaan julkaisematta, koska oli "liian synkkä". Riipaisevat ihmiskohtalot ovat myös hyvää jutunjuurta, vai miten olisi Guns n' Rosesin My Michelle-kappale? Toiset ovat mieltyneempiä ihmisten itsesäälissä rypemisen kuuntelemiseen, mutta onneksi tämän lajin musiikin tekijät ovat osaksi naamioineet emotionaalisuutensa raskauden ja toivottomuuden viitan alle. Yksi bändi sanoituksineen riittää: Misery Signals. Jos jokin vituttaa, älä turhaan lähde hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä, siinä tulee hiki. Kirjoita mieluummin biisi, sitä voi tehdä myös juovuksissa ilman sydämensä vaarantamista. Myös iloaan voi tietenkin levittää musiikkiin ja mahtailla sen avulla. Tämän veivät äärimmäisyyksiin 1980-luvun tukkahevarit, siinä missä rnb-artistit jatkavat perinnettä tänä päivänä. Vanhan kunnon Deep Purplen jo vuonna 1970 ilmestynyt Highway Star -kappale on täpötäynnä positiivista energiaa, kuten ovat monenmonet mahtipontiset sankarihevibiisit.

On hankalaa päättää, mitä kappaleita mainitsee, sillä jollakin tasolla jokainen biisi kertoo elämästä. Yritin päästä nyt sen tahrattomaan ytimeen, jatkoa saattaa seurata kun oikein innostun runoilemaan jostakin toisesta aiheesta. En nyt ihan ymmärtänyt, että ei välttämättä kannata ruveta laskemaan Saharan hiekanjyviä yrittämällä ruotia maailman kaikkea elämästä kertovaa musiikkia.

Sekalaista - About the mixed law

Niin, tuli tuossa lisättyä leimoja kesän reissupassiin. Tämänkertainen kohde oli Tracon-tapahtuma Tampereella. Kyseessä on japanilaisen pop-kulttuurin harrastajien tapahtuma, jossa olin kahden ystäväni kanssa täydentämässä kolmen koplan. Henkilökohtaisesti ihmeteltävää todella riitti mitä erilaisimpien pukujen ja muun härpätyksen sekamelskan täyttäessä näkökentän kesäisessä Sorsapuistossa. Ensimmäinen päivä tapahtumassa meni pitkälti oluen merkeissä, mutta toisena päivänä rauhoittumis- ja hidastelukyvyn ollessa huipussaan oli ohjelmassa vierailut parilla tapahtuman luennoista. Näistä toinen oli hyvin hyvin mielenkiintoinen alkeistason johdatus kahteen japanilaiseen animemusiikin säveltäjään; Joe Hisaishiin ja Yoko Kannoon. Joe Hisaishi on kuusinkertainen Japanin Oscarpalkintoa vastaavan elokuva-alan tunnustuspalkinnon voittaja kategoriassa paras musiikki. Herra on säveltänyt elokuvamusiikkia 1970-luvun loppupuolelta saakka, mutta todellisen läpimurtonsa hän teki päästyään animeohjaajamoguli Hayao Miyazakin siipien suojaan. Kaksikon ohjaus- ja sävellystaidon näytteitä on nähtävissä ja kuultavissa esimerkiksi huippusuosituissa animaatioelokuvissa Liikkuva Linna, Henkien Kätkemä ja Totoro. Ennen kyseistä luentoa en ollut sen kummemmin kiinnittänyt huomiota elokuvien musiikkiin, mutta esitelmä avasi korvani tällekin musiikin lajille. Esimerkiksi analyysit musiikin ja elokuvan tapahtumien yhteen synkronoinnista olivat suorastaan kihelmöivän pikkutarkkoja ja täyttä hunajaa kunnon musiikkiniilolle. Esitelmä sai minut myös tuntemaan, etten ehkä perehdykään musiikkiin kovinkaan tarkasti...Esitelmässä esiin tulleet terävät huomiot Hisaishin musiikin eri osasista ja miehen tyylistä herättelivät mielenkiintoa hieman laajemmalle orkesterille sävellettyyn musiikkiin. Kuinka erilaista on säveltää musiikkia neljälle instrumentille kuin säveltää sitä viidelletoista tai useammallekin soittimelle? Onko hankalampaa luoda isolla instrumenttiarsenaalilla tasapainoinen tuotos vai tehdä neljän soittimen musiikista riittävän mielenkiintoista ja vaihtelevaa? Tässä mielessä olen entistä kiinnostuneempi isojen kokoonpanojen musiikista, sillä instrumenttien äänialojen ja sointivärien valtavat erot ja hienovivahteet antavat eväät kerrassaan kolossaalisten äänimaisemien maalailuun! Kitara ja basso eivät kuulosta loppujen lopuksi kovinkaan erilaiselta, mutta entäpä Oboe ja alttoviulu? Sello ja poikkihuilu?

Silloin tällöin, kun ei jaksa tehdä jonoja Winamppiin, on luotettava shuffle-toimintoon. Välillä tämä on kiusallista, sillä joskus tuntuu, että biisejä saa kelailla ikuisuuden ennen kuin jotain hetkeen sopivaa tulee vastaan. Jotkin kappaleet saavat kuitenkin aina lopettamaan seuraava-napin painelun, ja ne aiheuttavat lähes poikkeuksetta hulluja värinöitä. Näiden biisien valikoituminen on luonnollisesti täysin irrationaalista, mutta kun SE biisi räjähtää soimaan, ei voi kuin lopettaa räpiköinnin ja antaa itsensä äänen vietäväksi. Teenpä kokeilun...7 biisiä ja vastaan tuli Mokoman kappale Ammu, hautaa ja vaikene...olen kuunnellut paljon heviä tänä iltana, kappaleessa on sangen testosteroninkatkuinen alku mataline kitaroineen ja kokonaisuus on pahuksen hyvä! Toinen testi...10 biisin jälkeen OutKastin Happy Valentine's Day nappaa mukaansa. Tykkään hirmuisesti biitistä ja sen letkeä alku, jossa laulavat osuudet ja matalaääninen, hidas sanojen pudottelu Andrelta toimivat. Myös melodinen kertosäe on komeaa kuultavaa. Kaksi aivan erilaista kappaletta. En osaa sanoa miksi jäin kuuntelemaan juuri niitä, vaikka ohi meni muitakin todella hyviä kappaleita. Shufflen pysäyttävät kappaleet ovat jälleen yksi lisä musiikkiin ja teknologiaan liittyvien jännittävien ilmiöiden joukkoon.

Koska tämä merkintä merkitsee blogini saapumista kolmenkympin kypsään ikään, on paikallaan keksiä jotain pientä spesiaalia. Siksipä on aika aloittaa uusi "artikkelisarja". Olen ajatellut pureskella kanssanne seuraavaksi erilaisia aiheita, joista musiikkia tehdään. Nämä aiheet liittyvät tietenkin enimmäkseen sanoituksiin, mutta sanoitusten tukena on aina myös säestys, jonka ainakin omasta mielestäni pitäisi jollain lailla sopia lähetettävään viestiin. En halua aloittaa liian helposti ja puhua rakkaudesta, joten ensimmäisenä otan aiheeksi tositarinat, historian ja sadut. Jos Romeota ja Juliaa näytellään yli 500 vuotta ilmestymisen jälkeen, en näe mitään syytä versioida uudelleen vastaavia tarinoita vaikkapa sitten rock-lyriikan keinoin. Onpahan Iron Maidenilla kappale nimeltä Alexander the Great, jonka nimestä nerokkaimmat saattavat päätelläkin sen kertovan historian suuresta sotasankarista. Aleksanteri valloittaa Persiaa, avaa Gordionin solmun ja niin edelleen. Kuka sanoi, että historia on tylsää? Jenkkiläinen lyijyn raskaudelle paskaisesti naurava Nile puolestaan perustaa kaikki sanoituksensa Egyptin ja lähi-idän mytologiaan. Bändin levyjen kansilehtisissä kitaristi-laulaja Karl Sanders avaa varsin tarkasti kunkin sanoituksen taustalla olevia myyttejä ja uskomuksia, joista oppii ihan näppärää pröystäilytietoa näitä lehtisiä lukemalla. Tällainen sanoitustyyli johtuu Sandersin pitkäaikaisesta kiinnostuksesta arabialaiseen musiikkiin, joka johdatti hänet myös sen maailman kulttuuriin. Tietenkin monet death- ja black metal -bändit kirjoittavat muunmuassa kristittyjen vainoista ja muista uskonnon vauhdittamista kauheuksista, mutta se on koko genrelle niin oletusarvoista, että koko asian voi oikeastaan ohittaa olankohautuksella. Black metallin koko ideahan on juurikin antikristillisyydessä ja muussa uskonnonvastaisuudessa, eikä niinkään tietyssä soundimaailmassa tai musiikin toteuttamisen tavassa. Toisenlaiseen mytologiaan taas turvaa Finntroll, jonka sanoituksissa seikkailevat pohjolan peikot ja haltiat. Amorphisin kappaleiden sanoitukset ovat käännettyjä ja hieman sovitettuja Kalevalan tarinoita, biisin niminäkin esimerkiksi Sampo ja Perkele The God Of Fire. Raskas musiikki ja mytologia elävät oikeastaan yllättävänkin suurissa määrin jonkinlaisessa symbioosissa. Toisaalta miksikäs ei, kun soittajatkin muistuttavat habitukseltaan hyvinkin paljon entisaikojen sotasankareita tai luolien peikkoja rehevine hiuksineen ja partoineen sekä nahkaisine ja metallisine varusteineen ja koristeineen. Juuri tällaiset lyriikkaan liittyvät erikoisuudet ovat lähes välttämättömyys, tai ainakin merkittävä helpotus läpimurtoa yrittävälle bändille musiikin loputtomasti kasvavassa ja venyvässä kentässä. Ensi kerralla mietitään taas, mistä muusta sitä voikaan kirjoittaa. Siihen asti, iloisiin kuulemiin ja NÄKEMIIN.

