Kesä on artisteille kiireistä aikaa. Toiminnannälkäiset kesälomalaiset ryömivät koloistaan lyhyiden suvikuukausien ajaksi ja halajavat kuulemaan livemusiikkia. Ja bändit soittavat. Jokusen harvan ja onnekkaan suuren luokan suomalaisbändin viettäessä kesän aikana keikkataukoa tai tehdessä kiertuetta ympäri maailman turuja pienemmän mittakaavan kotimaiset yhtyeet paahtavat esiintymässä erilaisissa kesätapahtumissa Perä-Mourulan korttelihölkästä Ruisrockiin ja kaikkialla näiden välillä. Ahkeran kiertue-elämän ja sen myötä vääjäämättä tulevan holtittoman rellestämisen kurimuksessa jokainen bändi lienee väsynyt viimeistään elokuun lopulla. Syyskuussa festarilavat sitten hiljenevätkin. Suurin osa bändeistä pitää luultavasti pienoisen lepotauon, jonka jälkeen onkin edessä paluu levy-yhtiöiden ylikierroksilla kuumina pyörivien sorvien ääreen. Syksy on toinen vuoden kahdesta suuremmasta levyjenjulkaisusesongista kevään hoitaessa postia toisella puolen vuotta. Monet levyt julkaistaan joko festarikesän jälkeen tai juuri ennen sitä. Syy on yksinkertainen: joko halutaan pysyä pinnalla tai kavuta sinne takaisin. Harva tuntee tai pääsee seuraamaan levyjen syntyprosessin todellista kulkua, ja julkaisuajankohtien valikoituminen on omanlaistaan noituutta.
Erikoisen julkaisuajankohdan valitseminen on yksi helppo tapa saada levylleen huomiota. Esimerkiksi suomalaisten ihastuttava euroviisuörrimörri Lordi (VMP) julkaisi Hard Rock Hallelujah -sinkkunsa Iso-Britannissa 6.6.2006, yhdessä muodossaan siis 6.6.06. Siinähän on perhana kolme kuutosta peräkkäin, Lordin on oltava saatananpalvoja ja paha mies juurta jaksain, kirkuivat kukkahattutädit minkä teenjuonnilta ehtivät. Lordin tyhjästä ilmestyneet saatananpalvonta- ja kulttimenoviittaukset kohisuttivat ihmisiä kaikkialla, kun samaan aikaan bändin jäsenet luultavasti nauroivat kuminaamareihinsa setelipinoissa piehtaroiden. Negatiivista julkisuutta ei ole olemassakaan. The only thing worse than being talked about is not being talked about. Ja niin edelleen. Jay-Z puolestaan julkaisi tuoreimpansa syyskuun 11. päivänä. On vaikeaa keksiä tälle mitään aidosti loogista selitystä, mutta toipa julkaisupäivämäärä ehkä muutaman lisämillimetrin palstoille, jotka levyä käsittelivät.
Viimeisimmässä kirjallisessa kyhäelmässäni uhosin puhuvani uusista levyistäni. Nyt minä totta vie sen myös teen. Volbeatin ja Dimmu Borgirin lisäksi uuden lätyn on sylkäissyt ulos myöskin lahtelaissyntyinen räppäri Cheek. Kaikki kolmea levyä on nyt kuunneltu ns. arvostelun ja analysoinnin edellyttämä minimimäärä ja voidaan käydä ajatusten sanoiksi pukemisen kimppuun.
Joten kuin sika limppuun. Olkoon etenemistapa kronologinen ja ensimmäisenä kriitikon hampaissa Volbeatin uusi aikaansaannos. Tanskalaisen rockabillyn, Elvis Presleyn ja rokkaavamman heavy metallin sekainen albumi kantaa nimeä Beyond Hell/Above Heaven. Peilikuvilla leikittelevä kansitaide on tuttua bändin aikaisemmista levyistä, ja kansilehtisessä ilmoitetaankin avoimesti osan kappaleista jatkavan vanhoilla levyillä alkaneita tarinoita "kitaragangstereista" ja muusta tylyn tyylikkäästä. Volbeatin levy ei ole biisi biisiltä -analysoinnin arvoinen, sillä biisien toisiinsa kytkemiseen ei ole panostettu niin hurjasti, että siitä riittäisi tarinaa. Tyydynkin toteamaan, että oikeastaan mikään ei ole muuttunut, ja kun kyse on niin oma- ja ainutlaatuisesta bändistä kuin Volbeat, muutoksettomuus on yksinomaan hyvä asia. Soundimaailma country- ja rockabillytyyleineen on tuttu ja kitaroiden ja rumpujen soundit vanhaa, tuttua ja turvallista. Michael Poulsen on levyllä intoutunut esittelemään hieman aiempaa runsaammin lauluäänensä monipuolisuutta. Matalammat ja hiljaisemmat osuudet toimivatkin piristävänä kontrastina miehen kovan ja korkeuden absoluuttista määritelmää hipovalle ilmaisulle, joka onneksi pääsee hienosti valloilleen suurimmalla osalla levyä. Volbeat on tehnyt myös rohkean liikkeen kutsuessaan Kreatorin Mike Petrozzan, Mercyful Faten ja King Diamondin Michael Drennerin sekä Napalm Deathin Mark Greenwayn vieraileviksi laulajikseen. Näiden kolmen herran muut bändit edustavat jotain niin erilaista kuin Volbeat, että jonkun on todella täytynyt tietää mitä tekee säveltäessään kappaletta ja pohtiessaan sopivia laulajavieraita. En tiedä, onko Volbeatin kannalta hyvä vai huono asia, että juuri kappaleet 7 shots (vieraina Petrozza ja Drenner) ja Evelyn (Greenway) kuulostavat omaan korvaani todella hyvältä. Greenwayn räkäinen grindcore-murahtelu kantaa Evelyniä varsin kauas Volbeatin "omasta" tyylistä, mutta 7 shots on hyvin hyvin Volbeatin kuuloista ja pieni örinä kertosäkeessä vain piristää kappaletta ja antaa koko levylle oman tuoreen leimansa.
Ne kappaleet, jossa Volbeat painaa omin voimin ovat toki toimivia nekin. Räjähtävä avausraita The Mirror And The Ripper tekee kuulijalle varmasti selväksi, kenen levystä on kyse. Mukavan perinteisellä rock and rollilla ratsasteleva 16 dollars, Poulsenin lauluääntä upeasti hyödyntävä A Better Believer ja Fire Songin vahvasti mieleen tuova Who They Are ovat kaikki kelpo kappaleita. Näistä huolimatta oma ylivoimainen suosikkini on tanskalaisnyrkkeilijä Mikkel Kesslerille tehty kappale A Warrior's Call. Jos olisin Mr. Kessler, häpeäisin jokaista ottelua, jota en voittaisi tyrmäyksellä, niin huikean pump-up -biisin mies on Volbeatiltä itselleen saanut. Kyseistä biisiä edeltäviä yhtä rajuja potkuja on haettava niinkin kaukaa kuin Stam1nan uudesta levystä kevättalvella. Myös levyn päättävä miellyttävän haikea, jenkkiskeittipunk-tyylisellä wooo-oooo-oooo -meiningillä kuorrutettu Thanks on hieno biisi, jonka jälkeen on varmasti mukavaa lähteä bändin keikalta juhlimaan hulluna. Mielestäni on hienoa myös laittaa biisin täsmälleen sama melodianpätkä kuin The Garden's Taleen ja katkaista se juuri ennen huippukohtaa. Tämä on osoitus hienosta huumorin ja musiikin tajusta sekä kuulijan arvostamisesta. Volbeat on mahtava bändi ja olen iloinen, että he tekivät uuden HIENON levyn, kolmen albumin kappaleiden jyystäminen kun aiheuttaa turhan nopeaa puhki kulumista.
Norjan soturit, black metallin sielun myyjät ja skandinaavisen mahtipontisen synkkyyden mestarit jatkavat samalla linjalla kuin Volbeat. Dimmu Borgir kasvoi nopeasti ulos pelkästä kuoleman ja saatanan runttaamisesta ja muuttui viimeistään In Sorte Diaboli -levynsä myötä todella sinfoniseksi mustan metallin etuvartioksi. Pientä esimakua antaa yli sadan nimen lista orkesterimuusikoita ja kuorolaulajia, jotka ovat olleet mukana luomassa massiivista, totalitääristä ja mattapintaisen kiillottoman mustaa linnoitusta, jossa pesivät Dimmun tutut, kovalla ammattiylpeydellä toteutetut mättöelementit. Sinfonisten ainesosien käyttö biisien alku-, väli- ja loppusoitoissa on kehittynyt huomattavasti, eikä metallitykityskohtien raivo ole laantunut pätkääkään. Norjasta todella kajahtaa jälleen kerran.
Uusi Abrahadabra- niminen levy on komeaakin komeampaa kuultavaa. Kappaleiden säveltämisessä ja levyn tuottamisessa on ollut valtaisa työ, jolle näinä aikoina voi vain kumartaa. Nuclear Blast on onneksi sallinut lippulaivalleen taiteellista vapautta nähdä riittävästi vaivaa potentiaalinsa realisoimiseksi. Abrahadabra on hieno näyte siitä, mitä todellisella vaivannäöllä voidaan saada aikaan. Raidoilta kaiuttimien kautta ilmaan tihkuvan uhkaavuuden ja pahuuden määrä saa aikaan todella kohtalokkaan tunnelman ja kouraisee syvältä. Levyn hyvät biisit / kaikki biisit -suhde on lähes yhtä hyvä kuin Puritanical Euphoric Misanthropia-lätyn. Sinfonisen synkistelyn ja rankan, suoraviivaisen mätön kissa-hiiri -leikki toimii läpi koko levyn upeasti. Mainittakoon kohokohdaksi levyn kolme viimeistä raitaa: A Jewel Traced Through Coal, Renewal ja Endings And Continuations. HUH HUH. Myös Abrahadabra on helvetin hyvä levy, yhtään vähempää ei pitäisi Dimmulta odottaakaan.
Cheek? Jare Henrik Tiihonen 2? Levyn nimeä ei ole ainakaan mielikuvituksella pilattu. Eikä oikeastaan musiikkiakaan. Mielestäni Cheek on parhaimmillaan aivan muussa kuin tunnetuimpien biisiensä tyylisessä laulumaisessa räpäyttelyssä. Jippikayjei, no EI! Biisi kyllä toimii sopivissa promilleissa, mutta selvin päin ei kirveelläkään. Cheekin henkilökohtaisemmat kappaleet ovat monesti olleet mieleeni, ja niitä on nytkin onneksi mukana. Elämäntarinatyylinen Takapulpetin Poika on mielestäni levyn paras kipale. Eikä sekään riitä, se on täysin tekijästä ja albumista riippumatta mielestäni HIENO kappale räppiä. Myös Liigan muiden herrasmiesten mukanaolo useammalla raidalla on hieno juttu, myös Resepti ja Se Parhaiten Nauraa kipuavat korkealle, kun laitan levyn biisejä omaan paremmuusjärjestykseeni. Bileosastolta paras pala lienee Tyhmää ja tyylikästä. Kotimaisen hiphopin kannalta JHT 2 on tietenkin merkkitapaus. Mutta hyvä suomiräp, ei aivan tähän suuntaan, kiitos. MUTTA. Kuka ikinä keksikin idean sämplätä Teuvo, Maanteiden Kuningasta biitiksi on ansainnut jakamattomat ja lähtemättömät respektini. Leevi And The Leavings on mielestäni varsin ruskeaa, mutta Maanteiden Kingi -kappaleessa se toimii! Jos olisi pitänyt sanoa etukäteen, biisi olisi luultavasti saanut yhden elämäni nopeimmista ja selkeimmistä "kuulematta paska" -tuomioista, mutta onneksi tuli kuunneltua ensin.
Tulin muuten tuossa keksineeksi Panteran salaisuuden. Se kätkeytyy kitaran ja basson runsaisiin unisono-osuuksiin, joita äkisti miettien mikään toinen bändi ei käytä yhtä paljon. Unisono tarkoittaa siis suurin piirtein sitä, että kaksi instrumenttia soittaa samaa kulkua joko samalta tai oktaavin verran eri korkeudelta, kuten Pantera homman hoitaa, esimerkiksi kappaleissa Shedding Skin ja Mouth For War.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti