Holla!
Yksi niistä monista asioista, jotka tekevät musiikinkuuntelusta ikuisesti mielenkiintoista, järkevää ja merkitsevää, ovat tää-on-paras-biisi-koskaan -kokemukset. Jossain vaiheessa vuosien aktiivisen popittamisen jälkeen paatuneinkin jammailija luulee saavuttaneensa tason, jolla yllätysten kokeminen ei ole enää mahdollista. Siitä huolimatta uudet genret, bändit ja kappaleet putoavat taivaalta ja valtaavat kaiuttimet. Itsensä löytää monesti kuuntelemasta artisteja, joiden huonoutta on vannonut kauemmin kuin muistaakaan. Aikaisemmin inhovärinöitä herättäneet kokonaiset genret saavat yhtäkkiä viestinsä läpi, ja tämän jälkeen paluuta entiseen ei enää ole.
Muistan itsekin, kun örinähevi oli kirosana. Tämä oli niin syvään istutettu mielipide, että muistan tarkasti jopa juuri sen yhden kappaleen, joka sen muutti. Se oli Children Of Bodomin Hatecrew Deathroll -kiekon hyökkäävä avausraita Needled 24/7. COB kolahti noihin aikoihin nuoreen poikaan todella kovaa ja vakiinnutti asemansa digailulistallani Are You Dead Yet- levyllään, jonka rankkaan epäröimättä kuulemieni 2000-luvun metallilevyjen top viiteen. Alexi Laiho kitaransa ja Janne Wirman koskettimiensa kanssa tekivät instrumenteillaan asioita, joita aikaisemmin kuulemassani musiikissa ei ollut olemassakaan. Bodomin jälkeen tielle osui The Haunted ja rakkaustarina thrash metallin kanssa sai lopullisen alkusysäyksensä. Nykyään örinävokaalit eivät sen ihmeemmin hetkauta. Niiden hienous piilee siinä valtavassa energiassa, jonka jotkut miehet pystyvät lataamaan eläimelliseen murahteluunsa. Käsi nyrkkiin, pieni kokoon kipristyminen ja sitten puhdasta raivoa syvältä kurkusta täysillä mikrofoniin! Tämä tekee myös hevibändien laulajien lavatyöskentelystä mielenkiintoista, sillä esimerkiksi tunnin keikka örinävokaaleja ei ole aivan kevyt suoritus. Yrittäkää itse huutaa, ehkä vielä äänessä pysytellen, suoraa huutoa tunti yhtä soittoa.
Yksi viimeisimmistä musiikkirakkauksistani liittyy vahvasti juuri örinään. Eikä ihan mihin tahansa örinään. Tämä örinä on nimittäin yhdessä Nicolen Ilkka Laitalan soundien kanssa sellaista, että se seisauttaa veren, salpaa suonet ja hajottaa koko tietoisuuden. Puhe on nimittäin Mikael Stannen örinästä. Stannen örinää säestää hevin pääkaupungista Göteborgista ponnistava yhtye, joka kantaa hymyillen nimeä Dark Tranquility. Legendojen vuonna 1989 syntynyt bändi on saavuttanut menestyksensä melodisella death metallilla. Yleensä ko. sanakolmikko ei lähtökohtaisesti minuun iske, mutta Stannen karjahtelu on yksinkertaisesti niin dominoivaa, että se vangitsee kuuntelemaan biisin, toisen ja kolmannen. Etenkin uudemmilla levyillä täyteen voimaansa kehittynyt murina värisyttää. Elämänilon karkoittava kappale Lost To Apathy ja Iron Maiden -coverveto 22 Acacia Avenue ovat hyviä paikkoja lähestyä tätä örinävokaalien graalinmaljasta pulppuavaa ääneksi muutettua maailmantuskaa. Olisihan pitänyt arvata, että In Flamesin, The Hauntedin ja Hammerfallin kotikaupungissa ei kehdata tehdä huonoa musiikkia.
Jokunen merkintä sitten kerroin olevani ymmälläni metalcoremusiikin mahdin edessä. Nyt minulla on ollut ilo tutustua taas uuteen tämän lajin tuotantolaitokseen. Se on napannut nimensä Kreikan mytologiassa esiintyvältä hirviöltä, jolla on leijonan pää, vuohen ruumis ja lohikäärmeen häntä. Tällainen mukava kaveri antoi nimensä Chimairalle. Chimaira on kotoisin Clevelandin kylästä Yhdysvalloista. New Wave of American Heavy Metal -viittauksista huolimatta nimittäisin yhtyettä metalcorepumpuksi soundiensa perusteella. Toisaalta sanoituksista puuttuu se pieni hitunen emotionaalisuutta, jolla voitaisiin päästä "puhdasoppisen" metalcoren määritelmään. Joka tapauksessa musiikki on groovaavaa, teknistä ja raskasta. Mitään hyvän tuulen taustamusaa Chimaira ei ole, mutta en ole aikaisemminkaan ollut sellaisen ystävä. Bändin kappale The Flame on kerta kaikkiaan uskomattoman, järjettömän, mielettömän ja helvetin kova. Se on varsin lähellä last.fm -listani ykköskappaletta, Nicolen Vallan Näyttämöä. Olkoonkin, että sanoitus kertoo pikkutyttöä väkisinmakaavasta miehestä, on kappale pirullisen nerokas. Sitä ei voi vastustaa, vaikka sanoituksen sairauden perusteella melkein pitäisi. Se onkin yksi monista syistä kappaleen mainioudelle. Myös On Broken Glass ja Six ovat kovia raitoja, kannattaa vilkaista, jos on yhtään tiukan luukutuksen perään.
Loppuhuomioihin: Mukava uusi tuttavuus on myöskin detroitilais-mc Black Milk. Todellista, rehellistä hip hoppia ilman mitään ylimääräistä. Taitavaa minimalismia, riimien virtaa ja rauhallista biittiä. Bonuspisteet kommentista "Shit is ugly as Lady Gaga's wardrobe". Myös uusi Volbeat, Dimmu Borgir ja satunnainen hip hop potkivat leppoisasti iltojen pimetessä. Musiikkimaku uudistuu ja uutta musaa on kuunneltava paljon! Pidän erittäin paljon myös The Soundsin Living in America -version kertosäkeestä, laulu hyväilee korvia. Samalla tunnen myötätuntoa bändiä kohtaan siitä, että mielestäni heidän paras biisinsä on cover-esitys. Myös tänäinen kitaran käteen otto hetken tauon jälkeen hymyilyttää. Ja Mötley Cruen Looks that killin riffi, sehän on yhtä nautintoa! Musiikki on hyvä asia olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti