Seofaktaa!

Hei vain kaikki!

Biisinaihekirjoitussekoilun jälkeen ajattelin pitää hieman pidemmän tauon kirjoittamisesta, jotta löytäisin taas jotain edes vähän tuoreempaa sanottavaa. Taukoa pidensivät omalta osaltaan tietotekniikan tarjoamat haasteet (en saanut bloggeria toimimaan aikoihin). Edellisestä postista onkin jo reilusti yli kuukauden päivät, ja siinä ajassahan kuka tahansa ehtii löytää paljon uutta kuuloluiden kutkutinta.

Sanottavaa on paljon, mutta aloitetaan vaikka Iron Maidenin uudesta levystä. The Final Frontier -nimeä kantava albumi on järjestyksessään jo viidestoista, ja jo levyn nimi enteilee jotain lopullista. Maan kamaralla keskimäärin yli puoli vuosisataa ja keikkalavoillakin kolmisenkymmentä vuotta heiluneet muusikot alkavat jo olla raskaan musiikkinsa ja menneisyyden vieläkin raskaamman elämäntyylinsä kuluttamia, ja vaikka rock&roll ei kuolekaan koskaan, uljaimpienkin rockkotkien lento loppuu aikanaan. Suurin piirtein tällaiset tuntemukset nousevat pintaan The Final Frontieria kuunnellessa. Iron Maidenin soundi ja tyyli ovat jo kauan sitten lakanneet olemasta tuoreita, ja vuonna 2010 sankareiden miekat ovat iskupinnaltaan jo tylsänpuoleisia. Levy ei ole missään nimessä huono, mutta kun sitä vertaa kymmenen vuotta vanhempaan Brave New Worldiin tai jo vuonna 1988 ilmestyneeseen omaan Maiden-suosikkilevyyni Seventh Son Of A Seventh Soniin, voinemme kaikki olla yhtä mieltä siitä, että Iron Maidenin kullan ja kunnian vuodet ovat musiikillisten saavutusten osalta ohi. Tästä huolimatta The Final Frontier jättää puolueettomassakin arvostelussa varjoonsa koko joukon uudempien nousukkaiden tekeleitä. Musiikki on huikean korkeatasoisen heavy metal- musiikin sävellystyön ja teflonpintaisen, rikkumattoman yhteissoiton yhdistelmä. Se on faktaa, muttei vaikuta mielipiteeseeni siitä, että runsaalla kädellä käytetyt progressiiviset rakennuspalikat eivät ole "kunnon" rehtiä Iron Maidenia. Proge ei ole ihmeemmin vedonnut minuun muutenkaan, ja kun huomaan The Final Frontierin biisien olevan pituudeltaan keskimäärin lähempänä kymmentä kuin viittä minuuttia, voi vain karaista korvansa ja kahlata läpi pitkästyttäviksikin käyvien metallisten tarinoiden. Yksi niistä, Isle Of Avalon, on tosin mielestäni levyn selkeä kohokohta. Tunnelmallinen intro, joka katkeaa vain jatkuakseen taas pienen revittelyn jälkeen, luo vahvan mielikuvan purjehduksesta hiljaisen, sumun verhoaman veden päällä kohta tarumaista määränpäätä. Vedetäänpä yhteen: The Final Frontier on levy, joka ei varmastikaan karkota vanhoja paatuneita faneja Maidenin yleisöstä, muttei luultavasti myöskään juuri tuo bändille uusia kuuntelijoita. Levyn buu: progeflirttailu, levyn jee: Isle Of Avalon ja äärimmäisen korkeatasoinen toteutus alusta loppuun.

Entäpä sitten herra Marshall Mathers? Hänhän on myös astunut jälleen Eminemin hahmoon ja levyttänyt 17 raitaa jonkinlaisena jatkumona edelliselle Relapse-albumilleen. Kun viime levy oli vanhaan Eminem-tyyliin täynnä vihaa ja voimakasta negaatiota maailmaa kohtaa, uusi levy on neljänkympin rajapyykkiä lähestyvän räppärin kertomus henkilökohtaisesta kasvusta, itsensä niskasta ravistelusta, leuan pystyyn nostamisesta ja elämän jatkumisesta. Näinhän jo nimikin lupailee, ja biisit pitävät linjan. Suosta on noustu ja ollaan taas valmiita mihin tahansa. Ajatus saa tietynasteisen kliimaksinsa kappaleessa Cinderella Man, joka on noussut henkilökohtaiseksi suosikiksi. Eminem pystyy sotkujensa selvittelyn jälkeen taas lyömään ajan kylmät kädet kahleisiin ja halutessaan vaikka kääntämään vesisateen menemään ylöspäin, joten nuorten kukkojen on parasta väistää, kun (mielipide, älkää vihatko) paras elävä räppäri tipauttaa riimipuuronsa kuulijoiden kulhoihin. Biittipuolen temppuilu (c'mon, What Is Loven sämplääminen?) on pientä verrattuna siihen, että sanoitukset ovat silkkaa timanttia ja siihen, että levyllä kuuluu myös (jälleen mielipide) kaikkien aikojen heavylaulajan Ozzy Osbournen ääni. Tuottaja- ja biisintekopuolella mukana on ollut liuta nimiä, joista omat silmäni poimivat mielenkiintoisempana Black Sabbathin koko alkuperäiskokoonpanon. Kaiken kaikkiaan Recovery on hieno suunnanmuutos Relapsen jälkeen, ja pahuksen hyvä albumillinen räpäytystä. Levy ei vähennä tippaakaan arvostustani Eminemiä kohtaan.