Paljon Rovinssia ja vähän muuta!

Niin makaa nyt maailma, että minä olin Provinssirockissa sunnuntaina 20. päivä kesäkuuta vuonna 2010. Seinäjoen-reissun käsittelyssä voi mennä vielä tovi tai kaksi, mutta näin ensi pölyn laskeuduttua kirjailen tänne tuoreimmat fiilikset.

Juna lähti Lahdesta 11.54 ja perille festarialueelle päästiin hyvissä ajoin, jotta aikaa jäi alueen kartoittamiseen ja yleiseen pööpöilyyn ennen ensimmäisenä tarkastuslistalla olevaa keikkaa, josta vastaisi Lemin Stam1na. Kyseinen keikka oli bändille itselleenkin ainutlaatuinen, ensimmäinen kerta Provinssin päälavalla. Laulaja-kitaristi-spiikkimestari Antti Hyyrynen otti tämän huomioon toteamalla ensimmäisen kappaleen introa soittaessaan: "Vai että Provinssi ja vai että päälava, no voi VITTU!" Pieni jännitys paistoi rutinoituneenkin bändin otteissa, mutta se ei tahtia haitannut. Uuden levyn materiaaliin painottunut setti piti sisällään myös juuri ne hitit, mitkä kaikki luultavasti halusivatkin kuulla. Ristiriita, Paha Arkkitehti, Kadonneet kolme sanaa ja "vierailevana speak-artistina" toimineen Kaarle Viikatteen spiikkaama Viisi laukausta päähän olivat hienoja, varmoja vetoja. Keikan kohokohta oli loistavasti vedetyn Maalla, merellä, ilmassa -kappaleen ohella encoren avausbiisinä kuultu sanoituksiltaan suomennettu versio Jimi Hendrixin biisistä Fire. Punchline oli "pannaan puita sun kamiinaan", ja kieli poskessa tempaistu biisi huudatti ja nauratti yleisöä tasapuolisesti. Keikka oli piristävän erilainen, sillä rumpali Teppo Velinin toisen basaripedaalin hajottua kosketinsoittaja Emil Lähteenmäki ja soolokitaristi Pekka Olkkonen viihdyttivät hetken aikaa improvisoidulla lounge-tyylisellä jamittelulla. Kokonaisuutena keikka löi hienolle Provinssipäivälle kelpo pohjat. Pahoittelen heikkoa kuvaa.

Stam1nan jälkeen oli sopivasti aikaa kierrellä festarialuetta, iskuskella kaikessa rauhassa ja kuunnella puolella korvalla Lapkoa, jonka livesointi oli varsin kelvollista, ainakin ainoan tunnistamani kappaleen All the best girls kohdalla. Bullet for my Valentinen keikka oli lennon myöhästymisen takia myöhässä, ja tämän ansiosta leirintäalueella pyöriminen vei voiton sen seuraamisesta. Leirinnästä kasaan raapiutuneen porukan mukana päädyin hetkeksi tarkkailemaan, kun lavalla pauhasi jenkkiläinen progemelodeath-partio Between the buried and me. Kuulemani kohdat toivat vahvasti mieleen Dream Theaterin, ja kaiken kaikkiaan meno oli hyvin tiukkaa. Heikohkon miksauksen ja yhtä heikon sijoittumisen seurauksena laulusoundit jäivät hieman kompin alle, mutta tähän bändiin on kuitenkin tutustuttava lisää.

Tämän verran näkyi Bulletista. Operoivia roudareita.

Kiertelyn ja Between the buried and me: n jälkeen oli nautittava herkulliset festarimakkispekkikset ja siirryttävä päälavan vaiheille jo hyväksi toteamaani paikkaan miksauskopin lähettyville odottelemaan ykkösbongauskohteeni Rammsteinin aloitusta. Jo tuntia ennen keikkaa paikalla oli reippaan puoleisesti yleisöä, joka kihisi odotuksesta koko tapahtuman pääesiintyjän pian koittavan konsertin vuoksi. Kun se sitten lopulta alkoi, upposin vähintäänkin transsia vastaavaan tilaan, mikä vaikeutti huomaavasti settilistan rekonstruointia jälkeenpäin. Kokemus oli minulle käytännössä hengellinen, jotain musiikkia suurempaa. Uskomaton bändi, uskomaton lavashow, järjetön yleisö, mielipuolinen meno. Ei puuttunut valoa, tulta tai räjähdyksiä. Setti painottui Stam1nan tapaan uuteen materiaaliin vanhoilla hiteillä ryyditettyinä. Esimerkiksi Rosenrot- ja Reise Reise -levyiltä mukana oli vain yksi biisi kummaltakin. Setti oli jotakuinkin seuraavan kaltainen, biisien järjestys tosin ei ole oikea, muisti ei riitä:

1. Rammlied (uuden levyn avausraita ja siksi hyvin oikeutettu ja toimiva alku keikalle)

2. Bückstabü (hk. suosikki uudelta levyltä nappasi yleisön lopullisesti otteeseensa)

3. Benzin

4. Feuer Frei (DÄÄM ne lieskat oli makeet!)

5. Frühling in Paris

6. Ich tu dir Weh (tämän aikana kosketinsoittaja Christian "Flake" Lorenz koki "uudelleensyntymän" Till Lindemannin korkealta kaataman kipinäsuihkun alla arkussa ja muuttui kiiltäväpukuiseksi ihmemieheksi soittaen loppukeikan ajan koskettimiaan juoksumatolla kävellen...pientä)

7. Du hast

8. Wiener Blut

9. Waidmanns Heil

10. Links  2 3 4

11. Keine Lust

12. Du riechst so gut

13. Pussy (varsinaisen setin päätösbiisi, saippuavaahtoa, paperisilppua ja punaista valoa)

encore:

Sonne (oma ikisuosikki, jonka kuulemiseen olin todella tyytyväinen!)

Haifisch (Lorenzin kumivene-crowdsurfilla maustettuna)

Ich Will

Kertakaikkiaan järjetöntä. Käsittämättömän mielettömän järjetöntä. Voi olla, etten hetkeen kuuntele muuta niin paljon kuin Rammsteinia. Elämäni helposti järisyttävin kokemus. Helposti. Saatte vielä pari kuvaa:

 

Mutta jo riittää hehkutus, siirrytän muihin asioihin. Rammsteinia ja Stam1naa on hyvä vertailla ainakin yhdessä asiassa: kosketinsoitintoiminnassa. Rammsteinin industrial-tyyliin koskettimet kuuluvat olennaisesti varsinkin vanhemmassa materiaalissa, siinä missä Stam1nalla ne ovat tulleet mukaan vasta tuoreeltaan. Tämä oli ehkä selkein ero bändien lavaesiintymisessä. Stam1nan keikalla koskettimet eivät juuri kuuluneet, kun taas Rammsteinilla ne ottivat tasan tarkkaan omansa. Ottakaa Lemin poijjaat oppia! Molemmat bändit kyllä kuulostivat elävinä erittäin hyviltä, eikä mainittavia eroja levyillä kuultavaan sointiin pienen puuroutumisen lisäksi oikeastaan kuulunut.

Festareilla käymisen lisäksi olen ehtinyt kuuntelemaan australialaista hip hop -heimoa Hilltop Hoodsia. Mainiota räpin laskettelua aussiaksentilla ja letkeää meininkiä, kannattaa kuunnella, ehdoitta! Toinen hipitihoppiin liittyvä juttu ovat sanoitusten "hokaamiset". Joskus sanatulvaa kuunnellessa ei tajua mistään juuri mitään, varsinkaan jos ei ole lukenut sanoituksia auki kirjoitettuina. Toisinaan tapahtuu kuitenkin salamaniskuja, joissa yhtäkkiä kuulee kristallinkirkkaasti, mitä jossakin kohtaa jotakin kappaletta sanotaan. Tämä on mielestäni hyvin outoa, koska sitä tapahtuu täysin epäloogisesti. Joskus näin käy, kun kappale soi omissa korvissa kolmatta kertaa, joskus taas soittokertojen ollessa lähempänä kolmeakymmentä. Näin käydessä tuntee aina itsensä hieman hölmöksi. En tiedä, kuinka moni on joskus törmännyt samaiseen outouteen, mutta itselle sen olemus kirkastui junamatkaillessa, kun parikin Eminemin kappaletta aukeni jälleen lisää.

Huhhuh. Ich will eure Hände sehen, Ich will in Beifall untergehen. Kiitos paljon.

Jotain vaikutteista

Olen ennenkin sivunnut täällä sitä, että tuntemani ihmiset ovat suorastaan ylpeyttä herättävän valveutuneita laululyriikan suhteen. Tämän kirjoituksen aiheeksi on valikoitunut laululyriikan siteeraaminen eri yhteyksissä. Taustatutkimusta tehdessäni olen vainonnut erinäisten ihmisten Facebook-profiileja, mutta älkää huoliko, pysytte varmasti nimettöminä. 

Hoidetaan kuitenkin ensin ilman puhdistaminen. Harva asiaa jyrsii ja kalvaa minua niin kuin listahittien lyriikoiden toistelu puutumiseen asti. Viime aikoina kaiken huippuna se saatanan Fintelligensin Mikä boogie. Kaikki listoilla menestyvät artistit, jotka kehtaavat kirjoittaa biiseihinsä noin tarttuvia hokemia tulisi hirttää, perusteena epärehellinen kilpailu. Lopulta näistä hokemista tulee osa arkikieltä, ja ajan myötä kaikki unohtavat, mistä koko juttu on alun perin kotoisin. Esimerkit eivät tosiaan lopu kesken. Miten olisi vaikka "Go shawty, it's your birthday"? Cheek tekee mukavan poikkeuksen, koska Jos mä oisin sä on synnyttänyt erilaisia osuvia lohkaisuja herran itsensä suuntaan. Cheek, jos mä oisin sä, en antaisi mahdollisuutta pilkata itseäni niin helposti. On tavallaan kurjaa, että monet laadukkaatkin suomalaiset räp-tuotokset ovat ajautuneet tällaisiksi sitaattiautomaateiksi. Toisaalta hip hop on helppoa siteerattavaa, koska runous sanellaan kuuloelimiin ilman melodioita tai muita häiriötekijöitä. Jos haluaa hieman lisää haastetta, voi lueskella ja lainata erilaisten balladien sanoja, mikä on toinen yleinen tyyli. Tämäkin on varsin ymmärrettävää, koska juuri näihin vahvan emotionaalisesti latautuneisiin kappaleisiin on usein pakattu paljon viisauksia ja elämänkatsomusta, etenkin jos kappaleen esittäjä on muuten hieman kepeämpään sointiin panostava poprock-ryhmä. Erinomainen erimerkki tästä on skottilainen indieporukka The Fratellis. Bändin, jolla on esimerkiksi kappale nimeltä Got ma nut from a hippie ei heti uskoisi tunteilevan tavalla, joka soljuu korviin biisissä Whistle for the choir.

Kevyemmissä biiseissä lyriikkaan on lähes pakko panostaa, mutta raskaammissa mättökappaleissa sanoitukset jäävät helposti kuulijan yli ajavan rytmin ja äänen tavarajunan alle. Juuri nämä kappaleet tarjoavat kuitenkin ajattelun polttoainetta aivan toisella lailla, sillä on hurjaa miettiä, mitä muusikoiden päässä on liikkunut, kun he ovat sommitelleet lyijynraskasta musiikkikudosta lyriikan ympärille tai toisin päin. On yleensäkin hurjaa miettiä, että harva kappale saa alkunsa sanoituksesta. Yleensä ne lisätään viimeisenä nonparellina jäätelön päälle, vaikka omasta mielestäni ajattelun tulisi tässä olla vielä enemmän kaksisuuntaista. Mitä kappaleessa halutaan sanoa, ja millaiset musiikin tehokeinot vievät viestin varmimmin perille? Missä vaiheessa biisin syntyä sanoitus ruokkii musiikkia ja missä vaiheessa suhde on toinen? Kliimaksinsa tämä kaksipuolisuus saavuttaa tietenkin kertosäkeissä tai muissa kohokohdissa. Miten tehdä kertosäkeestä, kappaleen yleisimmästä tunnusmerkistä, samaan aikaan melodisesti mieleenpainuva ja sellainen, että sanoituksen idea tulee kuulijalle selväksi. "Helpoin" tapa on tietysti luoda mieleenpainuva melodia jonka ihmiset muistavat. Tällä tavalla pop-hitinvääntäjät ansaitsevat leipänsä, ja yksi maailman taitavimmista bändeistä kyseisessä taidossa on Red Hot Chili Peppers. Useat bändin kertosäkeet ovat hurjia osoituksia ymmärryksestä musiikkia kohtaan. Mieleen tulee heti ainakin Scar Tissue, By The Way, Around The World ja Aeroplane. Ihmisten muistia voi yrittää leimata myös sanoituksella, mutta tämän tyylin vaara on juuri edelläkin mainittu sitaattikoneen asema.

Oma taiteenlajinsa on tietysti lauluilmaisun ja lyriikan yhteen sovittaminen. Kun mietin tätä asiaa, en pysty ajattelemaan selkeästi ennen kuin olen käynyt läpi Peter Dolvingin kyvyt. The Hauntedin synkkä, tatuoitu ja karvainen keulakuva kirjoittaa kaikki sanoituksensa, ja miehen läsnäolo mikrofonin varressa on ainutlaatuista kaikessa huutohevissäkin. Taito yhdistää suoran huudon läpitunkeva energia jonkinasteiseen melodisuuteen tekee miehen tyylistä jäljittelemättömän. Kun mies karjuu mielipuolisella tyylillään itse kirjoittamaansa elämän pimeän puolen filosofiaa, on silloin tällöin pakko nöyrtyä. Haluan jakaa tämän fiiliksen lukijoideni kanssa, vaikka kovin harvat tuttuni pitävät The Hauntedista. Tässäpä siis teille kahden kappaleen lyriikat koko loistossaan.

"Burnt to a shell"

It's been a long cold lonely ride.
The blood takes the lead on down the line.
Some knew it well, some never tried.
To go down that dark and crooked mile...

I've seen his weary eyes. I've walked that feed kill chain.
My love it's been a while but I'll be there again.

[Chorus:]
So when I die, lead my remains into the fire.
So that my soul flies, and I reach the end of the line.
Burnt to a shell...

I know a deep dark secret - I know a lie.
I learned well how to bend brake steal and pry.
But in the back of my mind I allways knew -
It only hurts awhile 'til it burns you through...

Sen me another mile down. Complete the divine.
Everything must go. I'll know when it's my turn to ride.

[Chorus:]
So when I die, lead my remains into the fire.
So that my soul flies, and I reach the end of the line.
Burnt to a shell...

Hell is my desire for truth and pride.
I will love.
I will live.
I will not be controlled no more.

[Chorus:]
So when I die, lead my remains into the fire.
So that my soul flies, and I reach the end of the line.
Burnt to a shell...

Mielenkiintoisia ajatuksia jonkinlaisesta vapauden kaipuusta ja elämän turhuudesta. Entäpä sitten "Imperial Death March":

Left! Right!
Eyes forward!
The infinite must be
controlled (by lesser men).
A raging chaos burns inside.
Pay tribute, kneel before his throne;
Death; Supreme divinity.
Master; Death.
Imperial
Lord
Insanity

"See these bright young men and women gladly go to face the unseen trials of what our enemy might have in store for them.
There is no terror too great for these aspiring youths, marching onward to protect our joyful future for the love of God and Country."

Prepare the sacrifice;
The firstborn is the lamb.
Consume the offspring;
The innocent and the weak.
Caesar Caligula we yield to thee.
Caesar Caligula;
Endless and complete.

Jos haluaa todelliselle matkalle elämän ja kuoleman välimaastoon, voisin kuvitella että tämän kappaleen kuuntelu pimeänä sateisena syysiltana yksinäisyydessä saattaisi lennättää aika pitkälle.

Ihmisten tarve määritellä itseään on jännittävä ilmiö, joka näkyy selkeästi esimerkiksi Facebookissa. Lyhyt tutkimus 260 kaveristani paljasti, että musiikki on monelle keino juuri tähän itsemäärittelyyn. Pikainen läpikäynti paljasti kaikkiaan 16 kaverini "esittelylaatikossa" osia kappaleiden lyriikoista. Miehet ja naiset pelasivat 8-8 -tasapelin. Kielikategoriassa ykköseksi selviytyi englanti 9 lyriikalla. Suomenkielisiä laatikoita oli 6 ja mahtuipa mukaan yksi saksankielinenkin. Genreistä ei voi tehdä juurikaan johtopäätöksiä, sillä musiikkityylit, joiden esittäjiltä tekstejä oli napattu, hyppivät kaikkialla kitarapohjaisen singer-songwriter -tavaran, peruspopin, hip hopin, skeittipunkin ja rankemmankin metallin välillä. On välillä hauska katsoa, kuinka hyvin kappaleet sopivatkaan juuri siihen henkilöön, joka ne on itselleen valinnut. Itsekin joudun tunnustamaan valinneeni laatikkoni sisällön valmiiksi kirjoitetusta tavarasta. Kyseessä on alku Misery Signalsin kappaleesta In Summary Of What I am.

Olkaa tarkkoja niiden sanojen kanssa, muuten missaatte todella paljon!

Memories!

Hämäsinpäs teitä, minulla ei ole mitään sanottavaa David Guettan ja Kid Cudin hittibiisistä, vaikka se onkin ihan menevä kipale ja listahitiksi sillä on jopa sanottavaa. Todellisuudessa aihe on toinen. Yksi parhaista tavoista, joilla musiikki piristää seuraelämää, ovat ns. musiikkiflashbackit. Kun kuulee jonkin kappaleen, muistaa välittömästi yhden tai useamman tapahtuman, joissa se on aiemmin soinut. Katse hakeutuu jonkun myös tuossa tilaisuudessa läsnä olleen silmiin ja yhteisymmärryksen hymy nousee kasvoille positiivisen värinän täyttäessä ilman. Tämä on varmasti monille tuttua, ja joku saattaa tunnistaakin itsensä tästä jutusta. En nyt aio ryhtyä mihinkään maailmaa mullistavaan, kunhan kerron jokusen kappaleen, joista muistan aina joitain tilanteita. Olkoon se teille kaikille inspiraatioksi viettämään nostalgiahetkiä!

1. Paranoid live-versiona Ozzy Osbournen Randy Rhoads - tribuuttilevyllä! Ensimmäinen todella aktiivisesti kuulemani ja fanittamani hevibiisi. Rhoadsin järjetön kitarointi ja Ozzyn äänen 80-luvun voima heittelivät nuorta miestä todella rajusti. Kuulin biisin The Ozzman Cometh - levyltä, jonka hankin eräältä ystävältä. Muistan kyseisen levyn ja nuo ajat käytännössä aina, kun kuuntelen tätä live-vetoa ilman mitään erityistä ulkopuolista viitekehystä.

2. Anthraxin ja Public Enemyn yhteistyönä vetämästä versiosta kappaleesta Bring The Noise muistan aina ja ikuisesti, kun pelasin ensimmäisiä kertoja Playstationia. Pelinä oli Tony Hawk's Pro Skater 2, jonka ääniraidalla kyseinen kappale oli. Kului vuosia, ennenkuin sain tietää, ketkä sen todella esittivät, mutta olin fiilistellyt sitä jo pitkään ennen sitä. Joskus pleikkarin omistaminen ja sillä pelaaminen oli ihan kohtuuttoman siistiä ja tämä biisi on todiste, että niinkin on joskus tosiaan ollut.

3. Bon Jovin kappaleesta It's my life muistan, kun vein kyseisen levyn levyraatiin ala-asteella ja MINUN levyni voitti koko paskan! Silloin tunsin itseni vähintäänkin Euroopan keisariksi. Muutoin kappale ei ole koskaan ollut mielestäni edes mitenkään ihmeellisen hyvä, mutta tiesin, että monen muun mielestä on, joten voitontahtoisena nuorena hurjana vein sen raatiin. Good times.

4. Children Of Bodomin kappale Needled 24/7 oli mielestäni joskus selkeästi ja dominoivasti maailman paras biisi. Sen ansiosta tutustuin muutenkin koko bändin tuotantoon. Needledistä ei tule mieleen muita erityisiä tilanteita kuin muuan reissu Saksaan aikoja sitten, mutta päällimmäinen mielikuva on se, kuinka perkeleen kovalta biisiltä se aikoinaan tuntui. Hyvin harvaa kappaletta olen niin kauan pitänyt maailman ykkösrallina.

5. DMX: n kappaleesta Party Up muistan korisjunnuvuosien Porvoon-pelimatkan ja sen, kun rullattiin kaverin faijan kyydissä läpi Porvoon lauantai-illan ikkunat auki tämän biisin soidessa lähes kyseenalaisen kovalla. Damn se oli hienoa!

6. Klamydian Narkkarirakkautta-biisi oli yksi niistä, jotka tutustuttivat minut tähän vaasalaiseen isänmaanpuolustajien suosikkimusiikkiin. Kuulin Klamydiaa toden teolla ensi kertaa alokasaikana armeijassa Panssaripioneerikomppanian tuvassa numero kolme. Moni Klamydian kappale, esimerkiksi juuri Narkkarirakkautta muistuttaa noista hienoista miehistä ja uskomattomasta hajotuksesta.

Edellisten kaltaisia sinänsä merkityksettömiä, mutta vahvasti johonkin kappaleeseen linkittyneitä muistoja on useimmilla meistä. Listaan voitaisiin tietenkin lisätä erilaisissa hyvin nesteytetyissä illanistujaisissa soineet kappaleet, omalla kohdallani esimerkiksi Haddawayn What Is Love...näitä istuntoja kuitenkin tulee ja menee, ja koska useimmat kappaleet soivat moneen kertaan, on vaikeaa spesifioida, minkä illan tapahtumia biisi on milläkin lailla vauhdittanut. Välillä voi toki nauraa, kuinka älyttömät ja sanalla sanoen paskat biisit ovat joskus kuulostaneet käsittämättömän hyviltä.

Kenties kivuliainta on, jos onnistuu liittämään jonkin kappaleen johonkin ihmiseen. Näiden juttujen kertominen olisi jo turhan henkilökohtaista, mutta on jännittävää, kun ei tarvitse kuin nähdä kappaleen nimi listalla, ja muistaa täsmälleen tunteet, joita sen soidessa joskus tunsi jotakuta kohtaan. Siksi kannattaa välttää kyseisen virheen tekemistä kuin ruttoa. Näinollen musiikin kuuntelu tunnelmallisesti yhdessä on pahuksen vaarallista puuhaa. Tottakai musiikki korostaa romanttisiakin tunteita, mutta sanotaan vaikka, että kyseisten yhdisteiden sekakäyttö on pahempaa kuin musiikin nappailu monen muun asian yhteydessä.

Sitten muutamia suosituksia. Tiettyihin fiiliksiin on omat kappaleensa, jopa omat bändinsä. Heti kärkeen on mainittava mihin tahansa suuriin tunteisiin sopiva Queen. Sillä on biisi tunnetilaan kuin tunnetilaan. Syty Don't Stop Me Now: hun, ole voittamaton kun kuulet Hammer To Fallin, tuskaile kuunnellen I Want It Allia ja elämän potkiessa turvaudu Friends Will Be Friendsiin. Jos taas haluat huutaa rakkautesi kurkku suorana ääneen koko maailmalle, valitse kitaristi Brian Mayn laulama Driven By You. 

Suomalaisten suosikkitunne melankolia on hyvin hyvin yleinen laulutekstien aihe ja sen musiikilliset tulkintatavat vaihtelevat ehkä kaikista tunteista eniten. Yleensäkin negatiivisista tunteista ammennetaan hurja määrä puhetta. Sitäkin voi eritellä. On olemassa puhdasta "tapan kaikki" -vitutusta. Sitä purkaakseen tai tehostaakseen voi kuunnella vaikkapa The Hauntedin tai Misery Signalsin musiikkia. Ensin mainitun mielestä koko maailma on perseestä, Misery Signals taas tyytyy rakkauden kierotuneisuuden soimaamiseen. Näitä kuunneltuaan voi yleensä olla varma, että jollakin tässä maailmassa asiat ovat vielä huonommin kuin itsellä. Toisaalta on tunne, että ei oikein tiedä mitä tekisi tai miten päin olisi. Tämän meiningin erikoismies on Bruce Dickinson. Iron Maidenin kyselevät, jopa filosofiset kappaleet haastavat kuulijan todella tutkiskelemaan itseään ja tuntojaan. Iron Maidenin pitkällä uralla bändi on sanoitusten muodossa käynyt läpi kaikki "mitä nyt" -fiiliksen vivahteet. Kokeilkaa kappaleita Rainmaker, Can I Play With Madness tai Tailgunner. Suruun ja synkkyyteen on keksitty slovarit, mollivoittoiset rauhaisat kappaleet, joiden soidessa voi todella riutua syvällä murheensa alhossa. Ray Charlesin Georgia On My Mind, Hammerfallin The Fallen One, ZZ Topin Rough Boy, Uriah Heepin Come Away Melinda.

Entä ilo sitten? Tottakai myös onnelliset miehet ja naiset ovat kirjoittaneet. 80-luvun stadionrockjättiläiset, kuten Guns n Roses ovat puhuneet vakavista asioista iloisella mielellä. Nämä biisit ovat toki pyörineet myös perinteisen rock-elämäntyylin ympärillä. Vaikka Mötley Crüen Girls, girls, girls. Motörheadin Ace of Spades. Led Zeppelinin Rock and Roll. Itse olen negatiivisemman musiikin ystävä, joten koen itseni hieman jääviksi kirjoittamaan ilotteluralleista. Tietysti suurin osa kaikesta "bilemusasta" on tätä, ja on hyvä, että bileissä voi olla iloinen. Ikävä se olisi pitää itkukekkereitä.

Tästä merkinnästä ei tullut niin hienoa kuin millaiseksi sen päässäni kuvittelin.

Moar!

Morjes

Ennen TÖIHIN suuntaamista on maanantain kunniaksi hyvä kirjoittaa. Tämä on tosi.

Hyllyni uusimmat levyt: Brädin "Repullinen Hiittiä" ja bändin nimeltä Se, josta ei puhuta levy nimeltä Ne, joista ei puhuta. First mentioned things first: Brädi, Lahden hiphop-skenen synnyttäjä ja ruumiillistuma, pioneeri, mainosmies ja paljon muuta, on yli kymmenen vuoden piireissä pyörimisen jälkeen tehnyt soololevyn. Levyä voidaan ehdottomasti pitää merkkitapauksena Suomiräpille. Brädin merkitys koko Suomiräp-ilmiölle näkyy jo albumin vierailijalistasta, jota täydentävät muiden muassa Elastinen, Redrama ja Cheekinkin kanssa yhteistyötä tehnyt soul-mies Sami Saari. Kriitikot ovat kutsuneet levyä aikuiseksi, enkä itsekään ole eri mieltä. Sen sijaan kunnioitan korkeasti Brädin rohkeutta tehdä albumi omalla tavallaan ja rohkenen väittää, että kappaleita ei ole väännetty tavoitellulle kohderyhmälle soveltuviksi ainakaan yhtä paljon kuin joillakin virkaveljillä. Jo levyn avausraita, Mika Tauriaisen vokaaleilla kuorrutettu Lentoon, ei ole missään nimessä yhtä helposti lähestyttävä kuin monet listahittilevyjen kappaleet. Kappaleen biitin rauhallisuus, kertosäkeen unenomainen eteerisyys ja jonkin pitkän tarinan alkupisteeseen laaditut varsin syvälliset sanat säikäyttävät pinnallisemman kuuntelijan heti pois levyn luota. Tämä on toisaalta hyvä juttu, sillä sama linja jatkuu hienosti koko laatan ajan. Brädin tiukka oman jutun tekeminen tulee hienosti esiin tatuoinneista kertovassa kappaleessa Kato mun Käteen ja enemmän tai vähemmän hupailevassa Parempaa Kangasta -rallissa. Näillä, kuten toki muillakin raidoilla, Brädin riimittelytekninen ja sanoituksellinen taituruus pääsee kunnolla valokeilaan. Potentiaalisia hittejäkin levyllä on, ensimmäinen sinkkulohkaisu Mä Tarjoon on nauttinutkin jo menestyksestä, mutta olisi sääli, jos se veisi huomion biisiltä Kättä Hiusrajaan, joka on omasta mielestä paitsi levyn selkeästi paras kappale, myös hyvin mahdollinen tanssilattioiden täyttäjä kesän klubi-illoissa. Myös jenkkityylisen roisi Kuka Eka nostattaa fiiliksiä mukavasti, sen soidessa olisi varmasti aikas kutkuttavaa katsoa rävähtämättä silmiin unelmiensa naista. On kerta kaikkiaan hienoa, että Brädin levy on vihdoin ulkona. Jotain, mikä on samalla alun loppu ja uusi alku ei tule vastaan joka toinenkaan päivä.

Se, josta ei puhuta on uusi tuttavuus Suomenkielisen metallin keskiössä. Ne, joista ei puhuta on kovan luokan debyytti. Rankkaa soundia, yllättävän hyviä lyriikoita ja erittäin cojones -pitoista vokalisointia, niillä on moni bändi noussut ja lentänyt. Mitään ihmeellistä Se, josta ei puhuta ei tosiaan ole, mutta uutuutena kiistämättä positiivinen yllätys. Jos yhtye kehittyy ja tekee hyvän toisen levyn julkaisten sen melko pian, en näe bändin tiellä esteitä hidastamassa matkaa Mokoman ja Stam1nan painoluokkaan. Runsaamman tutustumisen jälkeen ehkä hehkutan bändiä vielä, joten pysykää taajuudella.

Sitten soittolistoista. Moisethan ovat nykyään hyvin tiukasti pinnalla kelluva ilmiö Spotifyn ja muiden saatanallisten keksintöjen ansiosta. Radiokanavienkin soittolistat ovat usein verkossa kaikkien nähtävillä, ja esimerkiksi last.fm muodostaa käyttäjän profiilisivulle näytesoittolistan, joka on tekevinään läpileikkauksen käyttäjän eniten kuuntelemasta tavarasta. Omat kokemukseni Spotify: sta ovat suurimmaksi osaksi negatiivisia, mutta soittolistojen jakomahdollisuus on hieno idea. Koska en kuitenkaan käytä Spotify: ta, aion jakaa teille soittolistoja muilla tavoin. Musiikin kuunteluun tietokoneella käytän Winamp -ohjelmaa, jonka yhteen soittolistaan olen sysännyt kaiken koneellani olevan kuuntelemisen arvoisen musiikin. Omasta mielestäni yksikään mediasoitinohjelma ei ole kyennyt lyömään Winampia kätevyydessä ja käyttömukavuudessa. Tämän lisäksi on helppo luoda uusi soittolista vaikkapa jonkin uuden levyhankinnan kappaleista ja hallita sitä. IPodin omistajana olen olosuhteiden pakosta tutustunut myös Applen iTunesiin, josta en mieluusti keskustele. Käytän iTunesia siis iPodin operoimiseen, mutta siinä se. Ohjelmalla pystyy onneksi sentään joihinkin hyviinkin asioihin, kuten juuri luomaan soittolistoja iPodiin. Tällä hetkellä itse luomani soittolistat käsittävät omat arkistonsa hiphopille, herkistelymusalle ja konemusiikille. Tämän lisäksi on olemassa lista nimeltä "Tosirandom", joka sisältää nimensä mukaisesti hieman toisenlaisia kappaleita.

Nyt on tietysti pakko hieman avata salaisuuksien vyyhtiä näiden mystisten soittolistojen ympärillä. Hiphop- ja konemusiikkilistat eivät kaivanne lisäselvitystä. Olen vain ympännyt kaiken noiden genrejen musiikin omiin listoihinsa, koska niiden osuus iPodini sisällöstä on verrattain vähäinen ja selaaminen yhdestä soittolistasta riittävän helppoa. Perehdytään siis herkistelylistaani. ITunesin mukaan 121 biisiä, 9,4 tuntia, 881 megatavua suurta tunnetta. Paljon rockslovareita, useita herkempiä räp-kipaleita ja valikoima marginaalisempien musiikkilajien mestareiden taidonnäytteitä. Vaikka yleensä karsastan naisartistien musiikkia (sovinisti!), herkistelyssä naiset ovat hyviä. Alicia Keysin, Beyoncen ja Christina Aquileran balladit melkein itkettävät välillä. Melkein. Ja vaikka Ari Koivusen liittyminen Amoraliin raunioitti mielestäni molempien urat täydellisesti ja oli kamalinta sitten Las Ketchupin, Koivusen balladi Angels Are Calling on kaunis. Herkistelylistallani on varsin vähän suomenkielistä musiikkia. Mukana ovat itseoikeutetusti Eppu Normaalin parit pakolliset, Juha Vainiota sekä irtonaisia paloja muualta. Discon kappale Yhteys Katkeaa on aina puhutellut. Musiikista osa on hyvinkin vanhaa, ovathan listalla mukana Frank Sinatran ja Gilbert O'Sullivanin äänet. Myös Brook Bentonin uskomattoman tunnelmallinen ja aina rauhoittava luritus Rainy Night In Georgia edustaa hieman patinoituneempaa biisistöä. Pidän muuten paljon myös kyseisen kappaleen laulamisesta, sillä herra Bentonin ääniala kohtaa omani varsin hyvin. Herkistelylistalta eniten tilaa vievät Queen sekä tunteen mestari Miles Davis. Queeniltä mukana on yhdeksän kappaletta, josta suinkaan kaikki eivät ole slovareita, vaan mukana silkan tunteen määrän takia. Hiphoppia herkistellessäni luotan Nasiin, joka osaa räpätä rauhaisasti ja seesteisesti ehkä paremmin kuin kukaan muu.

Mutta ennen kuin hukumme kokonaan nössöilyyn, on aika pureutua "Tosirandom" -listaan. 41 biisiä. Tälle listalle on koottu kolmenlaista musiikkia: Sitä, joka naurattaa, sitä, jota ei kuunnella niin tosissaan ja sitä, jota ei kehtaa myöntää kuuntelevansa. Listahittejä ja sen sellaista. Japanilaista animepelimusiikkia. Final Fantasy VII:n ja Disney-leffojen soundtrack- kamaa. Pelle Hermanni-theme. The Lonely Islandia. Mainitusta joukosta saa jokainen henkilökohtaisesti sijoittaa kunkin kohteen yhteen kolmesta mainitusta kategoriasta.

Viimeisenä ja oikeastaan tärkeimpänä: Ronnie James Dio on kuollut. Seitsenkymppisenä syöpään menehtynyt Dio oli itseään varmaankin pian manan majoille seuraavan Ozzy Osbournen ohella heavy metallin historian suurin ääni. 160-senttisestä varresta kummunneen korkean ja hieman rosoisen äänen voimaa ei voi kukaan koskaan saavuttaa, se on myönnettävä. Laulaminen sekä Rainbow: n että Black Sabbathin tasoisen maineen saavuttaneissa bändeissä JA huikea sooloura ovat melkoisia meriittejä. Miljoonia myytyjä levyjä, toisia miljoonia viihdytettyjä faneja ja kolmas mokoma miljoonia kosketettuja sieluja. Fanien joukossa muun muassa Ronnielle kirjeen haudan taakse kirjoittanut Metallica-kannumies Lars Ulrich. Kyseinen kirje on luettavissa Metallican nettisivuilla.

Anteeksi, pidän kirjoittamisesta ja musiikista.

Sumthin' new

Kun viime kirjoituksesta on lähes kuukausi ja pitäisi lukea pääsykokeisiinkin, alkaa erikoisesti tehdä mieli kirjoittaa taas jotain musiikista. Kuten viime kerralla lupasin, luvassa on asiaa muutamastakin uudesta levyhankinnasta ja niiden ohella pienistä aluevaltauksista.

Rytmihäiriön ja Exoduksen albumit sekä Sotajumalan ja Deathchainin splitti ovat siis saapuneet ja niitä on ehditty jo kuunnellakin. Kuukausi on kuitenkin niin pitkä aika, että sitten viime blogini olen ehtinyt hankkia pari muutakin uutuutta.

Aluksi on sanottava, että Rytmihäiriö ei koskaan petä. Musiikkiaan surmacoreksi nimittävä bändi määrittelee soittonsa seuraavasti: “a unique mixture of hardcore, metal and Finnish homicidal history”. Normaalein termein tämän hutun voisi sijoittaa jonnekin hc-punkin, thrash metallin ja black metallin välisille rajavesille. Bändin asenne on hyvinkin punk, sointi lähinnä thrashia ja sanoitukset mustaakin mustempaa bläkkistä. Uusin levy on nimeltään miellyttävästi Surmantuoja. Kappalelistaa koristavat kukkahattutätien varmat suosikit, esimerkiksi  Muovipussi päähän Ja Ruumis Suohon, Varastettujen Viinojen Kirous ja Kähinää Krouvissa. Yhtyeen musiikillinen evoluutio sitten edellisen Sarvet, Sorkat, Salatieteet -levyn on oikeastaan yllättävänkin pientä, kun verrataan sitä siirtymään edellisten levyjen välillä. Kitarasoundeja on hieman muokattu, samoin kun rumpujen sointia. Kaiken kaikkiaan soundi on muuttunut hieman vähemmän leimalliseksi ja on melko tavallinen. Oikeastaan tavallinenkaan ei ole oikea sana, mutta levyä kuunnellessa voisi luulla, että bändi on halunnut välttää suuria erikoisuuksia. Sanoituspuoli on tuttua Rytmihäiriötä: kappaleiden aihepiirit ovat 95 % tapauksista joitakin kolmikosta ryyppääminen, tappaminen ja saatananpalvonta. Kenties tylyintä on sanoa kovikseksi henkilöä, joka ei milloinkaan pese esinahan alta tai ehdottaa ruumiin heittämistä partsilta siitä eroon pääsemiseksi. Jos joskus päädyn ryystämään viinaksia väkivaltaiseen seuraan, pidän suuni hyvin hyvin tiukasti kiinni Rytmihäiriöstä. Surmantuoja ei ole mikään ihmeellinen levy, mutta hyvä se on kuitenkin, ja Rytmihäiriön tinkimätöntä oman jutun tekemistä ei voi sivuuttaa.

Entäpä sitten Exodus...kolmen kympin kypsään ikään päässyt amerikkalaisbändi on suuri esikuva ja vaikutteiden antaja niille riffithrashbändeille, jotka ovat suuntautuneet hieman rankempaan meininkiin. Jo bändin nimikin kertoo, että se on jollain lailla tekemisissä uskonnon kanssa. Tämä tuli erityisen vahvasti esiin albumilla The Atrocity Exhibition: Exhibit A, jonka kantava teema olivat ihmisen uskontojensa nimissä tekemät kauheudet. Vastikään ilmestynyt Exhibit B taas kertoo samanlaisista kauheuksista, joita ovat vauhdittaneet ainoastaan ihmisten omat itsekkäät päämäärät. Lyyriset aihepiirit siis eivät ole kovinkaan iloisia, kuten nyt eivät yleensäkään kuuntelemassani musiikissa. Niitä korostavassa musiikissa Exodus on alansa ehdoton huippu. Aggressiivinen, nopea, taidokas ja suoraviivainen rässäys errrrittäin säröisillä kitaroilla ja korkealta soivilla rummuilla on metallin maailmassa poikkeuksellisen omaleimaista. Myös Rob Dukesin parran keskeltä rosoisesti pauhaava laulu on hienoa kuultavaa, puhumattakaan kahden huippuluokan kitaristin, Gary Holtin ja Lee Altusin, sooloista ja riffittelystä. Albumi on kuunnellessa sen verran kokonaisen tuntuinen, että yksittäistä kappaletta on vaikea nostaa huippukohdaksi. Parhaita kohtia on kuitenkin kakkosraita, seitsemän ja puolen minuutin tykitys otsikolla Beyond The Pale.

Tässä vaiheessa totean, että pitääkseni merkinnän pituuden lukijaystävällisenä jatkan uusien levyjen ruotimista ensi kerralla. Haluan nimittäin selittää vähän jazzista. Innostuin siitä katsellessani tv-ohjelmaa Miles Davisistä. Ajattelinpa sitten tutustua herran tuotantoon ja otin käsittelyyn jazzin yhden kulmakiven, Kind Of Blue- albumin. Kyseinen äänitehän pantiin purkkiin kahdessa päivässä ilman mitään valmiiksi sävellettyä. Tästä voidaan erottaa kaksi aspektia. Toisaalta se jätti musiikin miellyttävän puolikypsän ja jazzmaisen rakenteettoman tuntuiseksi, toisaalta jätti valtavasti tilaa Davisin huikealle improvisointikyvylle trumpetin varressa. Olen usein ollut hieman epäileväinen instrumentaalimusiikin suhteen, koska lyriikka on ollut henkilökohtaisesti aina melko tärkeää. Mr. Davis pystyi kuitenkin muuttamaan tätä ajatusmallia. Se tunteen määrä, joka puhaltuu miehen trumpetin läpi, on suorastaan häikäisevä. Se ei ole mitään tarkkaa, ei rakkautta, vihaa, pettymystä tai iloa, vain puhdasta, erikoistumatonta tunnetta. Rauhallisuutensa vuoksi Kind Of Blue sopii erinomaisesti myöhäisen illan ja yön musiikiksi. Toinen suuri jazz-nimi, jonka musiikkia olen kuunnellut viime aikoina on pianisti Thelonious Monk. Itsekin hieman pianonsoittoa opiskelleena voin väittää ymmärtäväni jollain lailla miehen lahjat. Improvisointimainen tyyli ja kyky ottaa kaikki irtin pianon laajasta äänialasta ja rajojen häivyttäminen tarkoin määritetysti soivan instrumentin soinnista on temppu, johon hyvin harva pystyy. Miles Davisin tavoin myös Monk välittää musiikillaan nimeämätöntä, mutta suurta tunnetta, jonka mukana on miellyttävää leijua ja antaa musiikin kantaa itsensä jonnekin etäälle tosimaailmasta.

Tällaista nyt, pian lisää asiaa levyistä ja vähän kaikesta muustakin. Turn the music up in the headphones.

Ihan pari juttua tästä päivästä ja tulevasta

Hyvät pikku herhiläiset,

Sain tänään jälleen postia toiselta hyvistä kirjeystävistäni. Toinen niistä on Kansaneläkelaitos, toinen tänään minua muistanut Levykauppa Äx. Tosin on hieman väärin sanoa jonkun muistavan sinua, jos tiedät sen etukäteen, mutta kuitenkin. Paketissa oli itselle varsin epäominainen tilaus, DVD/CD, nimeltään se oli Roadkill ja toteuttajana göteborgilainen negatiivisen energian keskittymä ja melodeath-vaikutteisen thrash metallin eliittijoukko The Haunted. DVD sisältää Amsterdamissa vuonna 2009 taltioidun keikkamateriaalin lisäksi bändin kitaristi Patrik Jensenin ja ystävä Jonas Olsenin 1990-luvun lopulta asti filmaamaa kuvaa kiertueilta eri puolilta maailmaa. Materiaalia on varmasti haalittu kasaan muistakin kameroista matkan varrelta. 65-minuuttinen dokumentaari "Road Kill - On the road with The Haunted" on jaettu 18 lyhyehköön osioon, jotka käsittelevät kiertue-elämän eri elementtejä kuten kuljetuksia, kiertuemanagerointia, PR-asioita ja hygieniaa. Yli kymmenen vuoden ajalta kerätty runsas materiaali on mahdollistanut filmin pääkoostajalle, kitaristi Anders Björlerille asioiden kuvaamisen Introssa luvatulla tavalla: todenmukaisesti ja glooriasta vapaasti. Bändin jäsenten lisäksi menossa on mukana muu pitkäaikainen kiertuehenkilökunta teknikkoineen ja managereineen. Dokkari paljastaa bändin miehistä erikoisen puolen; kaverit ovat äärimmäisen agressiivisen musiikkinsa vastapainoksi hyvin rauhallisia, jopa säyseitä tapauksia AD/HD -maisesti käyttäytyvää laulaja Peter Dolvingia lukuunottamatta. Tämä oli itselle hyvin mielenkiintoinen havainto. Mitä tämä on, rauhallisia hevareita! Hienoin havainto dokumentista oli kuitenkin bändin kanssa kiertämisen lopullinen tylsyys ja mielenkiinnottomuus. Loputtomat tunnit bussissa paikasta toiseen, hommien toimimattomuus ja ajan tappamisen ongelma. Konsensus bändiläisten sisällä tuntuikin olevan, että vuorokaudessa on keskimäärin noin tunti-puolitoista elämisen arvoista aikaa, tämä tarkoittaen tietenkin keikkoja. Kaikki loppu aika kiertueella on oikeastaan vain niihin valmistautumista. Ei kovin hienoa tai välttämättä edes tavoittelemisen arvoista, mutta monelle silti toteutunut unelma, jonka pahat puolet kestää hyvien vuoksi. Henkilökohtaisesti ei tulisi mieleenkään, valitsen mieluummin tylsyyden ja nautin kiertämisen hienouksista juuri tänään näkemäni DVD: iden välityksellä. Senpä takia onkin syytä tuntea kiitollisuutta artistien viitseäisyydestä paljastaa paljon asioita elämästään, ainakin sen verran, että hankkii näitä julkaisuja omikseen!

Ja voi minua, en ole vielä kirjoittanut Mokoman uudesta levystä! Sehän on nimeltään Sydänjuuret, ja on muuten perkuleen kova pätkä thrashia. Erilaiseen hifistelyyn ja erikoisuuden tavoitteluun mieltyneenä tilasin levystä "kirjaversion", jossa levy on piilotettu hienon, kovakantisen pikku kirjasen sisälle. Kirjanen puolestaan sisältää jokaisesta levyn kappaleesta sen päätekijän lyhyen kommentin, joissa ruoditaan kappaleiden syntyprosesseja. Tällaiset kappaleiden taustat ovat myös kiinnostaneet suunnattomasti, joten kirjaversio oli vähintäänkin nappiostos. Onneksi itse musiikki on kuitenkin pääasia, ja sitähän levyllä riittää 11 raidan verran. Ensimmäinen läpikuuntelu on lupaava, yhtäkään kappaletta ei nimittäin tehnyt mieli skipata. Tarkempi perehtyminen varmisti asian: tällä levyllä ei ole yhtään heikkoa kappaletta! Todella harvinainen ja aina hatunnoston arvoinen suoritus. Parhaimmistoon raidoista yltävät avaus/nimiraita Sydänjuuret, jykevällä blast beatillä elämästä nauttiva Vääräleuka, hienolla riffillään rullaava Niin Hyville Kuin Pahoille sekä enemmän melodioihinsa ja Marko Annalan sanoituksiin ja tulkintaan nojaavat Kristuksen Ruumis Ja Pedon Pää sekä Rautaa Rinnoista. Myös piristävän erilainen Kalmannäkijä ansaitsee maininnan. Kerta kaikkiaan mahtava levy ja Mokomalta hieno tasonnosto edellisen "Luihin ja Ytimiin" -albumin pienoisen rimanalituksen jälkeen. Mokoman ja Stam1nan uusien levyjen jälkeen voi ainakin todeta, että Sakara Records ja sen myötä Suomi-thrashin genre voivat oikein hyvin. En myöskään usko, että Rytmihäiriön toukokuussa ilmestyvä uutukainen tulee tätä seikkaa minnekään heilauttamaan. Tarpeetonta mainitakaan, että odotan kyseistä laattaa aivan ekstaasissa.

Rytmihäiriön uusimman lisäksi tuli sitten tilattua vähän muutakin musiikkia. Tilaukseen laitettiin siis myös Exoduksen tuorein tuotos, 12.5. ilmestyvä "The Atrocity Exhibition - Exhibit B", josta omistan jo A-osan. Gary Holtin ja Kirk Hammetin riffimyrkky on suhteellisen luotettava valinta, mitä kolmas tilaamani levy ei sitten olekaan. Mini-CD:n esiintyjät ovat Deathchain ja Sotajumala, joista kumpainenkin tempaisee yhden uuden oman kappaleen ja tämän lisäksi coverin Iron Maidenin kappaleesta. Hintaa tällä hengentuotteella oli vain viitosen verran, joten ajattelin napata sen levyhyllyn koristeeksi. Näistä lisää, kunhan postiluukku taas kolahtaa.

Musiikin kuuntelun lisäksi olen vietellyt hieman entistä tiiviimmin aikaa myös kitaran varressa. Tukku uusia sointuja on tarttunut näppeihin ja kitaran kanssa lauleskelun rentouttava maailman on availlut oviaan varsin mukavasti. Soitettu on Volbeatia ja The Fratellisia samalla murtaen taikamuuria näiden ympärillä. Monet tunnetut kappaleet ovat varsin yksinkertaisia, ja keskitasoinenkaan kitaristi ei tarvitse kovin suurta vaivannäköä niiden hallitsemiseen. Joten älkää peljätkö, vaan rohkeasti tämän päivän tavaran kimppuun kitaroin ja lauluin!

Näkyy taas.

Mielleyhtymistä

Jokainen voinee allekirjoittaa väitteen, että tiettyjen kappaleiden kuunteleminen aiheuttaa omanlaisiaan tuntemuksia. Nämä tuntemukset ovat harvoin samat kahdella ihmisellä, mutta kun näin tapahtuu, se on kerta kaikkiaan mahtava tunne. Kun löytää sanat kuvaamaan sitä, mitä tuntee kappaleen kuullessaan ja toinen toteaa "Just niin!" kulkevat kylmät väreet väkisinkin selkäpiissä. Totta kai säveltäjät ja muusikot yrittävätkin välittää tiettyjä asioita musiikillaan ja esiintymisellään, mutta kuulijan mieltymysten kohtaaminen ja todellinen liikauttaminen vaatii poikkeuksellista taitoa. 

Asiaa on ehkä helpoin lähestyä historiallisesta vinkkelistä. Klassisen musiikin valtakaudella 1600-1800 -luvuilla, kun suosituin musiikki oli enimmäkseen instrumentaalista, kysyttiin säveltäjiltä todellista musiikin tajua. Oli pystyttävä sanomaan sanottavansa melodioiden, rytmin ja dynamiikan sanattomalla kielellä. Tämän takia läpimurron tekeminen säveltäjänä olikin niin pahuksen vaikeaa. Kun vielä ajattelee, miten tuotteliaita monet klassiset säveltäjät olivat, en kadehdi tuon ajan nuoria lupauksia. On hurjaa ajatella, että monet satoja vuosia vanhat kappaleet elävät erittäinkin vahvasti tänäänkin. Muun muassa Johann Sebastian Bachin eräs menuetti oli vanhojen Nokian puhelimien soittoäänenä. Suomalaisille tuttu Burana on vuosia ja vuosia käyttänyt mainoksissaan Beethovenin Für Elise - pianokappaleen teemaa. Melkoisia saavutuksia, vaan mitäpä tuumitte seuraavista: Klassismia edustanut Joseph Haydn sävelsi 106 sinfoniaa! Siis neliosaista suurelle sinfoniaorkesterille tarkoitettua teosta, joilla on määrätty muotonsa ja joiden esittämiseen menee orkesterilta hyvinkin 30-45 minuuttia. Karkeasti arvioiden siis vähintäänkin noin 50 tuntia silkkaa musiikkia! Toinen historiallinen suoritus on musiikin historian suurimman ihmelapsen Wolfgang Amadeus Mozartin kyky muistaa musiikkia. Hän kykeni yhden kuuntelukerran pohjalta kirjoittamaan 9-äänisen koraalin nuotit käytännössä virheettömästi. Siis yhdeksän eri melodiaa soi useamman minuutin ajan, ja mies kirjoittaa yhden kuuntelun jälkeen kaiken ylös tehden häviävän pienen määrän virheitä. Täysin käsittämätöntä. Jälleen kerran on harmiteltava yhden suuren musiikkimiehen aivan liian aikaista lähtöä vain 35-vuotiaana. 

Klassisen musiikin yksi tunnettu tunnelman luoja on norjalainen Edvard Grieg. Miehen kynästä on lähtöisin parikin tunnettua teemaa oopperasta Peer Gynt. Jokainen luultavasti tunnistaa esimerkiksi miehen sävellykset "Aamutunnelma" ja "Vuorenpeikkojen tanssi", mutta ei vain osaa yhdistää niitä säveltäjään ja kappaleen nimeen. Itselle ei ainakaan heti tule mieleen parempaa määritelmää tunnelmaa luovalle klassiselle kappaleelle. Tosin on pakko suitsuttaa Sibeliustakin, koska onhan Finlandia-hymnin isänmaallinen mahtipontisuus ja voima suorastaan kutkuttavaa!

Toki tuoreemmankin polven säveltäjät ovat pystyneet mahtaviin suorituksiin. Varsinkin hieman vanhemman polven rock-säveltäjät kitaroineen ovat luoneet hienoja äänimaisemia. Ehkä paras tämän alan tekijä oli Jimi Hendrix. Kuulleessaan vaikka kappaleen Burning of the midnight lamp alun on erittäin helppo ajatella tuijottelevansa vaimeasti palavaa lyhtyä mökin verannalla hiljalleen hämärtyvässä kesäillassa. Myös Led Zeppelin -kitaravelho Jimmy Page pystyi instrumentteineen lumoamaan kuulijan. The rain song tuo väkisinkin mieleen harmaan iltapäivän ja sateen ropinan ikkunaa vasten siinä missä Dazed and Confusedin laahaavuus korostaa kappaleen riipaisevia sanoja. Nykyaikana entistä harvempi muusikko jaksaa panostaa nimenomaan tunnelman luomiseen musiikillaan. Yksittäisten bändien kaikki kappaleet tuntuvat olevan samaa huttua, ei sillä, etteivät nekin toimisi oikeassa mielentilassa. Toisaalta on hyvä, että bändit tietävät, mitä tekevät, sillä esimerkiksi Dimmu Borgirin kappaleiden tummanpuhuvaa mahtipontisuutta on hyvin vaikea saavuttaa. Vakaumuksellisemmat black metal -diggarit varmasti tuntevat itsensä Vanhan Vihtahousun läsnäolon yhtyeen musiikkia kuunnellessaan. Myös Hammerfallin power metal -keitoksen sankarillisuutta ei voi kuin kunnioittaa. Juuri ja juuri korniuden rajan alapuolella pysyminen ei ole mikään helppo temppu.

Kappaleeseen todella uppotumalla löytää kaikenlaista. Kymmenen kuuntelua ei ole mitään, sillä juuri se yhdestoista voi kertoa juuri sinulle jotain, mihin aikaisemmat kuuntelut eivät ole pystyneet. Välillä voi kuunnella musiikkia, välillä keskittyä tarkemmin sanoihin. Yksi hienoimmista fiiliksistä on nimittäin se, kun nauhalla lauletaan juuri niin kuin itse sillä hetkellä ajattelee. Tämän sattuessa samaa kappaletta tulee kuunneltua erittäin paljon lyhyessä ajassa. Tällä ajattelulla on kuitenkin omat vaaransa, sillä pelkkää lyriikoihin tukeutuminen tappaa oman ajattelun. Lyriikat ovat kuitenkin loppujen lopuksi vain niiden tekijän ajatuksia yhdellä hetkellä, eikä niihin pitäisi suhtautua haudan vakavasti. Musiikki on vain musiikkia, elämä on oma lukunsa. Juuri tästä ilmiöstä Eminem on riimitellyt biisissä nimeltä Criminal.

Heippa.