keskiviikko 30. joulukuuta 2009

What I love - kärkinelikko ja vuoden 2009 musiikillinen tilinpäätös

Heippatisunrallaa.

Tässä nyt sitten paljastellaan neljä viimeisintä last.fm: ssä rakastettua kappaletta perusteluineen ja samalla pohdiskellaan mennyttä musiikkivuotta, koska huomenna uudenvuodenaattona en ajatellut kirjoitella enää lisää. Tämä merkintä jää siis kunniakkaan blogini vuoden 2009 viimeiseksi, voi kuinka haikeaa. Mutta jospa mentäisiin asiaan...

4. Jon Lajoie - 2 girls 1 cup song

Huumoriartisti Jon Lajoien rakkauslaululla ei sanoitusten lisäksi ole juuri ansioita, mutta juuri sanat hoitavat homman kotiin ihan riittävän hyvin. Biisissä pohdiskellaan, mitä kaikkia eri tapoja rakkauden osoittamiseen on, ja lopuksi päädytään netissä tunnetun 2 girls 1 cup -videon hengissä paskan syömiseen kupista. Kieroa ja jonkun mielestä ehkä inhottavaa, mutta Jon Lajoie tekee tinkimättömästi omaa juttuaan, pitivät muut siitä tai eivät. Minä pidän, ainakin tästä kappaleesta, koska se naurattaa, ja liian moni biisi ei sitä nykyään tee.

3. Eminem - Must be the ganja

Tätä kappaletta hehkuttelin runsaamminkin jokunen merkintä sitten. Löytyy Eminemin uudelta Relapse-nimiseltä platalta. Letkeästi potkiva varsin hidas biitti ja Eminemin tuttu lyyrinen nerokkuus yhdistettynä ääneen, jota ei voi sekoittaa keneenkään muuhun tekevät tehtävänsä. Eminemin kappaleet voidaan pohjimmiltaan jakaa kahteen luokkaan: tilitysbiiseihin ja hassuttelubiiseihin. Must be the ganja on siitä jännä, että se sekoittaa hieman molempia. Hämmentävää, mutta joka tapauksessa tätä tulee aina kuunneltua hyvin tarkasti, ja jokainen kuuntelukerta tuntuu paljastavan sanojen lomasta uusia koukkuja. Erittäin rakastamisen arvoinen musiikinpätkä.

2. Amorphis - From the heaven of my heart

Tätäkin on täällä mainostettu aikaisemmin. Kappaleen alun pianomelodiat, joihin liittyvät raskaasti keskitempossa raahaavat kitarat, Esa Holopaisen kitaransoiton magia, Tomi Joutsenen tummapaahtoinen, surumielinen laulanta ja jotenkin Sammon taontaan viittaavat sanoitukset vievät kuulijan matkalle Kalevalan kankahille. Mahtavaa.

1. Rammstein - Bück dich

Rammsteinin Sehnsucht (suom. Kaipuu) -levyn biiseistä parhaita. Vanha Rammstein on iskenyt minuun viime aikoina aivan uudella voimalla, ja Bück dich on tästä ilmeisesti se paras esimerkki. Kappaleen nimihän on suomeksi "pyllistä" ja biisi kertoo juuri siitä mistä luulettekin. "Sun naamalla ei ole väliä, pyllistä nyt vaan" toteaa matalalta muriseva Till Lindemann, ja saa kuuntelijan tuntemaan, että käskyä voisi olla vaikea olla tottelematta, jos Lindemann tulisi nahkahousuissaan naaman eteen sen ärähtämään. Raju, shokeeraava, raskas, seksistinen. Rammsteinia parhaimmillaan.


Kaiken kaikkiaan vuosi 2009 on ollut musiikillisesti hyvin mielenkiintoinen. Kaikenlaista on tullut kuunneltua, sillä yksistään tietokoneella last.fm on tallentanut tähän mennessä 8096 kuunneltua biisiä, mikä siis tekee reilu parikymmentä kappaletta per päivä. Tämän lisäksi musiikki on tottakai soinut mm. baareissa, kavereiden keskisissä illanvietoissa ja kaikkialla, missä kuvitella saattaa. Se on rikastuttanut ja monipuolistanut toimintaa monella tapaa ja antanut korostusta kulloisenkin hetken fiiliksiin varsin usein. Kunniamaininnan saavat uudet tuttavuudet Volbeat ja Nile, vanhoista jyristä tasonsa hyvin säilyttivät ainakin Rammstein ja The Haunted. Kiitoksia kuluneesta vuodesta, palaillaan, kun vuosiluvun nollat eivät enää ole peräkkäin, uusin kujein ja biisein. Hyvää uutta vuotta kaikille, älkää leikkikö viinan kanssa, vaan juokaa ihan kunnolla.

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

What I love 9-5

Terveterve ja hyvää joulua näin jälkikäteen kaikki pikku porsaani.

Seuraavassa rakastamieni biisien tarinaa jälleen tuoreempana painoksena, nauttikaa.

9. Amoral - Nervasion

Tämä on sitä vanhaa kunnon Amoralia ajalta, jolloin perkeleen Ari Koivunen ei vielä ollut pilannut yhtä Suomen kovimmista ja rutinoituneimmista death metal -bändeistä. Biisi on peräisin viimeiseltä ilman Koivusta julkaistulta levyltä Reptile Ride, joka pyöri omassa soittimessa ilmestymisensä aikoihin varsin tiuhaan tahtiin. Nervasion on tämän levyn helmiä. Aggressiivinen blast beat - komppi ja luovasti rytmitetyt kitarariffit yhdistettynä syvältä kurkusta kumpuavaan murahteluun iskee vähintäänkin tuhannen voltin voimalla. Lyriikat saattelevat kuuntelijaa tappohaluja kasvattavaan hermostuksen tilaan. Kaiken kaikkiaan minuun biisissä vetoavat eniten juuri kitarat, jotka hyppivät melodioineen juuri tasaisesti hakkaavan kompin ulkopuolella ja jäävät siksi helposti mieleen.

8. Rammstein - Sonne

Rammsteinin vanhempaa tuotantoa edustava yhtyeen lähestulkoon suosituin kappale, joka kertoo nimensä mukaisesti auringon kauniin karmaisevasta voimasta. Rammstein on aina taitanut doomahtavien riffien laatimisen jalon taidon, ja se saavuttaa Sonnen kohdalla melkoisen huipennuksen. Jos kappaleen kuulee vähänkin kovemmalla volyymillä, on intron jälkeen alkavan riffin kuulleessaan yksinkertaisesti PAKKO moshata, vaikka sitten ilman hiuksia. Kylmiä väreitä läpi kropan juoksuttava Rammstein-leka.

7. Dimmu Borgir - Indoctrination

E-rit-täin raskas ja rankka, ihmisen ja kristinuskon maan rakoon nujertava mielenilmaus Dimmu Borgirilta. Biisissä on myös varsin komea jousiorkesterin soitannalla ryyditetty väliosa, johon sitten yhtyvät äärimmäisen möyheät, matalat, dempatut kitarat. Jos oikein pinnistää mielikuvitustaan, voi tässä kohtaa biisiä melkeinpä kuvitella olevansa itse vanha vihtahousu. Saatanallisen kovaa kamaa.

6. Modern Talking - You're my heart, you're my soul

Saksalainen 80-luvun diskohitti, jota soitetaan baareissa nykyäänkin ei juuri esittelyjä kaipaa. Todellinen klassikko, ja on suorastaan syntiä olla pitämättä tästä. Kliseisen tunteelliset sanoitukset ja jumputtava 80-lukulaisen hidas diskobiitti tekevät tästä sen mitä se on. Biisi hyvään fiilikseen ja yleiseen menon diggailuun.