Koska tämän blogin määritelmä on nykyään "musadiggarin tunnustukset", tunnustan nyt raskain mielin, että olen missannut jotain suurta. En ole nimittäin ennen aivan muutamia viime päiviä kuunnellut Johnny Cashiä enkä yleensäkään countrymusiikkia. Johnny Cash on ollut muun muassa kaikkien aikojen nuorin countryn Hall Of Fameen nimetty henkilö. Lisäksi hän oli ensimmäinen artisti, joka hyväksyttiin sekä countryn että rock&rollin Hall Of Fameen. Yli tuhat levytettyä biisiä, miljoonia inspiroituja ja kosketettuja kuulijoita. Mutta kaikki tämä on pientä. Jos Michael Jordan on yhtä kuin koripallo, Johnny Cash on yhtä kuin country- ja laulaja-lauluntekijä -musiikki, olkoonkin, että Cashin kapinallisuus oli valtava esikuva esimerkiksi pienen pienelle marginaaliselle musiikilliselle ilmiölle nimeltä punk. Mutta saavutuksiakin suurempia ovat laulut. Sen hämärän käsityksen mukaan, joka minulla countrysta on ollut, tässä musiikissa tärkeintä ovat tarinat, ja tarinoita Johnny Cash osasi kertoa. Hänen kappaleillaan on lumoava vetovoima. Niiden kuuntelemista ei voi lopettaa kesken, sillä ne ovat kuin loistava dekkari, jota ei voi lopettaa kesken, koska on pakko selvittää, miten lopussa käy. Toisaalta on vaikea uskoakaan, että mies, joka käytti käytännössä koko elämänsä ainoastaan mustia vaatteita, olisi jotain muuta kuin poikkeuksellinen ja tarunhohtoinen. Kaikki, jotka eivät vielä ole kuunnelleet Cashiä, kuunnelkaa. Aloittakaa vaikkapa kappaleesta Man In Black ja pureskelkaa hetki sitä, mitä Cash sanoo. Olen häpeissäni, etten aiemmin ole edes yrittänyt tutustua tähän tenhoavan rullaavasti laulavaan bassobaritoniin. Kerta kaikkiaan häpeissäni.

Sitten olisi Plutonium 74. Tiedän, oudon kuuloinen nimi, mutta jos nimi on outo, odottakaas kun kuulette ne biisit! Bändin määritelmistä yksi on "psykedeelinen rytmimusiikki", ja keitos liotetaan irti 9-henkisestä kokoonpanosta, jonka soitinarsenaaliin kuuluvat esimerkiksi mandoliini, puhallinsoittimet ja kone-efektit. Bändi on julkaissut kaksi albumia, Pasilasta Kallioon ja Peittoalueen Ulkopuolella. Vuoden 2003 debyytti Pasilasta Kallioon on sekoitus reggaeta, poprockia ja konepoppia. Kaiken kruunaavat kreisit sanoitukset, suomeksi. Jos pari helmeä pitäisi mainita, sanoisin Audiovirta, Radio Menee Ylös ja Kallioon. Bändin huikeutta on hyvin hankala pukea sanalliseen asuun, mutta sen vakuutan, että kun levy on kuunneltu, ei VOI olla pahalla tuulella ainakaan vuorokauteen. Ja onneksi vuorokauden aikana levyn ehtii kuunnella uudestaankin, sillä siihen ei edes kyllästy heti. Musiikki on nimittäin erittäin monipuolista ja tyylit vaihtelevat levyn sisällä. Plutonium 74: n pitäisi mielestäni olla Suomen ykkösvientituote. Google kertoo lisää, levyt eivät maksa paljon ja ne saa tilattua simppelisti netistä. Auttakaa aliarvostettua bändiä!

Ps. Kuinka hyvä albuminaloituskappale on Megadethin Countdown To Extinction: in aloittava Skin O' My Teeth? Vastaus: No ihan VITUN hyvä!