Loppu

Hei kaikki,

Tän kirjoittaminen loppu tähän. Joskus taas sitten. Ehkä.

Pari ajatusta neloskanavalta

Huomenet kaikille,

Tuossa päivänä muutamana löysin 4chanin musiikkiboardilta hienon keskustelun. Aiheena oli osapuilleen "Mikä on musiikin tarkoitus?". Olen aikaisemminkin raapinut tästä aiheesta tänne jokusen rivin, mutta nyt löysin aivan uutta pontta näille asioille. Koko maailman anonyymit nettikeskustelijat yhteen keräävä sivusto on silloin tällöin sellainen argumentaation aarreaitta, että tavallinen kuolevainen ihan vapisee. Keräilin keskustelun hedelmiä yhteen word-tiedostoon ja yritän tässä ottaa kantaa niistä muutamaan.

Ensimmäinen tallentamani pätkä kuuluu:

"The purpose of music is to convey emotions and ideas via interesting combinations of notes."

Mielettömän hienosti sanottu, vieläpä kiinnittämättä lyriikkaan minkäänlaista huomiota. On vaikeaa tiivistää omiakaan ajatuksia tätä parempaan muotoon, mutta tällaisenaan tämäkin "määritelmä" on turhan suppea, eikä pysty herättämään keskustelua. Ainoa särö täydellisyydessä on sana "interesting". Onko todella niin, että äänien yhdisteleminen mielenkiintoisella tavalla on näin tärkeä välinearvo? Tosin täytyy myöntää, että kuulijan mielenkiinto täytyy säilyttää jollain konstilla, ja kun lyriikasta ei puhuttu, vaihtoehdot supistuvat. Nopeana diagnoosina väittäisin kirjoittajan olevan klassisen musiikin ystävä. Hän saikin nopeasti kokoon vastaväitteitä ja kommentteja:

"Music's not meant to be simply enjoyed. It's supposed to stir emotions. Yes, most bands do this in a way that appeals to positive emotions, but the best musicians combine many emotions to make the music more meaningful."

Well put, sanoisin. Juuri tunteiden sekoittaminen on mielestäni huomattavasti vaikeampaa ja tavoiteltavampaa kuin helpon, kertakäyttöisen nautinnon tuottaminen. Yhtä mieltä on oltava myös siitä, että taitavammat ja musiikkia syvemmin ymmärtävät muusikot pystyvät lisäämään tuotostensa merkityksellisyyttä useiden tunteiden päällekkäinasettelulla. Tämä on helppo ymmärtää, kun pohtii esimerkiksi niitä ilmapiirin muutoksia, joita klassiset säveltäjät liittivät sinfonioihinsa ja niiden eri osiin.

"I use music as a positive feedback system. To intensify feelings and to reproduce atmospheres."

Tämän lisäksi useampi kirjoittaja alleviivasi sitä, että kaksi ihmistä harvoin kuulee musiikin samalla tavalla, varsinkin, jos kyseessä ovat musiikin tekijä ja sen kuluttaja. Ilmapiirien toisintaminen on myös hieno ajatus ja mielestäni erittäin keskeinen asia musiikissa. Ihminen voi matkustaa maailman laidalta toiselle ja kuunnella saman kappaleen molemmissa paikoissa. Tarpeeksi vaikuttava kappale upottaa kuulijan aina omaan ilmapiiriinsä, joka ei ole millään tavalla riippuvainen kuuntelutilanteesta. Omasta mielestäni yksi parhaista syistä kuunnella paljon musiikkia on kerätä itselleen "fiilispankkia", eli oppia tunnistamaan kappaleiden sisältämiä tunnetiloja ja kytkemään niitä omiin tuntemuksiinsa. Ajan kanssa ehtii luoda oman soittolistan fiilikseen kuin fiilikseen.

"I've found that metal's lyrics are pretty superficial, they're just using violent words to reinforce the 'powerful' sound they want. It's not depressing, it's just supposed to be intense and dark."

Totta tämäkin. Hurjan hevin JA metallilyriikan ystävänä voin vain nyökätä itseironisesti. Tosin jo mainitut "väkivaltaiset sanat" riittävät sinällään useiden ihmisten säikäyttämiseen pois musiikin luota. Eikä metallilyriikka tosiaan olekaan masentavaa, vaan sen tarkoitus luultavasti onkin enemmänkin juuri synkkyys ja intensiivisyys. Hyvään metallimusiikkiin kuuluu ehdottomasti jykevä, päällekäyvä, intensiivinen soitanta, ja tämä heijastuu usein myös lyriikkaan, joka omalta osaltaan vahvistaa musiikintekijän äärimmäisellä energialla latautunutta viestiä maailmalle. Rankempi metallimusiikki kuitenkin viehättää jo voimallisella soundillaan niin paljon, että lyriikka jää lähes aina jonkinlaiseen sivuosaan. Kevyemmässä rockissa ja hip hopissa asian laita onkin jo aivan toinen. Kevyempi soundipohja antaa lyriikalle tilaa, ja musiikin seesteisempi ilmaisu antaa kuulijalle mahdollisuuden pureksia sitä ilman, että korvien väli tulvii särökitaroista ja tuplabasareista. Vaikka metallimusiikin parissa on tukku kovia sanoittajia, en usko kenenkään voivan väittää, että lyriikan osuus metallimusiikissa on koskaan kovin merkittävä verrattuna esimerkiksi hip hopiin.

Yritin kuunnella 30 Seconds to Marsia. Lukuunottamatta Leton huuto-osuuksia yritys ei ottanut tulta. Cream puolestaan on omiaan antamaan käsitystä hevin synnystä. Green Dayn Dookie-levyllä on monta muutakin hyvää biisiä kuin Basket Case. Liquid Tension Experiment olisi maailman paras bändi, jos arviointikriteerinä olisi se, kuinka paljon tilutusta voi ympätä kappaleisiin. Musiikin teknisyys itseisarvona ei sytytä. Profane Omen nauhoittaa uutta, ja sen lisäksi tänä vuonna pitäisi tulla uutta myös Amorphisilta, The Hauntedilta, Jare&VilleGallelta ja vaikka keneltä! Mitään hankkimisen arvoista ei ole hetkeen tullut, mutta kerron kyllä sitten!

Eihän tätä kukaan lue mutta tuleepa kirjoitettua.

Vuoden 2010 musiikkitilinpäätös

Vuoden päivien valuessa yhä lähemmäs nollaa on aika fiilistellä hetki männävuoden julkaisuja ja kokemuksia. Vuosi 2010 on myös tämän blogin ihka ensimmäinen täysi elinvuosi. Tahti on ollut ainakin kirjoittajan itsensä mielestä vallan sopivaa, sillä tämä on vuoden 24. merkintä, mikä tarkoittaa kahden postauksen kuukausivauhtia. Merkintöjen laatu, pituus ja sisällökkyys on vaihdellut suurestikin, mutta tunnettua sanontaa mukaillakseni: Se ei ole tyhmä joka kirjoittaa, vaan se joka lukee!

Vuoden ensimmäinen levyhankinta oli lahtelaisen death metallia ja punkkia sekoittavan Damngodin albumi Non Serviam. Amatööripohjalta tehdyksi levy onkin melko laadukas, mutta aivan vakinaiseen soittoon se ei päässyt. Kylmää kevättalven kasvua musiikkikirjastossani jatkoivat Maino, Royce da 5'9'' ja Behemoth. Kolmikko edustaa musiikinkuuntelun T-mallin poikkiakselin kaukaisia reunoja. (T-mallissa ison T-kirjaimen pystyviiva symboloi musiikin historiaa, joka tulee tuntea koko pituudeltaan, ja vaakaviiva taas musiikin nykyisyyttä, joka tulee tuntea koko leveydeltään. Eli jotain kaikilta aikakausilta ja nykypäiviltä mahdollisimman paljon erilaista.)

Helmikuussa kohdalle osuikin sitten tuplajättipotti, kun sain haltuuni Fear Factoryn ja Stam1nan uusimmat tuotokset. Suurella ammattitaidolla tuotettua, taidokkaasti soitettua raskasta musiikkia, siitä minä pidän. Kumpainenkin levy on soinut runsaasti. Maaliskuun muistamisen arvoisia hetkiä olivat Stam1nan keikka ja Ludacrisin Battle Of The Sexes - levyn ensikuuntelu. Kylmän kevättalven kääntyessä huhtikuun myötä kevääseen fiilisteltiin thrash metallia molempien olkien takaa, sillä levyhyllyyn päätyi uusi albumi niin Mokomalta kuin The Hauntedilta. The Hauntedin kiertuedokumentti oli hienosti tehty pätkä ja antoi paljon ajateltavaa. Huhtikuu oli siis erittäin positiivinen kuukausi, kuten myös toukokuu, joka vierähti Exoduksen ja Rytmihäiriön parissa Brädin debyyttilevyä ja Se, Josta Ei Puhuta -bändiä unohtamatta. Surtiin myös Ronnie James Dion kuolemaa, ja sen muistelu harmittaa vieläkin.

Helvetillisen kuuma kesä 2010 kului kuitusementtilevytehtaan lisäksi rannoilla ja koriskentillä, mutta mahtuipa kesään pari kirjoitushetkeäkin. Pyhiinvaelsin Provinssirockiin todistamaan ensimmäistä kertaa elämässäni Rammsteinin live-esiintymistä ja olin sanomattoman vaikuttunut. Kesän lopulla olikin sitten pettymyksen aika, Iron Maidenin The Final Frontier ei oikein vakuuttanut, mutta onneksi Eminemin Recovery puski elokuunkin plussan puolelle. Kuunneltiin myös Plutonium 74: ää ja löydettiin Johnny Cash. Kesä lopetettiin lutakossa tsekkaamalla The Hauntedin ja Mokoman keikat. Tällaisen thrash-rautaisannoksen oli hyvä aloittaa koulunkäynti.

Syksyn ja alkutalven parhaita paloja olivat Chimaira, Magenta Skycode ja uudemman kerran Stam1na. Vuoden loppuun mahtui siis niin kevyttä kuin raskastakin. Seuraavaksi haluankin pureutua vuoden viimeisiin uusiin ostoksiin, jotka päättävät vuoden samoin kuin se alkoikin - hevin merkeissä. Kahdesta ostamastani levystä helpommin lähestyttävä tapaus lienee Teräsbetonin neljäs kokopitkä, nimeltään Maailma Tarvitsee Sankareita.

Levy räjähtää käyntiin kappaleella Myrsky Nousee, jonka alkajaisiksi laulaja Jarkko Ahola muistuttaa huikaisevalla metalliäänellään kuulijaa Manowar -tyylisesti siitä, että Teräsbetoni ei ole menossa minnekään. Vaikka tuuli välillä laantuukin, se ei lopu, vaan kerää ainoastaan voimia uuteen myrskyyn. Ja melkoinen myrsky kuuntelijaa odottaakin. Heti, kun aloitusbiisi on saatu pois alta, tulee vuoroon kappale Metalliolut. Kliseistä, kornia ja eeppistä, juuri sitä, millä Teräsbetoni teki nimensä. Metalliolutta seuraakin sinkkulohkaisu ja nimikappale Maailma Tarvitsee Sankareita. Hitaahko ja mahtipontinen tekele on oiva valinta sinkuksi. Pieni kauneusvirhe hienossa albumikokonaisuudessa on kuitenkin se, että levyn taso jää kolmosraidan jälkeen pahasti junnaamaan. Lopuista seitsemästä biisistä vain "Thanatus" erottuu omiin korviini edukseen. Gloria-kappale vie levyn tunnelmalliseen päätökseen kuoroineen kaikkineen. Sitä kuunnellessaan ei voi olla ajattelematta Hammerfallin Glory Of The Bravea tai The Fallen Onea. Maailma Tarvitsee Sankareita ei ole lainkaan hukkaan heitettyä rahaa. Hienon siitä tekee mielestäni se, että bändi on pystynyt säilyttämään uskottavuutensa Taivas Lyö Tulta-megahitin, euroviisuedustuksen ja muun sekoilun jälkeen. Kaikesta huolimatta Teräsbetonilla on siis ehdottomasti arvonsa muutenkin kuin huumorimielessä. Vaikka bändiltä riisuisi sen terävimmän miekan eli yltiösankarilliset sanoitukset, jäljelle jää kaikin puolin komeasti toteutettua power metallia, jonka kukkona häärii J. Ahola. Miehen lauluääni on todella voimallinen eikä häpeä piiruakaan vertailussa muille alan huipputekijöille. Olisi jännittävää kuulla Teräsbetonin tulkitsevan ulkomaisten power metal -nimien kappaleita. Esimerkiksi Helloween- tai Hammerfall -coverit voisivat olla mielenkiintoista kuultavaa.

Toisesta juuri ostamastani levystä vastuun ottaa amerikkalainen kuusikko. Kuusikkoon kuuluu kaksi jäsentä Fall Out Boy: sta, kaksi Anthraxista ja kaksi Every Time I Die: sta ja sen nimi on The Damned Things. Radiohumpparockia, vanhan koulukunnan thrash metallia ja metalcorea samassa bändissä? Asetelman kutkuttavuus pakotti minut hankkimaan Ironiclast- nimeä kantavan levyn itselleni. Kolmen hyvin erilaisen bändin muusikoiden yhteistyö onkin ollut varsin hedelmällistä, lopputuloksena on kovalla meiningillä svengaavaa hard rockia ajoittaisilla raskaammilla elementeillä kuorrutettuna. Every Time I Die -vokalisti Keith Buckley tekee hyvää työtä puhtaana laulajana ja käyttelee välillä hardcoreperäisiä huutotaitojaankin ansiokkaasti muun porukan pitäessä yllä tiukkaa komppia. Mitään superuutta ja ihmeellistä The Damned Things ei kuitenkaan tarjoa, maailma on hard rockia täynnä ja bändin musiikki on omaan makuuni juuri sillä kevyen ja raskaan musan rajavyöhykkeellä, jota suuresti inhoan. Mutta jos pidät Fall Out Boyn musasta ja voisit kuvitella bändin soittavan hieman raskaammin, suosittelen The Damned Thingsiä lämpimästi. Levyn paras biisi: Bad Blood.

Vuosi 2010? Ainakin se on laajentanut musiikillista mukavuusaluettani hitosti. Vuosi-pari sitten olisin tuominnut Plutonium 74: n ja Magenta Skycoden huomattavasti jyrkemmin, mutta ehkä iän muassaan tuoma kärsivällisyys tutustua kaikenlaiseen on ollut avuksi. Hevarina olen kuitenkin pysynyt. Kaiken kaikkiaan voi todeta suhteeni musiikkiin syventyneen merkittävästi. Olen parempi kitaransoittaja enkä vaihtaisi vuodesta 2010 pois kuin The Hauntedin Lutakon-keikan kylmyyden ja vesisateen. Onneksi asia korjataan bändin keikalla Tampereen klubilla 22.3.2011! Sitten tilastoihin ja palkintoihin, kuten viime vuonnakin. Kuunneltuja biisejä last.fm: n mukaan tuhatkunta enemmän kuin vuonna 2009. Ensi vuonna pyritään rikkomaan 10 000 kuunnellun biisin raja! Itselle mieluisimmat uudet tuttavuudet olivat myöhässä löydetyt Stam1na, Johnny Cash ja Chimaira. Vanhat tutut pysyivät tuttuina, ja viime vuoden lopun tapaan last.fm: n kärkipaikkaa pitää Rammstein...

Hyvät ihmiset, blogistin on aika vaieta vuoden 2010 osalta. Ensi vuoteen!

Ai niin, Jenni Vartiaisen "Seili". Hyvä levy, sekin vuodelta 2010. Jenni on ihana.

Joulu jolppii!

Vaivannäkö kasvattaa saavutusten arvoa. Tämä mietelause konkretisoitui elämässäni jokunen päivä sitten, kun sain vihdoin, ankaran taistelun jälkeen, haltuuni Nicole-yhtyeen varhaiset levyt, jotka kantavat nimiä Odotus sekä Suljetut Ajatukset. En voi riittävästi alleviivata, kuinka tyrmistyttävän aliarvostettu bändi Nicole on. Taitoihinsa nähden bändin arvostus on hädin tuskin olemassa edes koti-Suomessa. Epäonnisessa kotimaassa operoiva yhtye joutuu tekemään todella kovasti töitä noustakseen Mokoman ja kumppaneiden vahvasti miehittämästä valtavirran suomalaisesta metalliskenestä esiin. Varsinkin, kun bändin ilmaisu on sen tavallisimman Risto Radionkuuntelijan korviin ehkä hieman turhan musertavaa. Uraania raskaamman rytmisen, metallisen mäiskeen säestämä kurkusta kumpuava murahtelu, jossa puhutaan kaikesta kurjasta ja ikävästä, ei ilmeisestä syystä ole kaupallista voittoa tavoittelevien radiokanavien mieleen. 

Itse pidän Nicolesta, koska se on taitavin tuntemani bändi eräässä aliarvostetussa musiikintekijöiden taidossa. Se on taito saada huonolla tuulella oleva kuuntelija varmistumaan siitä, että jollakin muulla menee vielä huonommin. Ajatus kuulostaa hullulta ja vaatiikin itsensä haastamista musiikin kuuntelijana. On kyettävä uppoamaan kappaleen tai vaikka useammankin kappaleen ajaksi niin syvälle depression ja negatiivisen ajattelun suohon, että kun kappale loppuu, se aiheuttaa välittömän suonsilmästä ulos pulpahtamisen tunteen. Loppujen lopuksi tämä ei ole lainkaan mahdotonta. Ainoa vaatimus on se, mihin meistä niin harvalla nykyään riittää aikaa ja viitseliäisyyttä: pitää keskittyä, vaikka vain muutamaksi minuutiksi, vain ja ainoastaan musiikkiin. Istua paikalleen, sulkea silmät ja antaa biisin ilmapiirin hypätä omien ajatusten kuskinpukille. Kevyt, iloisempi ja juhlallisempi musiikki ei ole samalla tavalla vaativaa, sillä siihen uppoutuminen aiheuttaa jäyhimmässäkin jäärässä vastustamattoman halun liikkua. Haastan kuitenkin kenet tahansa masistelemaan joskus oikein urakalla esimerkiksi juuri Nicolen parissa. Synkkyys mielessä on taattu, mutta siitä pääsee eroon vaihtamalla kappaletta tai sulkemalla stereot. Aina kovasti puhutaan itsensä haastamisesta ja omien rajojen kokeilusta fyysisesti ja henkisesti. Mitä, jos sen sijaan kokeilisitkin tunnetasapainosi rajoja? Ei liene vaikea arvata, mitä mieltä olen Nicolen kahdesta em. albumista.

Mitään muuta käänteentekevää sanottavaa minulla ei oikeastaan tällä kertaa ole. Jos siitä huolimatta parista kuunnellusta raidasta. OutKastin Rosa Parks. Vanhaa vanhempi, yhtäkkiä naftaliinin uumenista jälleen löydetty pala loistoa. Huuliharppusooloa ja Hoya Saxaa. Mokoman Poltetun Maan Taktiikka? HURJAA thrashia. Yksinkertaisesti hurjaa. On ehtinyt taas tarttua kitaraankin pariksi tunniksi. Soitettu kaikenlaista, päällimmäisenä Volbeatin Thanksin fiilistelyä omalla säestyksellä.

Tynkä, mutta piti saada Nicole-asia ja sen rönsyt ulos.

Minä haistan ilmassa jo talven tuoksua

Olemme keskellä Suomen vittumaisinta vuodenaikaa. Kun lähtee ulko-ovesta taittamaan matkaa jonnekin pirullisen taivaalta putoavan vesiseinämän, hyytävän puhurin ja ehkä vielä nollissa pyörivän lämpötilan läpi, EI-reaktion vastustaminen on ajoittain hyvin vaikeaa. Kun vielä tulee kotiin ja joutuu sitten singahtamaan seuraavaan paikkaan ilman hengähdys- ja musataukoa, alkaa otsasuoni tykyttää pahemman kerran. Sen takia välillä on yksinkertaisesti pakko raivata jostain päivän keskeltä reikä musiikkihetkelle. Viime päivinä olen taas kerran huomannut näiden hetkien henkiäpelastavan merkityksen. Plutonium 74: n tuoma rentous on kantanut parinkin rankan hetken läpi. Misery Signalsin ja Chimairan raskas poljento on tallonut murheet maan rakoon.

Kaikista tärkein viime aikojen ilmapiirin parantaja on kuitenkin ollut yhtye nimeltä Magenta Skycode. Turusta ponnistavan bändin taustalla on Jori Sjöroos. Mies tunnetaan myös PMMP:n biisinikkarina ja Fu-Tourist- yhtyeestä. Magenta Skycode on kuitenkin siinä mielessä erilainen projekti, että Sjöroosilla on bändin musiikin suhteen täydellinen diktaattoriasema. Uusin levy Relief on yksin hänen käsialaansa biisien säveltämisestä ja sovituksesta kaikkien instrumenttien soittamiseen ja levyttämiseen omassa kodissaan. Joku taidepuristi voisi tässä kohtaa kyseenalaistaa koko jutun, koska taidetta tehdään kuitenkin ihmisten viihdyttämiseksi. Kompromissiton tyyli, jossa neuvoa ei tarvitse kysyä keneltäkään, johtaa maalaisjärjellä ajatellen varsin helposti lopputulokseen, joka on vaikeasti lähestyttävä ja kuulijalle etäinen. Juuri sitä Magenta Skycoden Relief-levy onkin. Yksinäisen mökkihöperön itse itselleen itseään viihdyttämään tehtyä musiikkia, joka liihottelee jossain ulkoavaruuden laitamilla. Soundi-lehden arvostelussa Magenta Skycoden äänisalaattia nimitettiin hienosti epäsosiaaliseksi. Nimitys on hieno jo sen takia, että kuka vain saa haastetta kyllin jo siitä, että alkaa miettiä, miltä ihmeeltä oikein kuulostaa epäsosiaalinen musiikki. Tämän määrittelyssä auttaa levyn avauskappale. The Simple Pleasures hiipii eteenpäin tasaisen kohokohdattomasti ja usvaisesti virittäen kuulijan koko levyn läpi kantavaan tunnelmaan, yksinkertaiseen nautintoon. Falsetissa lentelevät, moniääniset lauluosuudet, maltillisen iloluontoiset kitaramelodiat ja minimaaliset rumpukompit tekevät irtioton kaikesta todellisesta ja kouriintuntuvasta. Levyn parhaita paloja ovat mukavalla taustatilulilulla varustettu Kipling, koko levyn kaukaisimmissa sfääreissä levitoiva King Of Abstract Painters ja rauhoittava Trains Are Leaving The Yard. Jori Sjöroos on mittaamattoman lahjakas musiikintekijä, ja vaikka minulla oli suuria epäilyksiä Magenta Skycodea kohtaan, joudun jälleen kerran toteamaan, että olin väärässä. Erilaista, todella erilaista. Mutta hyvää.

Toinen levy, johon olen viime aikoina syttynyt todella myöhään, on Children Of Bodomin Blooddrunk. Muistan, että kun levy ilmestyi, ostin sen välittömästi saadakseni jatkumoa Are You Dead Yetin mahtavuudelle. Silloin petyin, koska levy on melko erilainen kuin edeltäjänsä. Kiekon aloittava Hellhounds On My Trail on vielä tuttua ja turvallista Bodomia, mutta jatko vie bändin uuteen suuntaan rankennetun Speed Metallin laduilta. Uusi suunta on thrashisempi, raaempi ja rankempi. Melodisuutta on vähennetty blastbeatia lisätty. Sanoisin, että Blooddrunk oli luultavasti levy, joka karkoitti jokusen vanhan kuuntelijan, mutta lumosi joitakin uusia. Tyylinvaihdos tekee silloin tällöin hyvää, eikä tuota vaikeuksia bändille, jonka muusikoiden yhteenlaskettua taitotasoa on hyvin vaikea ylittää millään maailman viisihenkisellä hevikokoonpanolla. Teknisyyden heivaaminen hetkeksi romukoppaan ja ilmaisun suoraviivaistaminen raikastaa Bodomiakin kummasti. Espoolaiset saavat thrashinkin toimimaan hienosti. One Day You Will Cry- biisin kitarasoolo on, noh, musiikkia korville. Jos tuolla soololla olisi maku, se olisi makean piparminttuinen miellyttävällä kirpeydellä.

Syksy on synkkää aikaa, eikä siitä pääse yli ilman säännöllistä nautiskelua. Musiikki todella antaa voimaa ja auttaa jaksamaan, vanha klisee on tottakin todempi.

Stam1nakin on käyttänyt bisnesvainuaan ja julkaissut Vanhaa Paskaa -nimeä kantavan kokoelman. Kokoelma vetää yhteen bändin musiikkia ajalta ennen mainetta, kunniaa ja levytyssopimusta. Mukana on demoversioita tunnetuimmista kappaleista sekä biiseistä, jotka eivät koskaan päätyneet levyille. Viimeiseksi on säästetty huumoripläjäys yhtyeen englanninkielisiltä ajoilta, kappale nimeltä Meet Your Fate. Ehkä merkittävin ero demojen ja levytettujen versioiden välillä ovat, äänenlaatua lukuunottamatta, tietenkin kappaleiden lyriikat. Esimerkiksi Pahan Arkkitehdin koko idea muuttuu varsin radikaalisti demoversion lyriikoiden myötä. Samoin käy Kadonneille Kolmelle Sanalle. Mielestäni on erikoista, että yhtyeen sanoittaja Antti Hyyrynen on antanut levy-yhtiön tai ylipäänsä kenenkään, raiskata lyyrista nerouttaan anaalisuoleen niinkin rankasti kuin sanoitusten erot osoittavat.

Lyriikkamuutokset ovat kuitenkin pientä Yhdeksän Tien Päät -kappaleen rinnalla. Biisi jäi alunperin yli Raja-albumilta. Alkuperäinen nimi oli Tässä On Ase. Kappale oli Rajan ilmestymisaikaan "liian ajankohtainen" Jokelan koulusurmien takia, ja kun biisi ei muutenkaan ole erityisen aurinkoinen, jätettiin se ymmärrettävästi julkaisematta. Jälkiviisaasti ajatellen nostaa niskarvat pystyyn miettiä, mikä kalabaliikki ja yleisönosastokirjoittelu biisistä olisi syntynyt, jos se olisi levytetty. Stam1na teki valinnan ja jätti ottamatta päälleen tämän leiman. En tunne valinna taustoja tai syitä sen tarkemmin, enkä ota siihen kantaa. Tyydyn herkuttelemaan sillä ikuisesti toteutumattomalla vaihtoehdolla, kuten koko Vanhaa Paskaa -kokoelmalla. Historia antaa aina mahdollisuuden laajentaa näkökulmiaan nykyisyyden suhteen, ja siksi Vanhaa Paskaa on arvokas julkaisu eikä aivan liian läpinäkyvä rahastusyritys, vaikka se luultavasti kilisyttääkin oikeuksiensa haltijoiden kassakonetta varsin iloisesti. No, taiteilijoidenkin on elettävä. Musiikin lisäksi levyn arvoa nostavat sen kotelon pintaan kirjaillut tarinat eri biisien synnystä. Tarinat tuovat pöytään myös tukun Stam1nan musiikillisia vaikutteita, joista vilautetaan mm. Dream Theraterin, Soilworkin, Symphony X:n ja Stonen nimiä. Niinpä, progea ja thrashia.

Tänään tälleen ja joskus myöhemmin jälleen.

Moments of pure eargastic pleasure

Holla!

Yksi niistä monista asioista, jotka tekevät musiikinkuuntelusta ikuisesti mielenkiintoista, järkevää ja merkitsevää, ovat tää-on-paras-biisi-koskaan -kokemukset. Jossain vaiheessa vuosien aktiivisen popittamisen jälkeen paatuneinkin jammailija luulee saavuttaneensa tason, jolla yllätysten kokeminen ei ole enää mahdollista. Siitä huolimatta uudet genret, bändit ja kappaleet putoavat taivaalta ja valtaavat kaiuttimet. Itsensä löytää monesti kuuntelemasta artisteja, joiden huonoutta on vannonut kauemmin kuin muistaakaan. Aikaisemmin inhovärinöitä herättäneet kokonaiset genret saavat yhtäkkiä viestinsä läpi, ja tämän jälkeen paluuta entiseen ei enää ole.

Muistan itsekin, kun örinähevi oli kirosana. Tämä oli niin syvään istutettu mielipide, että muistan tarkasti jopa juuri sen yhden kappaleen, joka sen muutti. Se oli Children Of Bodomin Hatecrew Deathroll -kiekon hyökkäävä avausraita Needled 24/7. COB kolahti noihin aikoihin nuoreen poikaan todella kovaa ja vakiinnutti asemansa digailulistallani Are You Dead Yet- levyllään, jonka rankkaan epäröimättä kuulemieni 2000-luvun metallilevyjen top viiteen. Alexi Laiho kitaransa ja Janne Wirman koskettimiensa kanssa tekivät instrumenteillaan asioita, joita aikaisemmin kuulemassani musiikissa ei ollut olemassakaan. Bodomin jälkeen tielle osui The Haunted ja rakkaustarina thrash metallin kanssa sai lopullisen alkusysäyksensä. Nykyään örinävokaalit eivät sen ihmeemmin hetkauta. Niiden hienous piilee siinä valtavassa energiassa, jonka jotkut miehet pystyvät lataamaan eläimelliseen murahteluunsa. Käsi nyrkkiin, pieni kokoon kipristyminen ja sitten puhdasta raivoa syvältä kurkusta täysillä mikrofoniin! Tämä tekee myös hevibändien laulajien lavatyöskentelystä mielenkiintoista, sillä esimerkiksi tunnin keikka örinävokaaleja ei ole aivan kevyt suoritus. Yrittäkää itse huutaa, ehkä vielä äänessä pysytellen, suoraa huutoa tunti yhtä soittoa.

Yksi viimeisimmistä musiikkirakkauksistani liittyy vahvasti juuri örinään. Eikä ihan mihin tahansa örinään. Tämä örinä on nimittäin yhdessä Nicolen Ilkka Laitalan soundien kanssa sellaista, että se seisauttaa veren, salpaa suonet ja hajottaa koko tietoisuuden. Puhe on nimittäin Mikael Stannen örinästä. Stannen örinää säestää hevin pääkaupungista Göteborgista ponnistava yhtye, joka kantaa hymyillen nimeä Dark Tranquility. Legendojen vuonna 1989 syntynyt bändi on saavuttanut menestyksensä melodisella death metallilla. Yleensä ko. sanakolmikko ei lähtökohtaisesti minuun iske, mutta Stannen karjahtelu on yksinkertaisesti niin dominoivaa, että se vangitsee kuuntelemaan biisin, toisen ja kolmannen. Etenkin uudemmilla levyillä täyteen voimaansa kehittynyt murina värisyttää. Elämänilon karkoittava kappale Lost To Apathy ja Iron Maiden -coverveto 22 Acacia Avenue ovat hyviä paikkoja lähestyä tätä örinävokaalien graalinmaljasta pulppuavaa ääneksi muutettua maailmantuskaa. Olisihan pitänyt arvata, että In Flamesin, The Hauntedin ja Hammerfallin kotikaupungissa ei kehdata tehdä huonoa musiikkia.

Jokunen merkintä sitten kerroin olevani ymmälläni metalcoremusiikin mahdin edessä. Nyt minulla on ollut ilo tutustua taas uuteen tämän lajin tuotantolaitokseen. Se on napannut nimensä Kreikan mytologiassa esiintyvältä hirviöltä, jolla on leijonan pää, vuohen ruumis ja lohikäärmeen häntä. Tällainen mukava kaveri antoi nimensä Chimairalle. Chimaira on kotoisin Clevelandin kylästä Yhdysvalloista. New Wave of American Heavy Metal -viittauksista huolimatta nimittäisin yhtyettä metalcorepumpuksi soundiensa perusteella. Toisaalta sanoituksista puuttuu se pieni hitunen emotionaalisuutta, jolla voitaisiin päästä "puhdasoppisen" metalcoren määritelmään. Joka tapauksessa musiikki on groovaavaa, teknistä ja raskasta. Mitään hyvän tuulen taustamusaa Chimaira ei ole, mutta en ole aikaisemminkaan ollut sellaisen ystävä. Bändin kappale The Flame on kerta kaikkiaan uskomattoman, järjettömän, mielettömän ja helvetin kova. Se on varsin lähellä last.fm -listani ykköskappaletta, Nicolen Vallan Näyttämöä. Olkoonkin, että sanoitus kertoo pikkutyttöä väkisinmakaavasta miehestä, on kappale pirullisen nerokas. Sitä ei voi vastustaa, vaikka sanoituksen sairauden perusteella melkein pitäisi. Se onkin yksi monista syistä kappaleen mainioudelle. Myös On Broken Glass ja Six ovat kovia raitoja, kannattaa vilkaista, jos on yhtään tiukan luukutuksen perään.

Loppuhuomioihin: Mukava uusi tuttavuus on myöskin detroitilais-mc Black Milk. Todellista, rehellistä hip hoppia ilman mitään ylimääräistä. Taitavaa minimalismia, riimien virtaa ja rauhallista biittiä. Bonuspisteet kommentista "Shit is ugly as Lady Gaga's wardrobe". Myös uusi Volbeat, Dimmu Borgir ja satunnainen hip hop potkivat leppoisasti iltojen pimetessä. Musiikkimaku uudistuu ja uutta musaa on kuunneltava paljon! Pidän erittäin paljon myös The Soundsin Living in America -version kertosäkeestä, laulu hyväilee korvia. Samalla tunnen myötätuntoa bändiä kohtaan siitä, että mielestäni heidän paras biisinsä on cover-esitys. Myös tänäinen kitaran käteen otto hetken tauon jälkeen hymyilyttää. Ja Mötley Cruen Looks that killin riffi, sehän on yhtä nautintoa! Musiikki on hyvä asia olemassa.

Niin se maailma kääntyilee

Kesä on artisteille kiireistä aikaa. Toiminnannälkäiset kesälomalaiset ryömivät koloistaan lyhyiden suvikuukausien ajaksi ja halajavat kuulemaan livemusiikkia. Ja bändit soittavat. Jokusen harvan ja onnekkaan suuren luokan suomalaisbändin viettäessä kesän aikana keikkataukoa tai tehdessä kiertuetta ympäri maailman turuja pienemmän mittakaavan kotimaiset yhtyeet paahtavat esiintymässä erilaisissa kesätapahtumissa Perä-Mourulan korttelihölkästä Ruisrockiin ja kaikkialla näiden välillä. Ahkeran kiertue-elämän ja sen myötä vääjäämättä tulevan holtittoman rellestämisen kurimuksessa jokainen bändi lienee väsynyt viimeistään elokuun lopulla. Syyskuussa festarilavat sitten hiljenevätkin. Suurin osa bändeistä pitää luultavasti pienoisen lepotauon, jonka jälkeen onkin edessä paluu levy-yhtiöiden ylikierroksilla kuumina pyörivien sorvien ääreen. Syksy on toinen vuoden kahdesta suuremmasta levyjenjulkaisusesongista kevään hoitaessa postia toisella puolen vuotta. Monet levyt julkaistaan joko festarikesän jälkeen tai juuri ennen sitä. Syy on yksinkertainen: joko halutaan pysyä pinnalla tai kavuta sinne takaisin. Harva tuntee tai pääsee seuraamaan levyjen syntyprosessin todellista kulkua, ja julkaisuajankohtien valikoituminen on omanlaistaan noituutta.

Erikoisen julkaisuajankohdan valitseminen on yksi helppo tapa saada levylleen huomiota. Esimerkiksi suomalaisten ihastuttava euroviisuörrimörri Lordi (VMP) julkaisi Hard Rock Hallelujah -sinkkunsa Iso-Britannissa 6.6.2006, yhdessä muodossaan siis 6.6.06. Siinähän on perhana kolme kuutosta peräkkäin, Lordin on oltava saatananpalvoja ja paha mies juurta jaksain, kirkuivat kukkahattutädit minkä teenjuonnilta ehtivät. Lordin tyhjästä ilmestyneet saatananpalvonta- ja kulttimenoviittaukset kohisuttivat ihmisiä kaikkialla, kun samaan aikaan bändin jäsenet luultavasti nauroivat kuminaamareihinsa setelipinoissa piehtaroiden. Negatiivista julkisuutta ei ole olemassakaan. The only thing worse than being talked about is not being talked about. Ja niin edelleen. Jay-Z puolestaan julkaisi tuoreimpansa syyskuun 11. päivänä. On vaikeaa keksiä tälle mitään aidosti loogista selitystä, mutta toipa julkaisupäivämäärä ehkä muutaman lisämillimetrin palstoille, jotka levyä käsittelivät.

Viimeisimmässä kirjallisessa kyhäelmässäni uhosin puhuvani uusista levyistäni. Nyt minä totta vie sen myös teen. Volbeatin ja Dimmu Borgirin lisäksi uuden lätyn on sylkäissyt ulos myöskin lahtelaissyntyinen räppäri Cheek. Kaikki kolmea levyä on nyt kuunneltu ns. arvostelun ja analysoinnin edellyttämä minimimäärä ja voidaan käydä ajatusten sanoiksi pukemisen kimppuun.

Joten kuin sika limppuun. Olkoon etenemistapa kronologinen ja ensimmäisenä kriitikon hampaissa Volbeatin uusi aikaansaannos. Tanskalaisen rockabillyn, Elvis Presleyn ja rokkaavamman heavy metallin sekainen albumi kantaa nimeä Beyond Hell/Above Heaven. Peilikuvilla leikittelevä kansitaide on tuttua bändin aikaisemmista levyistä, ja kansilehtisessä ilmoitetaankin avoimesti osan kappaleista jatkavan vanhoilla levyillä alkaneita tarinoita "kitaragangstereista" ja muusta tylyn tyylikkäästä. Volbeatin levy ei ole biisi biisiltä -analysoinnin arvoinen, sillä biisien toisiinsa kytkemiseen ei ole panostettu niin hurjasti, että siitä riittäisi tarinaa. Tyydynkin toteamaan, että oikeastaan mikään ei ole muuttunut, ja kun kyse on niin oma- ja ainutlaatuisesta bändistä kuin Volbeat, muutoksettomuus on yksinomaan hyvä asia. Soundimaailma country- ja rockabillytyyleineen on tuttu ja kitaroiden ja rumpujen soundit vanhaa, tuttua ja turvallista. Michael Poulsen on levyllä intoutunut esittelemään hieman aiempaa runsaammin lauluäänensä monipuolisuutta. Matalammat ja hiljaisemmat osuudet toimivatkin piristävänä kontrastina miehen kovan ja korkeuden absoluuttista määritelmää hipovalle ilmaisulle, joka onneksi pääsee hienosti valloilleen suurimmalla osalla levyä. Volbeat on tehnyt myös rohkean liikkeen kutsuessaan Kreatorin Mike Petrozzan, Mercyful Faten ja King Diamondin Michael Drennerin sekä Napalm Deathin Mark Greenwayn vieraileviksi laulajikseen. Näiden kolmen herran muut bändit edustavat jotain niin erilaista kuin Volbeat, että jonkun on todella täytynyt tietää mitä tekee säveltäessään kappaletta ja pohtiessaan sopivia laulajavieraita. En tiedä, onko Volbeatin kannalta hyvä vai huono asia, että juuri kappaleet 7 shots (vieraina Petrozza ja Drenner) ja Evelyn (Greenway) kuulostavat omaan korvaani todella hyvältä. Greenwayn räkäinen grindcore-murahtelu kantaa Evelyniä varsin kauas Volbeatin "omasta" tyylistä, mutta 7 shots on hyvin hyvin Volbeatin kuuloista ja pieni örinä kertosäkeessä vain piristää kappaletta ja antaa koko levylle oman tuoreen leimansa. 

Ne kappaleet, jossa Volbeat painaa omin voimin ovat toki toimivia nekin. Räjähtävä avausraita The Mirror And The Ripper tekee kuulijalle varmasti selväksi, kenen levystä on kyse. Mukavan perinteisellä rock and rollilla ratsasteleva 16 dollars, Poulsenin lauluääntä upeasti hyödyntävä A Better Believer ja Fire Songin vahvasti mieleen tuova Who They Are ovat kaikki kelpo kappaleita. Näistä huolimatta oma ylivoimainen suosikkini on tanskalaisnyrkkeilijä Mikkel Kesslerille tehty kappale A Warrior's Call. Jos olisin Mr. Kessler, häpeäisin jokaista ottelua, jota en voittaisi tyrmäyksellä, niin huikean pump-up -biisin mies on Volbeatiltä itselleen saanut. Kyseistä biisiä edeltäviä yhtä rajuja potkuja on haettava niinkin kaukaa kuin Stam1nan uudesta levystä kevättalvella. Myös levyn päättävä miellyttävän haikea, jenkkiskeittipunk-tyylisellä wooo-oooo-oooo -meiningillä kuorrutettu Thanks on hieno biisi, jonka jälkeen on varmasti mukavaa lähteä bändin keikalta juhlimaan hulluna. Mielestäni on hienoa myös laittaa biisin täsmälleen sama melodianpätkä kuin The Garden's Taleen ja katkaista se juuri ennen huippukohtaa. Tämä on osoitus hienosta huumorin ja musiikin tajusta sekä kuulijan arvostamisesta. Volbeat on mahtava bändi ja olen iloinen, että he tekivät uuden HIENON levyn, kolmen albumin kappaleiden jyystäminen kun aiheuttaa turhan nopeaa puhki kulumista.

Norjan soturit, black metallin sielun myyjät ja skandinaavisen mahtipontisen synkkyyden mestarit jatkavat samalla linjalla kuin Volbeat. Dimmu Borgir kasvoi nopeasti ulos pelkästä kuoleman ja saatanan runttaamisesta ja muuttui viimeistään In Sorte Diaboli -levynsä myötä todella sinfoniseksi mustan metallin etuvartioksi. Pientä esimakua antaa yli sadan nimen lista orkesterimuusikoita ja kuorolaulajia, jotka ovat olleet mukana luomassa massiivista, totalitääristä ja mattapintaisen kiillottoman mustaa linnoitusta, jossa pesivät Dimmun tutut, kovalla ammattiylpeydellä toteutetut mättöelementit. Sinfonisten ainesosien käyttö biisien alku-, väli- ja loppusoitoissa on kehittynyt huomattavasti, eikä metallitykityskohtien raivo ole laantunut pätkääkään. Norjasta todella kajahtaa jälleen kerran. 

Uusi Abrahadabra- niminen levy on komeaakin komeampaa kuultavaa. Kappaleiden säveltämisessä ja levyn tuottamisessa on ollut valtaisa työ, jolle näinä aikoina voi vain kumartaa. Nuclear Blast on onneksi sallinut lippulaivalleen taiteellista vapautta nähdä riittävästi vaivaa potentiaalinsa realisoimiseksi. Abrahadabra on hieno näyte siitä, mitä todellisella vaivannäöllä voidaan saada aikaan. Raidoilta kaiuttimien kautta ilmaan tihkuvan uhkaavuuden ja pahuuden määrä saa aikaan todella kohtalokkaan tunnelman ja kouraisee syvältä. Levyn hyvät biisit / kaikki biisit -suhde on lähes yhtä hyvä kuin Puritanical Euphoric Misanthropia-lätyn. Sinfonisen synkistelyn ja rankan, suoraviivaisen mätön kissa-hiiri -leikki toimii läpi koko levyn upeasti. Mainittakoon kohokohdaksi levyn kolme viimeistä raitaa: A Jewel Traced Through Coal, Renewal ja Endings And Continuations. HUH HUH. Myös Abrahadabra on helvetin hyvä levy, yhtään vähempää ei pitäisi Dimmulta odottaakaan.

Cheek? Jare Henrik Tiihonen 2? Levyn nimeä ei ole ainakaan mielikuvituksella pilattu. Eikä oikeastaan musiikkiakaan. Mielestäni Cheek on parhaimmillaan aivan muussa kuin tunnetuimpien biisiensä tyylisessä laulumaisessa räpäyttelyssä. Jippikayjei, no EI! Biisi kyllä toimii sopivissa promilleissa, mutta selvin päin ei kirveelläkään. Cheekin henkilökohtaisemmat kappaleet ovat monesti olleet mieleeni, ja niitä on nytkin onneksi mukana. Elämäntarinatyylinen Takapulpetin Poika on mielestäni levyn paras kipale. Eikä sekään riitä,  se on täysin tekijästä ja albumista riippumatta mielestäni HIENO kappale räppiä. Myös Liigan muiden herrasmiesten mukanaolo useammalla raidalla on hieno juttu, myös Resepti ja Se Parhaiten Nauraa kipuavat korkealle, kun laitan levyn biisejä omaan paremmuusjärjestykseeni. Bileosastolta paras pala lienee Tyhmää ja tyylikästä. Kotimaisen hiphopin kannalta JHT 2 on tietenkin merkkitapaus. Mutta hyvä suomiräp, ei aivan tähän suuntaan, kiitos. MUTTA. Kuka ikinä keksikin idean sämplätä Teuvo, Maanteiden Kuningasta biitiksi on ansainnut jakamattomat ja lähtemättömät respektini. Leevi And The Leavings on mielestäni varsin ruskeaa, mutta Maanteiden Kingi -kappaleessa se toimii! Jos olisi pitänyt sanoa etukäteen, biisi olisi luultavasti saanut yhden elämäni nopeimmista ja selkeimmistä "kuulematta paska" -tuomioista, mutta onneksi tuli kuunneltua ensin.

Tulin muuten tuossa keksineeksi Panteran salaisuuden. Se kätkeytyy kitaran ja basson runsaisiin unisono-osuuksiin, joita äkisti miettien mikään toinen bändi ei käytä yhtä paljon. Unisono tarkoittaa siis suurin piirtein sitä, että kaksi instrumenttia soittaa samaa kulkua joko samalta tai oktaavin verran eri korkeudelta, kuten Pantera homman hoitaa, esimerkiksi kappaleissa Shedding Skin ja Mouth For War.