5. Stratovarius - Coming home

Kotiutumisbiisi, ennen kaikkea kotiutumisbiisi. Kappale kodista, kotiseudusta ja siitä kaikesta itselle läheisestä ja rakkaasta, minkä arvon käsittää vasta, kun siitä joutuu hetkeksi aikaa eroon. Timo Tolkin kaunista klassista kitarointia ja Suomen kautta aikojen kovinta työtä tehneen metallivokalisti Timppa Kotipellon sielukasta tulkintaa. Mukava kuunnella bussissa tai junassa yksin matkalla jostain kaukaa taas kodin turvaan.


Ennen vuoden loppua on tarkoitus runtata ulos vielä selostukset neljästä uusimmasta rakkaustarinasta, joten älkääpä vaihtako kanavaa, lukijaiseni pienoiseni.



perjantai 18. joulukuuta 2009

What I love 14-10

Moikkeliskoikkelis

On tullut aika jälleen uuden osan musiikillista rakkaustarinaa. Anekdoottina mainitsen, että menetin juuri parin päivän scroblet last.fm :stä, kun unohdin asentaa ohjelman uudestaan samalla, kun asensin bugailleen winampin uusiksi. Kyllä vitutti. Mutta asiaan, vuorossa siis listan "sijat" neljästätoista kymmeneen.

14. DMX - One more road to cross

Tämä kappale on DMX: ää puhtaimmillaan, kertakaikkisen möyheä biitti tuhdeilla bassoilla ja päälle miehen vihaista räpinsyljentää. Kappale muistuttaa myös inttiajoista, koska kuulin tämän ensi kertaa kers. Laaksosen koneelta. Lyriikat eivät ole mitään maailman loistavimpia, kuten eivät DMX: llä yleensäkään, mutta koira kyllä puraisee kankusta taatusti montaa kuulijaansa. Tämä, kuten suurin osa DMX: n tuotannosta sopii loistavasti autossa kuunneltavaksi, kokeilkaapas joskus!

13. Hammerfall - At the end of the rainbow

Tuttu juttu, Hammerfall, iskevä riffi, mahtavat lyriikat, puhdasta sankarillisuutta. Biisi menee samaan kastiin muiden rakkauslistan Hammerfall-lekojen kanssa, onpahan vain hieno kipale kovan luokan bändiltä, jonka musiikista tykkään paljon. Here we are, mighty, glorious, at the end of the rainbow, with gold in our hands. Raavasta miestäkin melkein itkettää, jos on tarpeeksi herkässä mielentilassa tämän virratessa kuuloelimiin. Muistuttaa yhteistyöstä ja me-hengestä, saa miettimään kaikkia hienoja porukoita, missä on päässyt touhuilemaan erilaisia asioita. Ylpeä, arvonsa tunteva kappale.

12. Volbeat - Guitar gangsters & cadillac blood

Hoksasin Volbeatin mahtavuuden oikeastaan hieman myöhäissyntyisesti, tämäkin Laaksosen ansiota. Guitar gangsters etc. on samannimisen levyn parhaita biisejä ja sai aikanaan paljon myös radiosoittoa. Melko "tavallinen" rock-kappale kaikilta muilta kuin Michael Poulsenin ainutlaatuisen laulusoundin osalta. Kun raskaan musiikin bändin laulajan suurin idoli on Elvis Presley, ei jälki yksinkertaisesti voi olla huonoa. Myös Volbeatin varsin puhtaan ja selkeän kuuloiset särökitarat ja tasaisen voimakkaasti jylläävä komppi iskostavat tämän musiikinpätkän helposti mieleen. Erinomainen nousukännikappale.

11. Volbeat - Mabellene I hofteholder

Hyvin pitkälti samat perustelut kuin edellisessäkin. Sama bändi, sama levy. Merkittävin erityispiirre biisissä on sen sipulikasvimainen kasvu vaimennetuista kitaran murtosoinnuista nopeaksi, meneväksi riffittelyksi. Myös hyvä näyte Volbeatin omituisista lyriikoista. "Could scream like a pig, could bark like a dog, just to get attention as I'm chasing you down the hall" on niin romanttista, että polvethan siinä notkistuvat.

10. Hammerfall - Hammerfall v. 2.0.07

Göteborgin sankaripoppoon "tunnuskappale" näki päivänvalon jo yhtyeen vuoden 1997 debyyttilevyllä, mutta vuonna 2007 ilmestynyttä Steel meets steel -nimeä kantavaa kokoelmalevyä varten kappale äänitettiin uudestaan. Uudemmassa äänityksessä näkyy selvästi, että alkuperäisen levytyksen jälkeen kappale on vedetty kerran jos toisenkin. Niin laulu, soitto itse kuin tuotantokin on kypsempää ja pidemmälle mietittyä. Alkuperäinenkään versio ei ole huono, mutta uudempi on vain parempi. Tässä blogimerkintäsarjassa on jo niin monta Hammerfallin biisiä, että muut perustelut rakastamiselle voitte lukea yltä.


Pari osaa sarjasta vielä tulossa, älkää häipykö, sillä jatko on yllätyksiä täynnä!

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

What I love 19-15

Oikein hyvää ja kaunista talvista päivää teille kaikille.

Viime raapustuksissani valotin ideaa last.fm -rakkauslistani avaamisesta, ja nyt homma saa jatkua. Tällä kertaa kentän valtaavat "sijat" 19-15. Missään paremmuusjärjestyksessä kappaleet eivät siis ole. Luen ainoastaan rakastettujen kappaleiden listaa vanhimmasta uusimpaan. Joten:

19. Dimmu Borgir - Mourning Palace

Kappale tuo mieleen ajat, jolloin alkujaan tutustuin Dimmu Borgiriin. Siitä saan kiittää ystävääni Lauri Mäkelää. Dimmu on varsin synkkä ja mahtipontinen yhtye, ja Mourning Palace erinomainen osoitus juuri näistä piirteistä. Jousi-instrumentaalilla alkava hitaahko ja erittäin raskas kappale virtaa eteenpäin vääjäämättömästi kuin lyijylastissa oleva juna. Sanoitukset ovat tuttua Dimmua: maailma on julma ja kuolema kaunis ja mystinen. Mourning Palace on last.fm: n mukaan Dimmun suosituimpia biisejä ja luokiteltavissa yhtyeen klassikoksi. Jos on raskaalla mielellä ja ajatuksissaan, tämä kappale sopii taustalle kuin nakutettu.

18. Nicole - Delirium

Nicole on suomalainen vaihtoehtometallibändi, joka on mielestäni aivan liian pienessä suosiossa todella korkeaan tasoonsa nähden. Metalcoresta ja death metallista huttunsa keittävä bändi laulaa suomeksi emotionaalisen tyylikkäästi, eikä Delirium tee poikkeusta. Lisäksi terävä kitarariffi tempaa mukaansa alusta asti. Kappale on voimakas ja sopii kuunneltavaksi, kun tekee mieli huutaa.

17. Rytmihäiriö - Kun hätävarjelu lakkaa

Rytmihäiriö on tapaus sinänsä. Surmacoreksi itseään nimittävän bändin musiikin lyyriset teemat pyörivät ryyppäämisen ja tappamisen ympärillä. Hyvin suomalaista siis. Kun hätävarjelu lakkaa poikkeaa yhtyeen Seitsemän surman siunausliitto -levyn muusta materiaalista hieman selkeämpänä rytmiltään ja jää helposti mieleen etenkin kertosäkeen takia. "Kun hätävarjelu lakkaa, niin henkirikos alkaa. Alussa oli luultavasti sanaharkka" julistavat lyriikat tiukan tublabasarien ja sahaavien kitaroiden mäiskeen säestämänä. Puhdistavaa, mutta älkää kuunnelko, jos teillä on taipumusta väkivaltaisuuteen humalassa.

16. (HHAAAAA) Jason Mraz - I'm yours

Tiedän, tiedän, ei mitään sellaista kuin mikään muu tällä listalla, mutta sattuupahan olemaan todella tunteellinen, tunnelmallinen ja kaunis kappale. Rakastukaa tämän soidessa.

15. Dimmu Borgir - The Serpentine Offering

Henkilökohtainen suosikki Dimmun In sorte Diaboli -levyltä ja sen avausraita. Tämä alkaa suurellisella puhallininstrumentaalilla, johon yhtyvät raskaat, sahaavat kitarat ja dimmumaisen pintaan miksattu rumpukomppi. Sanojen alku ei jätä ketään kylmäksi, kun mies kaiuttimissa murahtaa: "My descent is the story on everyman, I am hatred, darkness and despair" ja kerrattuaan tämän karjaisee brutaalisti johdattaen kuulijan suoraan naamaan potkivaan väliosaan. Myös sinfoniset, puhtaasti lauletut ja pitkät väliosat tuovat kappaleeseen omaa väriään. Kappaleen lyyrinen teema on raamatullinen, millä Dimmu kaiketi pyrkii todistamaan antikristillisyyttään, yhtyettä kun on syytelty sielunsa myymisestä satojentuhansien levyjen mukana. Kuitenkin The serpentine offering saa raskaan musiikin ystävän sukat pyörimään, vaikkei varsinainen Dimmu Borgir- fani olisikaan.


Lisää tulossa, pysykää kanavalla. Peace out.

EDIT: Tajusinpa, että eihän The Serpentine Offeringin alussa mitään helvetin jousia ole, vaan puhaltimia.

tiistai 15. joulukuuta 2009

What I love 24-20

Terveterve.

Näin joulun alla ajattelin ruveta availemaan pientä omatekoista joulukalenteria, joka muodostuu last.fm -profiilini Loved tracks -listasta. Last.fm-ohjelman toiminto Love mahdollistaa kappaleen "rakastamisen" siten, että se kirjautuu rakastettujesi listalle nettiin. Toiminnon tarkoitus on siis hehkuttaa ja nostaa jalustalle omia ajoittaisia suosikkeja. Tähän blogiin ajattelin siis vielä ennen aattoa availla syitä siihen, miksi 24 rakastamaani kappaletta ovat saaneet paikkansa listalla. Ensimmäisenä vuorossa ovat kappaleet numerosta 24 numeroon 20, siis viisi ensimmäistä kappaletta, jotka lisäytyivät Akun musiikilliselle rakkauslistalle. Olkaapa hyvät:

24. The Haunted - Abysmal

Abysmal on kolmosraita The Hauntedin vuonna 2004 ilmestyneeltä rEVOLVEr -levyltä. Alunperin kappale vetosi minuun lähinnä äärimmäisellä raskaudella. Biisi painaa introa outroa lukuunottamatta alusta loppuun joka lihas pingotettuna, ja Peter Dolvingin sydämen pohjia raastava tuskainen huuto kuorruttaa koko sopan. Lyriikat haistattavat paskat oikeastaan koko elämällä ja positiivisuus on todella kaukana. Jos harkitsee itsemurhaa, älkää kuunnelko tätä.

23. Hammerfall - Crimson Thunder

Göteborgin power metal-ylpeys Hammerfall on painanut mahtipontista sankarimetalliaan jo yli 15 vuotta, eikä tahti ole juuri laantunut. Crimson Thunder on bändin vuodelta 2002 peräisin olevan nelosalbumin nimiraita. Hitaahkossa tempossa hakkaava kitaroiden laukkakomppi, kova ja korkea laulusoundi ja veljellisen sankaruuden lähdettä etsivät sanoitukset takaavat kokonaisvaltaisen kokemuksen. Kun kappale vaikenee, tekee mieli olla hetken aikaa hiljaa.

22. Nas - Hustlers

Sisälläni rimpuileva pikkuräppäri oli kertakaikkiaan shokissa, kun kuulin tämän ensi kertaa. Hip hop is dead on hyvä levy, mutta nimiraita ei tosiaan ole se paras. Hustlersissa Nas yhdistää voimansa länsirannikon nimeen tiukasti vannovan The Gamen kanssa ja lopputuloksena on letkeästi potkivalla biitillä varustettu kappale suoraan ghetosta, jota hallitsevat huumeet, maksulliset naiset ja villin lännen laki. The Game heittää omassa värssyssään pientä tribuuttia Nasin Illmatic -levylle kertoessaan, miten varasti levyn kaupasta jo vuonna 1995 ja oli kaveripiiristään ainoa, joka ymmärsi Nasin jo tuolloin mestarillisia riimejä. "I was the only Compton nigga with a New York state of mind", pudottelee The Game. Yhteenvetona todettakoon, että Hustlers on osoitus Nasin voittamattomuudesta.

21. Rammstein - Rein, raus

Kappale kertoo kyrvällä ratsastavasta miehestä, se lauletaan saksaksi käytännössä kokonaan ilman melodiaa ja siinä on junnaava raskas riffi. Enempää ei liene tarvetta sanoa.

20. Iron Maiden - The loneliness of the long distance runner

Last.fm: n listoilla Iron Maidenin vasta 100. suosituin biisi, miten epäoikeudenmukaista! Nimensä mukaisesti pitkänmatkanjuoksijan yksinäisestä taistelusta itseään vastaan kertova kappale on surumielinen ja jopa kaunis. Sen lisäksi helposti päähän jäävä melodinen kitarariffi, nopea, iskevä komppi ja hienot kitarasoolot kiidättävät kuuntelijan huohottamaan juoksijan niskaan kilparadalle. Uskomatonta nerokkuutta nerokkaalta bändiltä.

Tässä on joulukalenterisarjan ensimmäinen osa. Seuraava ilmestyy ajankohtana X, pysykää mukana!


maanantai 7. joulukuuta 2009

Aamumusiikkia...

Huomenta vaan kaikille!

Kun tässä nyt tuli herättyä paljon aikaisemmin kuin yleensä kaiken maailman asioiden hoitamisen takia, oli pakko laittaa musiikit soimaan, josko niillä yhdessä kahvin ja kirkasvalolampun kanssa olisi riittävän herättävä vaikutus tähän päivään. Kirkasvalolamppu on muuten ihan ehdoton joululahjaidea tai -toive, valo suoraan silmiin pimeinä talviaamuina tekee todella hyvää ja ainaki minua se herättelee todella mukavasti. Lisäksi sillä on helppo paljastaa, onko jollai pöytäseurueen jäsenellä krapula, koska siinä tilassa valo on täysin sietämätön. Lisäksi hoitelin perinteiset aamuduunit eli ripustin perheen pyykit kuivumaan, kyllä veti hapoille. Sitten avasin koneen ja otin puhelimen kouraan ja kontaktoin vanhat tuttuni Kelan ja Liikunnalla Työhön RY:n. Koneella puuhailun taustalle sopii musiikki mallikkaasti, ja aamukoomainen tunnelma inspiroi tätä merkintää.

Mitä musiikkia te tykkäätte kuunnella aamulla, jos jotain? Itse heräilen kyllä mieluiten hiljaisuudessa. Koen, että musiikin soittaminen heti herättyä on liian nopea repäisy irti unien valtakunnasta. Toki tästäkin löytyy poikkeus, tietenkin SE aamu eli kotiutumispäivä, jolloin tuntui ihan mukavalta herätä Stratovariuksen Coming Home -kappaleen tahtiin. Yleensäkin aamulla on mukava kuunnella hieman rauhallisempaa musiikkia. Radioiden aamuohjelmat ovatkin mielestäni epäonnistuneet tässä suhteessa, kanava kanavalta aamun musiikkitarjonta ei iske ei sitten ollenkaan. Juontajien tarinointia on toki mukava kuunnella, koska radioasemat ovat sentään tajunneet, että aamu on varsin suosittua kuunteluaikaa ja kuuntelijoista on kova kilpailu, mikä näkyy juttujen korkeassa tasossa.

Omasta mielestä aamuun sopii varsin rauhallinen musiikki, jota voi sitten kasvattaa päivän mittaan energisempään suuntaan. Hyviä "aamuartisteja" ovat ainakin Queen, Frank Sinatra ja merkintä pari sitten hehkuttamani Pyhimys. Esimerkiksi Queenin kappaleen Who wants to live forever utuinen alku ja The show must go onin jo kliseeksi muodostunut laahaavuus saavat alkavan päivän näyttämään omissa silmissä varsin positiiviselta. Toki, jos tarvitsee olla aktiivinen ja valmis heti aamusta, soittakaa esimerkiksi Guns n Rosesin Welcome to the Jungle. Hitaasti täyteen voimaansa latautuva biisi on ihanteellinen lopullisen herättäminen varmistaja...

Kun päivä on alkanut, voi kuunnella jo hieman toisenlaista musiikkia. Itse en ole radion suurkuluttaja, mutta monilla työpaikoilla se soi taukoamatta, ja siksi tietyt kappaleet tuntee väkisinkin. Esimerkiksi Leevi and the Leavingsin, Suurlähettiläiden ja muiden suomirockin suurien monet kappaleet ovat tuttuja varmasti kaikille, vaikkei yhtään levyä omistaisikaan. Työpaikoilla suomalainen suomenkielinen musiikki on voimissaan ja se on ehdottomasti hyvä asia, koska suomen kielestä ei musiikissakaan pidä huolta kukaan muu kuin suomalaiset.

Sitten tullaan töistä kotiin ja on aika rentoutua työpäivän jälkeen. Tässä kohtaa moni laittaa varmasti soimaan juuri ne omat lempikappaleet, joita todella haluaa kuunnella ja joihin haluaa keskittyä. Ehkä soittimeen päätyy töistäpaluumatkalla kaupasta haettu uusi levy, johon tutustuminen ohjaa työasiat pois mielestä. Kohti iltaa mennessä volyymi varmasti laskee, mutta jos odottaa vaikkapa kaunista illallisseuraa, musiikkivalinta voi pelastaa tai torpeedoida pelin. Valitkaa tarkkaan, olkaa persoonallisia älkääkä luottako Scorpionsin Still loving youhun.

Tällaista nyt tuli mieleen. Eri kohdissa päivää pitäisi kuunnella erilaista musiikkia.

torstai 3. joulukuuta 2009

Tämä blogimerkintä kertoo suomalaisesta bändistä, joka on tehnyt varsin omintakeisen matkan halki metallimusiikin laajan kentän ja säilyttänyt asemansa todella kovan luokan metallibändinä Suomessa, missä se on kenties hankalampaa kuin missään muualla. Pumppu julkaisi tuoreimman albuminsa keväällä 2009. Kyseessä on, ei enempää eikä vähempää, kuin Amorphis.

Amorphis aloitti toimintansa jo vuonna 1990. Tuolloin yhtyeen tyyli oli 90-luvun henkeen sopivasti puhdas death metal blast beateineen kaikkineen. Vokaalit olivat käytännössä ainoastaan örinää ja soundi hyvinkin paljon säröisempi ja vulgaarimpi kuin nykyään. Alusta saakka bändin "juju" on ollut sanoitusten tukeutuminen Suomen kansalliseepokseen Kalevalaan. Vuonna 1992 julkaistu ensilevykin oli nimeltään The Karelian Isthmus. Kappaleiden sanoitukset ovat tarinoita Kalevala-tyylisestä maailmasta. Alusta saakka yhtyeen kantava voima on ollut suuren osan sävellystyöstä tekevä ja yleisön taidollaan hurmaava soolokitaristi Esa Holopainen. Vokalisti Tomi Joutsenen hypättyä kelkkaan vuonna 2004 Amorphisin tyyli muuttui lopullisesti kevyempään, rauhallisen raskaasti soivaan, tunnelmalliseen metallimusiikkiin, joka seikkailee jossakin Doom metallin ja tavallisen melodisen metallin välimaastossa. Ensimmäinen Joutsenen laulama albumi Eclipse julkaistiin vuonna 2006 ja sisälsi yhtyeen tähänkin asti tunnetuimman kappaleen House of Sleep, jonka tarttuva melodinen kitarariffi on Esa Holopaisen todellinen siirtymä kitarakisällistä mestariluokkaan. Myös kappaleen loppupuolella tehtävä alaspäin siirtyvä sävellajin vaihdos iskee ainakin meikäläiseen todella kovaa. Yleensä nämä vaihdokset tavataan tehdä ylöspäin, mutta alaspäin meneminen on House Of Sleepin kohdalla omiaan tehostamaan kappaleen tummanpuhuvaa energiaa.

Sitten uusimpaan levyn, joka kantaa otsikkoa Skyforger. Taivaantakoja-levyn kaikki kappaleet käsittelevät jollain lailla ilmaa ja korkeuksia, ja kappalelistalla ovat mm. nimet From the heaven of my heart, My Sun, Skyforger ja Sky Is Mine. Suurimman suosion saavuttanut, radiossakin paljon soinut kappale Silver Bride tuo paljossa mieleen House Of Sleepin, kitaramelodioissa on näiden kappaleiden kohdalla tiettyä samankaltaisuutta. Oma suosikki levyltä on kuitenkin kappale From The Heaven of My Heart. Surumielinen, melko hidastempoinen kappale hurmaa alkunsa pianopätkällä, johon Holopaisen kitara ja matala taustariffi sitten liittyvät. Kappaleen kruunu on kitarasoolo, jonka alun kuullessaan alkaa väkisinkin ajatella Iron Maidenin Kappaleen The loneliness of the long distance runner riffiä. Kokeilpaaka alla olevien linkkien kautta, oletteko samaa mieltä.

http://www.youtube.com/watch?v=ukVNqJztsDo (The loneliness of the long distance runner)

http://www.youtube.com/watch?v=QtdfQPEjTRw&feature=video_response (From the heaven of my heart, soolo alkaa noin kohdassa 3:50)

Tällaista tuli tänään, tuntui, että oli pakko saada ulos viimeaikaiset mahtavat fiilikset Amorphisin musasta.

lauantai 28. marraskuuta 2009

Mitä sanotaan ja miten.

Vaikka olen ollut raskaan musiikin ystävä niin kauan kuin olen toden teolla musiikkia kuluttanut, en ole koskaan ainakaan täysin ummistanut silmiäni miltään musiikilta. Joskus olen keskustellut samanhenkisten ja ei niin samanhenkisten ihmisten kanssa siitä, mikä hevissä viehättää. Olen todennut, että arvostan muusikoita, jotka hallitsevat instrumenttinsa suvereenisti ja innovatiivisesti. Kuten jokainen jotain joskus soittanut, tiedän edes osittain, mitä hevimuusikoiden taituruus soittimiensa varressa vaatii. Se harjoitustuntien, käytyjen keikkojen ja opeteltujen kappaleiden määrä on todella hurja. Käymällä läpi kaiken tämän alan miehistä tulee taiteilijoita, joiden musiikki liikuttaa miljoonia ja taas miljoonia korvia kaikkialla maailmassa. Raskas musiikki tulkkaa monesti tekijöidensä tunteita tai filosofoi varsin pimeistä ja ikävistä aiheista. Elämän nurja puoli, vaikeudet, suru, kuolema, tuho, demonit ja muut iloiset kaverit ovat enemmän kuin yleisiä aiheita hevimusiikin sanoituksissa. Näiden äärimmäisten ajatusten ilmentäminen tekee myös musiikista äärimmäistä: erittäin nopeaa, raskasta, jopa piinaavaa, äänekästä ja vihaista. Eritoten modernimpien bändien käyttämät huuto- tai örinävokaalit ovat omiaan negatiivisen sanoman julistamiseen. Oma suosikkini huutolaulajista on The Hauntedin pitkäaikaisin mikkimies Peter Dolving, jonka tyyliä voitte ihailla vaikkapa seuraavien linkkien kautta:

http://www.youtube.com/watch?v=UxW0dxNph44

http://www.youtube.com/watch?v=OVLNMj1K1kg&feature=related

Videoissa lähinnä pientä näytettä miehen laulutyylistä. Dolving on varsin kiero mies, ainakin siltä vaikuttaa, kun tätä seuraa videoilla ja dokumenteissa. Miehen ajatus huutamisesta laulussa on mielenkiintoinen: hän ei huuda huutamisen vuoksi, vaan ainoastaan korostaa huudolla sanojen merkitystä. Mies on mm. sanonut: "Why the fuck scream if you ain't got nothing to scream about?" ja "God is just dog spelled backwards." Ei kovin nerokasta, mutta sitäkin omalaatuisempaa.

Jos raskaassa musiikissa tunteita tulkataan aggresiivisuudella, ovat muutkin tyylit keksineet omat konstinsa. Pop-musiikki luottaa tietenkin tarttuviin, yksinkertaisiin, osittain muottiin puristettuihin melodioihin. Näiden mestareita ovat ainakin minun kirjoissani suomalainen The Rasmus (In the Shadowsin alku, F-f-f-falling jne.), ruotsin ylpeys Kent (Kuka EI osaa viheltää Dom andran alkua?), ja brittiläinen Coldplay (Clocksin pianotriolit ja In my placen kitarakuvio). Coldplayn laulaja Chris Martin on omassa arvoasteikossani varsin korkealla, vaikka en juuri pop-musiikkia genrenä suosi. Martinin persoonallinen ääni ja kyky tulkita sanoja hienolla brittiaksentillaan vetoaa. The Scientist on ollut itsellä ajoittain hyvinkin kovassa kulutuksessa. Heviä vastapäätä on hip hop, jossa artisti sanoo sanottavansa suoraan. Kappaleiden melodisuuden puute jättää tilaa rytmille, joka on hyvin tärkeä osa hip hop- musiikkia. Flow, sanojen sovittaminen musiikin väliin ei todellakaan ole niin helppoa kuin luulisi. Monesti räppäreitä kritisoidaan sanomalla, että mikkiin puhuminen ei ole musiikkia. Kehotan kaikkia näin sanovia kokeilemaan itse ja kuuntelemaan alan todellisia taitureita, esimerkiksi Nas, Eminem ja edesmennyt Notorious B.I.G. ovat erittäin taitavia. Näille herroille on kehittynyt ajan myötä vain heille itselleen ominainen henkilökohtainen flow, josta lyyrikon tunnistaa helposti. Riimejä kun ei välttämättä ole aina vain säkeiden lopuissa, vaan myös keskellä niitä, ja välillä säkeet itsessäänkin ovat huippuräppäreiden käsissä kuin piparitaikinaa, josta heidän uunissaan muotoutuu kakku, joka hyppää ulos riimien ja kappalerakenteiden kehästä ja palaa sinne yhtäkkiä jättäen kuulijan ihmettelemään: "Mistä se kaivoi ton riimin?". Itselleni on käynyt näin ties kuinka monesti ja niin käy varmasti teillekin, jos todella jaksatte pureutua räppiin. Se on kokeilemisen arvoista.

Viime aikoina olen huomannut mieltyväni yhä useammin ns. pehmeämpään ilmaisuun, jossa musiikista ja laulusta on siloteltu ja hiottu pois oikeastaan kaikki terävyys ja kovat särmät. Tämä jättää koko musiikillisen elämyksen erittäin helposti lähestyttäväksi. Se ei tyrkytä, vaan antaa kuulijalle poimia itselleen kulloisestakin kappaleesta juuri sen mitä haluaa. Esimerkiksi The Roots ja suomalainen Pyhimys ovat tämän tyylin mestareita. Näiden artistien musiikki virtaa tajuntaan usvan lailla ja viipyilee siellä hiljaisena ja rauhallisena saaden kuuntelijan autuaaseen rauhan ja levollisuuden tilaan. Tunne on kertakaikkiaan mahtava! Tässäpä teille sitten Pyhimystä Youtube-linkin muodossa:

http://www.youtube.com/watch?v=lBJXqfJn908

Kappale Herätä mut maanantaina on herran tunnetuimpia.

Analysoikaapa ihmiset sitä, minkä takia kuuntelette sitä musiikkia mitä kuuntelette. Saatatte yllättyä.

perjantai 27. marraskuuta 2009

What's the meaning of all this?

Joskus istuessa yksin koneen ääressä musaa kuunnellen ja oikeastaan mitään sen kummempaa tekemättä yllätän monesti itseni pohtimasta, mikä on musiikin tarkoitus. Miksi ihmiset tekevät ja kuuntelevat sitä? Miten musiikista on tullut niin lähtemätön osa kulttuuria ja ihmisten elämää kaikkialla maailmassa? Mikä on tehnyt muusikoista vähintäänkin huippuammattiurheilijoiden veroisia epäjumalankuvia ja palvonnan kohteita?

Lähdetäänpä tarkastelemaan asiaa historiallisesta vinkkelistä. Musiikin juuret ovat alkukantaisten ihmisten metsästäjä-keräilijä -yhteisöissä, joissa erilaisten uskonnollisten rituaalien aikana poppamiehet tai heidän apulaisensa hakkasivat kepeillä puukehikon ympärille pingotettua, symbolein koristeltua nahkaa tai vain tukkia tai muuta puupalasta. Rytmikäs jumitus jatkui, kunnes rituaali oli ohi. Esimerkiksi Suomen saamelaisten noitarumpuperinteessä shamaanit manasivat rummuillaan henkiä, sadetta, metsästysonnea ja kaikkea, mitä kuvitella saattaa. Rummunpaukkeen avulla nämä mahtimiehet vaipuivat eräänlaiseen transsiin, ns. lankesivat loveen, minkä aikana heillä oli yhteys mahtaviin henkiin, joilta saattoi kysyä neuvoa elämän polttavien ongelmien ratkaisemiseen.

Musiikki oli siis jo ammoisina aikoina osa tiettyjen hetkien tunnelmaa ja tehosti sitä. Musiikki edusti elämää, hiljaisuus kuolemaa. Esimerkiksi lähi-idän muinaisuskonnoissa ruumiita vietiin ns. hiljaisuuden torneihin, jotka olivat keskellä autiomaata olevia korkeita torneja, joiden laki oli avoin. Tällöin ruumiit makasivat auringolle altistettuina, minkä ihmiset uskoivat olevan se hienoin tapa jättää maallinen maailma. Hiljaisuuden torneista luin tutustuessani Nile-yhtyeen uuteen levyyn Those Whom The Gods Detest. Tiukkaa death metallia. Elämässä musiikki siis soi suurien hetkien taustalla korostaen ja täydentäen tiettyä ilmapiiriä. Ensin se perustui hyvin pitkälti rytmiin, sillä lyömäsoittimilla ei suuria melodioita luriteltu. Kieli- ja puhallinsoittimet kehiteltiin alunperin Kaksoisvirranmaassa, missä tuhansia vuosia vanhat soittimet kuuluvat edelleen kansalliseen musiikkikulttuuriin.

Sitten tuli pimeä keskiaika, jolloin kirkko kaappasi haltuunsa musiikkia myöten oikeastaan kaiken. Muu kuin kirkollinen musiikki oli saatanasta ja johti välittömään tuomioon helvetissä palamisesta. Ihmisten elämä ei siis ainakaan musiikin ansiosta ollut kovinkaan hilpeää, mutta onneksi ajat vaihtuivat. Keskiajan jälkeen 1500-1600- luvuilla musiikki saavutti oikeastaan nykyisen asemansa, missä sen tärkein tehtävä on ihmisten viihdyttäminen. Klassisen musiikin kovat jätkät, kuten Bach, Mozart ja Beethoven jylläsivät tehden kymmenien vuosien mittaiset urat ja jättäen jälkeensä kasapäin teoksia, joita moni nykypäivänkin nuori pianisti tai viulisti opiskelee soittouransa alkuvaiheilla. On hämmästyttävää ajatella, että esimerkiksi Mozart sävelsi vain 6-7 -vuotiaana musiikkia, joka elää yhä. Miehen menehtyminen sairauksien runtelemana vain 35-vuotiaana oli jälleen yksi osoitus siitä, että vain parhaat kuolevat nuorena. Monet tämän ajan suurista teoksista, mm. Mozartin Eine Kleine Nachtmusik (suom. Pieni yösoitto), olivat nimenomaan viihdemusiikkia, jota soitettiin juhlissa ihmisten nauttiessa ruuan ja seurustelun riemuista.

Klassisen musiikin kulta-ajoista nykyaikaan on enää lyhyt harppaus. Oli Romantiikan musiikkia, Chopinin uskomatonta pianotaidetta, Suomen maailmalla soitetuinta musiikintekijää Sibeliusta ja sen sellaista. Kevyt musiikki syntyi hiljalleen 1800-1900 -lukujen taitteessa. Jazzista, bluesista ja muista ensimmäisistä kevyen musiikin tyylisuunnista kehittyi eri tekijöiden käsissä Rhytm and Blues eli RnB-musiikki ja tietenkin rock and roll, kun blues-kitaristit nopeuttivat soittoaan ja muokkasivat sähkökitaran soundia säröisemmäksi vahvistintekniikan kehittyessä. Tulivat The Beatles ja Rolling Stones, mutta toisaalta Ray Charles ja B.B. King. Hieman myöhemmin tilaa uusille tuulille raivasivat raskaan rockin pioneeriyhtyeet kuten Led Zeppelin, Black Sabbath ja Deep Purple. Näille vastavetona tuli punk 1970-luvun puolivälissä. Punkkiin vastasi brittiläisen heavy metallin uusi aalto 1980-luvulla Iron Maideneineen, Judas Priesteineen ja Motörheadeineen. Näistä raskaampaan suuntaan kehittyivät nykyisen metallimusiikin genreviidakon kulmakivet, kuten Speed-, Thrash-, Death- ja Black Metal. Samaan aikaan toisella puolella viidakkoa syntyivät "mustan musiikin" tyylit kuten Hip Hop ja edeleen kehittynyt RnB. Myöskään Karibianmeren kalypsomusiikkia ja poliittisen agitaation välinetta Reggae-musiikia ei voi sivuuttaa.

Historian edetessä ja musiikin erikoistuessa yhä uusiin tyyleihin myös sen tarkoitus spesifioitui yhä uudelleen. Ihmisten viihdyttäjästä musiikki muuttui mielipiteen ilmaisemisen, tunteiden tulkitsemisen ja muun inhimillisen tuskan ilmentämisen työkaluksi. Esimerkiksi juuri Reggae- ja hip hop- muusikot pyrkivät alunperin musiikillaan saamaan aikaan poliittista liikehdintää ja saamaan ihmiset taistelemaan paremman elämän puolesta kurjissa oloissaan. Samaan aikaan metallimusiikin pimeämmät tyylisuunnat vakuuttelivat saatanan läsnäoloa, maailmanloppua, tuomiota ja muuta mukavaa ja saarnasivat elämän turhuudesta ja maailman järjettömyydestä. Nykyään musiikkia löytyy aivan varmasti joka tilanteeseen ja joka tunteeseen. Oletko iloinen? Anna ku soitan sinulle menevää 1980-luvun kikkeliheviä. Oletko mieli maassa murhemielellä? modernin popin ja surullisten metallislovareiden tahtiin on hyvä synkistellä? Tahdotko nostaa tunnelman kattoon hyvässä nousuhumalassa? Kytke päälle mikä tahansa radion pophittiasema ja he huolehtivat lopusta. Musiikilla on oikeastaan yhtä monta tarkoitusta kuin kuuntelijaakin. Itse pidän musiikin, kuten muunkin taiteen, kokemista hyvin henkilökohtaisena asiana, joka on omiaan synnyttämään keskustelua. Mitä ajattelet kun kuulet tämän biisin? Tää taas sopisi mun mielestä niin hyvin siihen ja siihen paikkaan.

Musiikin tarkoitus on hyvin lähellä elämän tarkoitusta: Nauttia siitä.

Peace out.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Uusvanhoja löytöjä

Sitä on tullut ostettua ajan mittaan kaikenlaisia levyjä. Osaa on kuunnellut enemmän, osaa vähän vähemmän. Enemmän kuunnellut ovat tottakai aina olleetkin niitä suosikkeja, mutta useimmiten suurimmat positiiviset yllätykset ovat aiheuttaneet juuri ne vähemmän kuunnellut levyt.

Tuoreimpana esimerkkinä itse vähän kuuntelemastani levystä on The Hauntedin toiseksi tuorein studioalbumi The Dead Eye. Muistelin levyä taannoin, kun katselin sen mukana tullutta dvd:tä, johon on koottu pieni dokumentti levyn teosta sekä pari musiikivideota ja livetaltiointia. The Haunted on varsin vihainen thrash metal -orkesteri, minkä takia levyn hieman pehmeämpi, jopa taiteellisempi lähestymistapa nosti aikoinaan niskakarvani pystyyn. Kun taas kuuntelin levyn kappaleita juuri dvd: n katsomisen jälkeen, tajusin yhtäkkiä niiden hienouden. Kokemus oli verrattavissa vähintäänkin valaistumiseen. Levyn kappaleiden synkkyys ja negatiivinen energia syntyy muusta kuin aggressiivisuudesta, mikä on tarkemmin kuunneltuna erittäin hienoa, varsinkin, kun ottaa huomioon, että The Hauntedin tuotannossa The Dead Eye- albumia ympäröivät molemmilta puolilta hyvin tiukat ja aggressiiviset levyt. Sitä edeltää rEVOLVEr ja sen jälkeen julkaistiin Versus. The Dead Eyen hitaat, murhemieliset riffit ja muita levyjä melodisemmat lauluosuudet muuttavat bändin tavanomaisen negatiivisen energian valkean raivon sijasta melankoliaksi.

"Myöhäissyntyisesti" voi kuunnella myös yksittäisiä kappaleita. Tätä harrastan hyvinkin usein. Monesti kappaleita tuomitsee ensikuuntelulla huonoiksi täysin perusteetta, sillä yksi kuuntelu ei vain riitä kertomaan totuutta. Tästä esimerkkinä tahdon mainita Nirvanan kappaleen Lithium. Todellinen klassikko, jota kuuntelen varsin innokkaasti aina, kun se radiosta ilmoille rävähtää. Hankin kappaleen ensimmäistä kertaa tietokoneelleni vasta pari päivää sitten. Vielä rajumpi reaktio on monesti aiheutunut ennestään tuntemattomista Iron Maidenin, Uriah Heepin ja muiden vanhojen rock-dinosaurusten kappaleista. "Hei, täähän on helvetin hyvä" on tullut todettua lukemattomia kertoja.

Tarinan opetus oli siis, että kappaleita ei saa koskaan tuomita kertakuuntelulla. Sitten erikoisempaan uuteen biisituttavuuteen. Pienen tutkimustyön jälkeen sain tietää, että Call Of Duty Modern Warfare 2-pelin mainoksessa soiva reippaasti potkiva räp-biisi olikin Eminemin Till I Collapse. Monesti jo kuunneltu, todella kovaa räpäytystä, vaikka aivan tuoreesta kappaleesta ei olekaan kyse.

Uusin levyhankintani puolestaan on Radio Rockin Rockstarba-kilpailun voittajayhtyeen Doom Unitin uunituore debyyttilätty Cross The Line. Levy on kovaa laatua, vaikka bändin ja kappaleiden nimet hämäsivät minut odottamaan varsin raskasta ilmaisua. Siksi bändi yllätti raskaalla, mutta kuitenkin varsin helposti lähestyttävällä erittäin rehellisellä riffittelyllä, rauhallisilla puhtailla vokaaleilla ja kertosäkeiden tarttuvilla melodioilla. Toimii, en ihmettele kisan voittoa. Kannattaa ehdottomasti tutustua muidenkin.

maanantai 23. marraskuuta 2009

Soittamisesta

Niin. Jos joku uskollisista lukijoistani ei vielä tiennyt, kävin 11-vuotiaasta 15-vuotiaaksi pianotunneilla, ensin kotiopettajan johdolla ja sitten Lahden Musiikkiopistolla. Suhtauduin aina koko touhuun enemmän tai vähemmän vastahakoisesti, mutta myöhemmin olen monesti kiitellyt noilta ajoilta mukaan tarttunutta ymmärrystä musiikin teoriasta ja monesta muuta asiasta. Koulussa sitten aikoinaan piti opetella soittamaan kitaraa, ja kotoa kun on aina löytynyt kitara tai pari kiitos isän soittoharrastuksen, oli opintoja helppo syventää. Kuitenkin jo kouluaikoina ihastuin siihen nelikieliseen matalalta soivaan soittimeen luokan nurkassa. Minusta tuli basisti.

En siis tosiaan osaa soittaa mitään soitinta kovinkaan kummoisesti, vähän pianoa, bassoa, kitaraa ja rumpuja. Nykyään soittelen mieluiten bassoa, kun kotona onneksi on sekin. Oman basson hankinta lienee joskus tulevaisuudessa välttämättömyys. Vaikka osaan välttävästi lukea nuottejakin, soitan useimmiten tabulatuurien avulla. Tämä selittyy sillä, että tabulatuureista on helppo perehtyä sävelkulkuihin, kun tietää jo valmiiksi, miten kappaleen "kuuluu mennä". Tabulatuuri on siis eräänlainen kartta, joka esittää kitaran tai basson otelautaa ja ilmaisee, mitä kieltä pitää painaa miltäkin nauhalta missäkin välissä. Tabulatuurin heikkous on tosiaan rytmin ilmaisun puuttuminen, mutta jo kuultujen kappaleiden opetteluun se soveltuu mainiosti. Enimmäkseen soittelen Black Sabbathin, Iron Maidenin, Led Zeppelinin ja muiden rock-lekojen riffejä, esimerkiksi Black Sabbathin varhaisen tuotannon kappaleita, kuten Electric Funeral, Evil Woman tai Iron Man. Iron Maidenin kappaleiden basso-osuudet ovatkin usein hieman konstikkaampia, ja olen tähän mennessä opetellut kokonaan ainoastaan kappaleen Run to the hills. Toisaalta Maiden-basisti Steve Harris on instrumenttinsa varressa sellainen velho, että tyylikkääät bassokuviot ovat luonnollinen osa bändin musiikkia. Kiinnittäkäähän huomiota kun seuraavan kerran kuuntelette Maidenia!

Kitaraa soittelen vähemmän, ja silloin paino on uusien sointujen opettelussa, mikä taas mahdollistaa yhä uusien biisien säestämisen. Repertuaari ei minulla tosiaan ole kovin laaja. Tottakai välillä jammailen voimasoinnuilla vanhoja rock-klassikkojakin, 80-luvun hard rock-riffien tapailu on hyvää ajanvietettä. Rumpuja pääsee soittamaan valitettavan harvoin, mutta basson ohella ne ovat henk. koht. suosikki-instrumentti. Ei kannujen paukuttamisen voittanutta. Kaiken kaikkiaan en tosiaan siis soita verenmaku suussa, vaan lähinnä omaksi ilokseni ja juuri sen verran kuin itse jaksan ja haluan. Olisihan jossain bändissä joskus ihan jännä kokeilla, mutta tuskimpa vain.

Lopuksi on vielä todettava, että jälleen tuli tilattua uutta täytettä levyhyllyyn. Kyseessä on Doom Unit-nimisen orkesterin debyyttiläpyskä Cross the line. Odotukset kovasti mediassa hehkutetun levyn suhteen ovat korkealla, mutta siitä enemmän, kunhan levykauppa äxän kirjekuori jälleen kolahtaa postiluukkuun. Siihen asti vastikään National Geographicin valloittanutta Madventuresia mukaillen: Over and out.

linkki tietämättömille: http://www.stara.fi/2009/11/23/madventures-sarjan-menestys-maailmalla-jatkuu/

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Laiska iltapäivä

On sunnuntai ja on melkoinen väsymys edellisyön liskotarhataistelun jälkeen. Tänään aamulla olin pitämässä koristreenejä pikkujätkille Liipolan hienostokaupunginosassa Lahdessa. Takaisin ajellessa sain idean tämän päivän kirjoitukseen. Ajattelin kirjoittaa jotain rakastamastani lajista koripallosta ja siitä, mitä tekemistä musiikilla on sen kanssa. Koripallon kotimaana pidetään Yhdysvaltoja, missä lajin suurin harrastajamassa on mustaa väestöä. Tämän väestönosan eniten suosimaa musiikkia on hip hop, johon tutustumisesta saan itsekin kiittää hyvin pitkälti juuri korista. Muistan kuulleeni mm. Jay-Z: n kappaleen It's a hard knock life ensimmäistä kertaa juuri koripallo-ottelussa. Toki raskasta musiikkia suosivassa Suomessa koripallon parissa kuulee monenlaista musiikkia. Otteluissa musiikkia käytetään pitkälti tunnelman luomiseen. Lisäksi monilla pelaajilla on tiettyjä kappaleita, joita kuuntelemalla he saavat energiaa peliin ja valmistautuvat. Tällaisia "korisklassikkoja" ovat ainakin Nellyn kappale Heart of a champion ja Lil' Bow Wow: n basketball. Muistan itse lämmitelleeni hyvillä mielin myös rokin tahtiin, ensimmäisenä tulee mieleen ainakin Van Halen-klassikko Jump ja Mötley Crüen kappale Too young to fall in love. Niissä vain on "sitä" fiilistä.

Monet ihmiset kuuntelevat musiikkia myös lenkkeillessään. Kokeilin itse kerran ja totesin, että ei ole mun pala kakkua. Keskityn liikaa musiikkiin, ja tempon vaihdellessa vauhdinpito on välillä hankalaa. Lisäksi vimma laulaa mukana hankaloittaa kohtuuttomasti hengittämistä. Punttisalilla musiikki onkin sitten parempi sytyttäjä, siellä kun ei tarvitse keskittyä itse tekemiseen kuin lyhyitä aikoja kerralla ja lopun ajan voi kerätä energiaa. Salilla suosikkimusaani on raskas rock. Rauta nöyrtyy helpommin metallinpaukkeessa. Salilla hyväksi todettuja voimabiisejä ovat monet Panteran kappaleet sekä Metallican ja The Hauntedin tuotanto.

Mutta takaisin siihen tosiasiaan, että on sunnuntai. Sunnuntaipäivät menevät monesti hyvin suurilta osin musiikin parissa, ja tulee kuunneltua monenlaista musiikkia ihan lattiasta kattoon. Erityisiä sunnuntaibiisejä onkin siksi vaikea nimetä. Niinkuin monen muunkin asian, myös musiikin suhteen sunnuntai on melko merkityksetön ja mitäänsanomaton päivä. Musiikki toimii taustana eikä pääse missään vaiheessa varastamaan pääosaa. Tällaista tällä kertaa. Enempää ei jaksa kirjoittaa, vilkaiskaa last.fm: ää jos kiinnostaa mitä tänään on soinut. Kommentteja kaivataan!

lauantai 21. marraskuuta 2009

Normipäivä - normimusat

Huomenta vaan. Asia on sillä lailla, että nyt pidetään krapulapäivää. Omiin näiden päivien rutiineihin kuuluu puolentoista litran jaffa, jotain suolaista naposteltavaa, koneella tai telkkarin edessä istumista ja rentoutumista sekä hapottamista. Nyt kun nämä toiminnot on saatu pienen promilleralliautoilun jälkeen käyntiin, voi rauhoittua ja vuodattaa taas tännekin jotain. Krapulassa on tärkeää kuunnella oikeaa musiikkia. Omasta mielestä tähän sopivat parhaiten rauhalliset, hitaahkot, kiireettömät biisit. Toki joskus tulee sytyttyä kuuntelemaan jotain synkempää, mutta useimmiten juuri kunnon fiilistelybiisit toimivat rapelossa parhaiten. Esimerkiksi The Rootsin tuotanto sopii tähän tehtävään vallan mainiosti. Tätä kirjoitettaessakin juuri The Rootsin rallit täyttävät tajunnan. Tässä näette pikaisesti väsätyn top 10 krapulabiisit -listan:

1. 50 Cent feat. Nate Dogg - 21 Questions (letkeästi potkiva biitti ja Nate Doggin samettia pehmeämpi lauluääni)
2. Asa feat. Fintelligens - Eläköön Mummola (mukava kappale, joka saa hyvälle tuulelle)
3. Black Sabbath - Planet Caravan (nostaa kuuntelijaan kelluskelemaan avaruuteen 4 minuutin ja 27 sekunnin ajaksi, jolloin kaikki muu unohtuu)
4. Bob Marley - Trench Town Rock (letkeä reggae-boogie)
5. Coldplay - In my Place (se tunteen määrä)
6. Ray Charles - Georgia On My Mind (surumielinen ja tunnelmallinen)
7. Jimi Hendrix - Castles Made of Sand (bluuuuues)
8. The Roots - Double Trouble (kertakaikkiaan leppoisa)
9. Uriah Heep - High Priestess (iloista ja energistä)
10. The Offspring - Worst Hangover Ever (ei tarvitse perusteluja)

Ylläolevat 10 kappaletta ovat vain esimerkkejä, mutta väittäisin niiden olevan hyvä alku krapulapäivän soittolistalle, siitä vain kaikki kokeilemaan!

Tämän pohdiskelun lopuksi on pakko hehkuttaa erästä Eminemin kappaletta. Kyseessä on miehen uusimman Relapse-otsikkoisen albumin raita Must Be The Ganja. Kappale kertoo tietenkin marijuanan polttelusta ja sen aiheuttamasta sekavuudesta. Pääpointti on kuitenkin Eminemin biisissä esittämä todella kovan luokan riimittely, joka pääsee parhaiten oikeuksiinsa biisin toisen säkeistön alussa, jonka sanat nyt lätkäisen tähän kaikkien luettavaksi:

Your dreams are gettin' fulfilled
Ooh, I'm literally gettin' the chills
Spittin at will
Me and Dre have just finished spittin' a pill
You're submittin' to skill, sittin' still
I'm admittin' I'm beginnin' to feel
Like I don't think anyone's real

Biisin kyseinen kohta KANNATTAA kuunnella, koska pelkkä sanoitusten näkeminen ei anna kuvaa siitä, miten tyylikkäästi Eminem tiputtelee värssynsä musiikin lomaan. KUUNNELKAA SE.

Näihin pappihikisiin tunnelmiin päätän tämän merkinnän.

perjantai 20. marraskuuta 2009

Ensimmäistä postia!

Moikka vaan kaikki innokkaat lukijani!

Lueskelin tänään lehdestä juttua bloggaamisesta ja se vahvisti pitkään kypsyteltyä ideaa sen verran, että vihdoin repäisin ja aloitin tämän blogin. Se kertoo pääasiallisesti musiikista, mutta saattaa silloin tällöin sivuta muitakin aiheita allekirjoittaneen elämästä. Vielä en tiedä, mitä ajattelin musiikista teille turista, mutta luotan siihen, että suunnitelma kehittyy vauhdissa. Luultavasti blogissa esiintyy satunnaista eri artistien hehkuttamista/mollaamista, selostuksia uusista levyhankinnoista ja yleistä jauhantaa soittamisesta, kuuntelemisesta ja yleensä kaikesta, mikä musiikkiin liittyy.

Mutta asiaan: Tämän syksyn suurin henkilökohtainen musiikkitapahtuma oli ehdottomasti Rammsteinin, pitkäaikaisimman suosikkibändini uuden levyn julkaisu. Plattahan on nimeltään Liebe ist für alle da ja se kiipeili Suomen virallisen albumilistan kärkeen ensimmäisellä viikollaan, kuten ounastelin sen tekevänkin. Albumi on Rammsteinin kuudes ja vie bändiä ainakin minun mielestäni taas uuteen suuntaan. Sanoitusten lyyrinen nerokkuus on entisellään, mutta musiikillinen ilmaisu on etääntynyt vanhemmasta doom/industrialhärpätyksestä modernimpaan, osittain jopa progressiiviseen suuntaan. Levyn helmiä ovat sen slovarit Frühling in Paris ja Roter Sand. Kauniita sanoituksia ja Till Lindemannin aina vain kehittyvää laulua on ilo kuunnella. Uusi levy kirvoitti minut kuuntelemaan uudelleen myös Rammsteinin vanhempaa tuotantoa. Se on yksinkertaisesti käsittämättömän hyvä bändi.

Toinen kova juttu on ollut High Fidelity- elokuva. John Cusackin tähdittämä elokuva kertoo levykaupanomistaja Rob Gordonista ja hänen mutkikkaista ihmissuhteistaan. Elokuvan ilmapiiri levykeräilijöineen ja musafriikkeineen teki suuren vaikutuksen ja heti sen nähtyäni oli vain pakko vierailla levykauppa äxän nettikaupassa ja tilata pari levyä. Niin, olen kai jonkun sortin levynkeräilijä, cd-levyjä löytyy viitisenkymmentä, kaikki harkittuja ostoksia ja hyvää musiikkia. Rahaahan niihin on mennyt, ja levyn arvo on "vain" sillä olevassa musiikissa, mutta se riittää ainakin minulle syyksi ostaa levy toisensa jälkeen. Tämän viikon maanantaina ostin elämäni ensimmäisen vinyylilevyn. Lahden Veskun Femmatorilta löytyi Ozzy Osbournen vuodelta 1987 peräisin oleva tribuuttilevy bändin edesmenneelle kitaristille Randy Rhoadsille. 12 euron sopuhintaan lätty lähti matkaan. Kuunnellessa ei voinut kuin harmitella Rhoadsin kaltaisen luovan ja innovatiivisen kitaristin aivan liian aikaista lähtöä lentokoneturmassa vuonna 1982, vain 25-vuotiaana. Jälleen kerran todistettiin, että vain parhaat kuolevat nuorena.

Koska monet pitävät minua paatuneena hevarina, merkittävää lienee myös The Rootsin tekemä kova nousu last.fm -profiilissani. Vaikutan kyseisellä sivustolla nimimerkillä VIANDE16 (älkää kysykö). Sivistymättömille tiedoksi: kyseessä on siis tietokoneelle asennettava ohjelma, joka listaa kaiken koneella kuuntelemasi musiikin internet-profiiliin. Internet-sivu sisältää kasapäin tietoa yhtyeistä ja niiden julkaisuista. The Roots on siis Phidelphialainen hip hop -kokoonpano, joka murtautui soittomäärissä laskettuna kuuntelujeni kärkikahdeksikkoon, jota sen lisäksi kansoittavat erimerkiksi The Haunted, Dimmu Borgir ja Iron Maiden. Syynä on bändin todella pehmeä ja hyväntuulinen ilmaisu, joka ei sisällä suuria kohokohtia, mutta onnistuu silti iskemään suoraan suoneen. Mitään "perinteistä" hip hopia The Roots ei edusta, koska kappaleiden taustat soittaa tavallisuudesta poiketen täyden kokoonpanon yhtye rumpuineen, kitaroineen ja syntetisaattoreineen. Toinen viimeaikainen hip hop- löytöni on Tech N9ne. Jo pitkän uran tehnyt jenkkiräppäri yllätti minut täysin albumillaan K.O.D. (King Of Darkness), jonka synkät, mutta äärimmäisen tiukat riimit ja biitit tekivät vaikutuksen.

Näin syystalven kurjissa keleissä on toki tullut kuunneltua myös suomalaiskansallista melankoliaa edustavia artisteja, kuten Amorphista. Mollivoittoista, mutta tunnelmallista.

Nyt on tullut aika päättää ensimmäinen toivottavasti monista kunniallisista blogimerkinnöistäni Metallican Batteryn soidessa korvissa. Kiitos jo etukäteen kaikille (?) lukijoille ja tapaamisiin.