Moar!

Morjes

Ennen TÖIHIN suuntaamista on maanantain kunniaksi hyvä kirjoittaa. Tämä on tosi.

Hyllyni uusimmat levyt: Brädin "Repullinen Hiittiä" ja bändin nimeltä Se, josta ei puhuta levy nimeltä Ne, joista ei puhuta. First mentioned things first: Brädi, Lahden hiphop-skenen synnyttäjä ja ruumiillistuma, pioneeri, mainosmies ja paljon muuta, on yli kymmenen vuoden piireissä pyörimisen jälkeen tehnyt soololevyn. Levyä voidaan ehdottomasti pitää merkkitapauksena Suomiräpille. Brädin merkitys koko Suomiräp-ilmiölle näkyy jo albumin vierailijalistasta, jota täydentävät muiden muassa Elastinen, Redrama ja Cheekinkin kanssa yhteistyötä tehnyt soul-mies Sami Saari. Kriitikot ovat kutsuneet levyä aikuiseksi, enkä itsekään ole eri mieltä. Sen sijaan kunnioitan korkeasti Brädin rohkeutta tehdä albumi omalla tavallaan ja rohkenen väittää, että kappaleita ei ole väännetty tavoitellulle kohderyhmälle soveltuviksi ainakaan yhtä paljon kuin joillakin virkaveljillä. Jo levyn avausraita, Mika Tauriaisen vokaaleilla kuorrutettu Lentoon, ei ole missään nimessä yhtä helposti lähestyttävä kuin monet listahittilevyjen kappaleet. Kappaleen biitin rauhallisuus, kertosäkeen unenomainen eteerisyys ja jonkin pitkän tarinan alkupisteeseen laaditut varsin syvälliset sanat säikäyttävät pinnallisemman kuuntelijan heti pois levyn luota. Tämä on toisaalta hyvä juttu, sillä sama linja jatkuu hienosti koko laatan ajan. Brädin tiukka oman jutun tekeminen tulee hienosti esiin tatuoinneista kertovassa kappaleessa Kato mun Käteen ja enemmän tai vähemmän hupailevassa Parempaa Kangasta -rallissa. Näillä, kuten toki muillakin raidoilla, Brädin riimittelytekninen ja sanoituksellinen taituruus pääsee kunnolla valokeilaan. Potentiaalisia hittejäkin levyllä on, ensimmäinen sinkkulohkaisu Mä Tarjoon on nauttinutkin jo menestyksestä, mutta olisi sääli, jos se veisi huomion biisiltä Kättä Hiusrajaan, joka on omasta mielestä paitsi levyn selkeästi paras kappale, myös hyvin mahdollinen tanssilattioiden täyttäjä kesän klubi-illoissa. Myös jenkkityylisen roisi Kuka Eka nostattaa fiiliksiä mukavasti, sen soidessa olisi varmasti aikas kutkuttavaa katsoa rävähtämättä silmiin unelmiensa naista. On kerta kaikkiaan hienoa, että Brädin levy on vihdoin ulkona. Jotain, mikä on samalla alun loppu ja uusi alku ei tule vastaan joka toinenkaan päivä.

Se, josta ei puhuta on uusi tuttavuus Suomenkielisen metallin keskiössä. Ne, joista ei puhuta on kovan luokan debyytti. Rankkaa soundia, yllättävän hyviä lyriikoita ja erittäin cojones -pitoista vokalisointia, niillä on moni bändi noussut ja lentänyt. Mitään ihmeellistä Se, josta ei puhuta ei tosiaan ole, mutta uutuutena kiistämättä positiivinen yllätys. Jos yhtye kehittyy ja tekee hyvän toisen levyn julkaisten sen melko pian, en näe bändin tiellä esteitä hidastamassa matkaa Mokoman ja Stam1nan painoluokkaan. Runsaamman tutustumisen jälkeen ehkä hehkutan bändiä vielä, joten pysykää taajuudella.

Sitten soittolistoista. Moisethan ovat nykyään hyvin tiukasti pinnalla kelluva ilmiö Spotifyn ja muiden saatanallisten keksintöjen ansiosta. Radiokanavienkin soittolistat ovat usein verkossa kaikkien nähtävillä, ja esimerkiksi last.fm muodostaa käyttäjän profiilisivulle näytesoittolistan, joka on tekevinään läpileikkauksen käyttäjän eniten kuuntelemasta tavarasta. Omat kokemukseni Spotify: sta ovat suurimmaksi osaksi negatiivisia, mutta soittolistojen jakomahdollisuus on hieno idea. Koska en kuitenkaan käytä Spotify: ta, aion jakaa teille soittolistoja muilla tavoin. Musiikin kuunteluun tietokoneella käytän Winamp -ohjelmaa, jonka yhteen soittolistaan olen sysännyt kaiken koneellani olevan kuuntelemisen arvoisen musiikin. Omasta mielestäni yksikään mediasoitinohjelma ei ole kyennyt lyömään Winampia kätevyydessä ja käyttömukavuudessa. Tämän lisäksi on helppo luoda uusi soittolista vaikkapa jonkin uuden levyhankinnan kappaleista ja hallita sitä. IPodin omistajana olen olosuhteiden pakosta tutustunut myös Applen iTunesiin, josta en mieluusti keskustele. Käytän iTunesia siis iPodin operoimiseen, mutta siinä se. Ohjelmalla pystyy onneksi sentään joihinkin hyviinkin asioihin, kuten juuri luomaan soittolistoja iPodiin. Tällä hetkellä itse luomani soittolistat käsittävät omat arkistonsa hiphopille, herkistelymusalle ja konemusiikille. Tämän lisäksi on olemassa lista nimeltä "Tosirandom", joka sisältää nimensä mukaisesti hieman toisenlaisia kappaleita.

Nyt on tietysti pakko hieman avata salaisuuksien vyyhtiä näiden mystisten soittolistojen ympärillä. Hiphop- ja konemusiikkilistat eivät kaivanne lisäselvitystä. Olen vain ympännyt kaiken noiden genrejen musiikin omiin listoihinsa, koska niiden osuus iPodini sisällöstä on verrattain vähäinen ja selaaminen yhdestä soittolistasta riittävän helppoa. Perehdytään siis herkistelylistaani. ITunesin mukaan 121 biisiä, 9,4 tuntia, 881 megatavua suurta tunnetta. Paljon rockslovareita, useita herkempiä räp-kipaleita ja valikoima marginaalisempien musiikkilajien mestareiden taidonnäytteitä. Vaikka yleensä karsastan naisartistien musiikkia (sovinisti!), herkistelyssä naiset ovat hyviä. Alicia Keysin, Beyoncen ja Christina Aquileran balladit melkein itkettävät välillä. Melkein. Ja vaikka Ari Koivusen liittyminen Amoraliin raunioitti mielestäni molempien urat täydellisesti ja oli kamalinta sitten Las Ketchupin, Koivusen balladi Angels Are Calling on kaunis. Herkistelylistallani on varsin vähän suomenkielistä musiikkia. Mukana ovat itseoikeutetusti Eppu Normaalin parit pakolliset, Juha Vainiota sekä irtonaisia paloja muualta. Discon kappale Yhteys Katkeaa on aina puhutellut. Musiikista osa on hyvinkin vanhaa, ovathan listalla mukana Frank Sinatran ja Gilbert O'Sullivanin äänet. