Lisää aiheita

Kuten edelliskerralla mainitsin, aion kirjoittaa nyt jokusen sanan niistä loputtoman moninaisista aiheista, joista ihmiset musiikkia tekevät. Tätä pohtiessa alkaa väkisin ajatella, kuinka henkilökohtaista puuhaa kappaleen sanoittaminen lopulta on. Monessa, todella monessa kappaleessa puhutaan minä-muodossa tai käytetään kaikkitietävää kertojaa. Millaista on kirjoittaa tarina satojen, tuhansien, jopa miljoonien ihmisten kuultavaksi, kertoa aina enemmän tai vähemmän omista ajatuksistaan, arvoistaan ja tunteistaan? Toivottavasti kuuluisat sanoittajat eivät ajaudu pohtimaan, mitä ihmiset heidän teksteistään ajattelevat. Vaikka artistit tietenkin väittävät, etteivät ihmisten mielipiteet heitä kiinnosta, olen varma, että heikommin menneen keikan tai masentavien myyntilukujen julkistamisen jälkeen tulee mietittyä, miksei kansa pidä siitä, mihin on litroittain sydänvertaan vuodattanut. Miten on mahdollista, että jotain ei liikauta, kun toinen ihminen repii sydämensä auki ilmielävänä lavalla? Tietenkin hyvän artistin tärkeä ominaisuus on juuri läsnäolo, kyky takoa sanomansa jokaisen kuulijan ajatuksiin. Kenties paras tilaisuus tämän aistimiseen on katsella bändin laulajaa, kun orkesteri soittaa jonkin hitaan, tunteellisen kappaleen introa. Laulajan keskittyminen kappaleen sisältöön näyttää useilla videoilla ja konserteissa muistuttavan meditaatiota ja jonkinlaiseen transsiin vajoamista. Omasta mielestäni tämän taidon ehdoton mestari on jo vanha ja raihnainen Ozzy Osbourne, jonka valittava, melankolinen ääni värisyttää katsellessa miehen vanhoja live-vetoja esimerkiksi (klisee) kappaleesta Mama I'm Coming Home...Linkki ei vie live-taltiointiin, mutta videon alkua katsoessa saattaa hoksata "transsitilan", kun mies on ajatuksissaan.

Kappaleita kirjoitetaan paljon kaikesta mahdollisesta, mitä ihmiselle voi tapahtua, ja jos muuta ei keksitä, otetaan usein aiheeksi elämä itse. Tällöin lauletaan ja soitetaan usein tarinoita siitä, millä eri tavoilla elämä voi olla hienoa tai mennä päin prinkkalaa. Paljon tehdään myös "minäbiisejä", joissa sanoittaja lähinnä valottaa joko omaansa tai edustamansa kulttuurin filosofiaa. Monesti näissä kappaleissa on ideana myös haistattaa arvostelijoilla pitkät. "Minäbiisit" ovat räppäreiden erikoisalaa, mutta oma viehätyksensä on myös siinä, kun bändit tekevät "Mebiisejä". Suomen kansan erikoistaito on negatiivisuus, kurjuus ja surumielisyys, joten ei liene sattumaa, että tässä maassa tehdään valtava määrä hyvää musiikkia siitä, kuinka perseestä elämä on. Kaikkihan tietävät Murheellisten laulujen maan ynnä muut jo ammoin väsähtäneet kappaleet, jotka eivät kuitenkaan kuole koskaan, koska ovat yksinkertaisesti niin totta. Yksi näistä Suomen kaihoisista tunnelmoijista on edesmennyt kotkalaisnero Juha "Junnu" Vainio. Hänen sanoituksensa ja mitäänsanomaton lauluäänensä liikuttavat. Kaivelkaapa levyhyllyjä ja kuunnelkaa kappeleita Vain Sorsa Lentää Pohjoiseen ja Vanha Salakuljettaja Laitinen. Varsin suomalaista. Yleensä raskas musiikki rakastaa ikävämpiä aiheita sanoituksissaan. Meinasipa muunmuassa suuren ja mahtavan Radioheadin ehkä tunnetuin kappale Creep jäädä aikoinaan julkaisematta, koska oli "liian synkkä". Riipaisevat ihmiskohtalot ovat myös hyvää jutunjuurta, vai miten olisi Guns n' Rosesin My Michelle-kappale? Toiset ovat mieltyneempiä ihmisten itsesäälissä rypemisen kuuntelemiseen, mutta onneksi tämän lajin musiikin tekijät ovat osaksi naamioineet emotionaalisuutensa raskauden ja toivottomuuden viitan alle. Yksi bändi sanoituksineen riittää: Misery Signals. Jos jokin vituttaa, älä turhaan lähde hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä, siinä tulee hiki. Kirjoita mieluummin biisi, sitä voi tehdä myös juovuksissa ilman sydämensä vaarantamista. Myös iloaan voi tietenkin levittää musiikkiin ja mahtailla sen avulla. Tämän veivät äärimmäisyyksiin 1980-luvun tukkahevarit, siinä missä rnb-artistit jatkavat perinnettä tänä päivänä. Vanhan kunnon Deep Purplen jo vuonna 1970 ilmestynyt Highway Star -kappale on täpötäynnä positiivista energiaa, kuten ovat monenmonet mahtipontiset sankarihevibiisit.

On hankalaa päättää, mitä kappaleita mainitsee, sillä jollakin tasolla jokainen biisi kertoo elämästä. Yritin päästä nyt sen tahrattomaan ytimeen, jatkoa saattaa seurata kun oikein innostun runoilemaan jostakin toisesta aiheesta. En nyt ihan ymmärtänyt, että ei välttämättä kannata ruveta laskemaan Saharan hiekanjyviä yrittämällä ruotia maailman kaikkea elämästä kertovaa musiikkia.

Sekalaista - About the mixed law

Niin, tuli tuossa lisättyä leimoja kesän reissupassiin. Tämänkertainen kohde oli Tracon-tapahtuma Tampereella. Kyseessä on japanilaisen pop-kulttuurin harrastajien tapahtuma, jossa olin kahden ystäväni kanssa täydentämässä kolmen koplan. Henkilökohtaisesti ihmeteltävää todella riitti mitä erilaisimpien pukujen ja muun härpätyksen sekamelskan täyttäessä näkökentän kesäisessä Sorsapuistossa. Ensimmäinen päivä tapahtumassa meni pitkälti oluen merkeissä, mutta toisena päivänä rauhoittumis- ja hidastelukyvyn ollessa huipussaan oli ohjelmassa vierailut parilla tapahtuman luennoista. Näistä toinen oli hyvin hyvin mielenkiintoinen alkeistason johdatus kahteen japanilaiseen animemusiikin säveltäjään; Joe Hisaishiin ja Yoko Kannoon. Joe Hisaishi on kuusinkertainen Japanin Oscarpalkintoa vastaavan elokuva-alan tunnustuspalkinnon voittaja kategoriassa paras musiikki. Herra on säveltänyt elokuvamusiikkia 1970-luvun loppupuolelta saakka, mutta todellisen läpimurtonsa hän teki päästyään animeohjaajamoguli Hayao Miyazakin siipien suojaan. Kaksikon ohjaus- ja sävellystaidon näytteitä on nähtävissä ja kuultavissa esimerkiksi huippusuosituissa animaatioelokuvissa Liikkuva Linna, Henkien Kätkemä ja Totoro. Ennen kyseistä luentoa en ollut sen kummemmin kiinnittänyt huomiota elokuvien musiikkiin, mutta esitelmä avasi korvani tällekin musiikin lajille. Esimerkiksi analyysit musiikin ja elokuvan tapahtumien yhteen synkronoinnista olivat suorastaan kihelmöivän pikkutarkkoja ja täyttä hunajaa kunnon musiikkiniilolle. Esitelmä sai minut myös tuntemaan, etten ehkä perehdykään musiikkiin kovinkaan tarkasti...Esitelmässä esiin tulleet terävät huomiot Hisaishin musiikin eri osasista ja miehen tyylistä herättelivät mielenkiintoa hieman laajemmalle orkesterille sävellettyyn musiikkiin. Kuinka erilaista on säveltää musiikkia neljälle instrumentille kuin säveltää sitä viidelletoista tai useammallekin soittimelle? Onko hankalampaa luoda isolla instrumenttiarsenaalilla tasapainoinen tuotos vai tehdä neljän soittimen musiikista riittävän mielenkiintoista ja vaihtelevaa? Tässä mielessä olen entistä kiinnostuneempi isojen kokoonpanojen musiikista, sillä instrumenttien äänialojen ja sointivärien valtavat erot ja hienovivahteet antavat eväät kerrassaan kolossaalisten äänimaisemien maalailuun! Kitara ja basso eivät kuulosta loppujen lopuksi kovinkaan erilaiselta, mutta entäpä Oboe ja alttoviulu? Sello ja poikkihuilu?

Silloin tällöin, kun ei jaksa tehdä jonoja Winamppiin, on luotettava shuffle-toimintoon. Välillä tämä on kiusallista, sillä joskus tuntuu, että biisejä saa kelailla ikuisuuden ennen kuin jotain hetkeen sopivaa tulee vastaan. Jotkin kappaleet saavat kuitenkin aina lopettamaan seuraava-napin painelun, ja ne aiheuttavat lähes poikkeuksetta hulluja värinöitä. Näiden biisien valikoituminen on luonnollisesti täysin irrationaalista, mutta kun SE biisi räjähtää soimaan, ei voi kuin lopettaa räpiköinnin ja antaa itsensä äänen vietäväksi. Teenpä kokeilun...7 biisiä ja vastaan tuli Mokoman kappale Ammu, hautaa ja vaikene...olen kuunnellut paljon heviä tänä iltana, kappaleessa on sangen testosteroninkatkuinen alku mataline kitaroineen ja kokonaisuus on pahuksen hyvä! Toinen testi...10 biisin jälkeen OutKastin Happy Valentine's Day nappaa mukaansa. Tykkään hirmuisesti biitistä ja sen letkeä alku, jossa laulavat osuudet ja matalaääninen, hidas sanojen pudottelu Andrelta toimivat. Myös melodinen kertosäe on komeaa kuultavaa. Kaksi aivan erilaista kappaletta. En osaa sanoa miksi jäin kuuntelemaan juuri niitä, vaikka ohi meni muitakin todella hyviä kappaleita. Shufflen pysäyttävät kappaleet ovat jälleen yksi lisä musiikkiin ja teknologiaan liittyvien jännittävien ilmiöiden joukkoon.

Koska tämä merkintä merkitsee blogini saapumista kolmenkympin kypsään ikään, on paikallaan keksiä jotain pientä spesiaalia. Siksipä on aika aloittaa uusi "artikkelisarja". Olen ajatellut pureskella kanssanne seuraavaksi erilaisia aiheita, joista musiikkia tehdään. Nämä aiheet liittyvät tietenkin enimmäkseen sanoituksiin, mutta sanoitusten tukena on aina myös säestys, jonka ainakin omasta mielestäni pitäisi jollain lailla sopia lähetettävään viestiin. En halua aloittaa liian helposti ja puhua rakkaudesta, joten ensimmäisenä otan aiheeksi tositarinat, historian ja sadut. Jos Romeota ja Juliaa näytellään yli 500 vuotta ilmestymisen jälkeen, en näe mitään syytä versioida uudelleen vastaavia tarinoita vaikkapa sitten rock-lyriikan keinoin. Onpahan Iron Maidenilla kappale nimeltä Alexander the Great, jonka nimestä nerokkaimmat saattavat päätelläkin sen kertovan historian suuresta sotasankarista. Aleksanteri valloittaa Persiaa, avaa Gordionin solmun ja niin edelleen. Kuka sanoi, että historia on tylsää? Jenkkiläinen lyijyn raskaudelle paskaisesti naurava Nile puolestaan perustaa kaikki sanoituksensa Egyptin ja lähi-idän mytologiaan. Bändin levyjen kansilehtisissä kitaristi-laulaja Karl Sanders avaa varsin tarkasti kunkin sanoituksen taustalla olevia myyttejä ja uskomuksia, joista oppii ihan näppärää pröystäilytietoa näitä lehtisiä lukemalla. Tällainen sanoitustyyli johtuu Sandersin pitkäaikaisesta kiinnostuksesta arabialaiseen musiikkiin, joka johdatti hänet myös sen maailman kulttuuriin. Tietenkin monet death- ja black metal -bändit kirjoittavat muunmuassa kristittyjen vainoista ja muista uskonnon vauhdittamista kauheuksista, mutta se on koko genrelle niin oletusarvoista, että koko asian voi oikeastaan ohittaa olankohautuksella. Black metallin koko ideahan on juurikin antikristillisyydessä ja muussa uskonnonvastaisuudessa, eikä niinkään tietyssä soundimaailmassa tai musiikin toteuttamisen tavassa. Toisenlaiseen mytologiaan taas turvaa Finntroll, jonka sanoituksissa seikkailevat pohjolan peikot ja haltiat. Amorphisin kappaleiden sanoitukset ovat käännettyjä ja hieman sovitettuja Kalevalan tarinoita, biisin niminäkin esimerkiksi Sampo ja Perkele The God Of Fire. Raskas musiikki ja mytologia elävät oikeastaan yllättävänkin suurissa määrin jonkinlaisessa symbioosissa. Toisaalta miksikäs ei, kun soittajatkin muistuttavat habitukseltaan hyvinkin paljon entisaikojen sotasankareita tai luolien peikkoja rehevine hiuksineen ja partoineen sekä nahkaisine ja metallisine varusteineen ja koristeineen. Juuri tällaiset lyriikkaan liittyvät erikoisuudet ovat lähes välttämättömyys, tai ainakin merkittävä helpotus läpimurtoa yrittävälle bändille musiikin loputtomasti kasvavassa ja venyvässä kentässä. Ensi kerralla mietitään taas, mistä muusta sitä voikaan kirjoittaa. Siihen asti, iloisiin kuulemiin ja NÄKEMIIN.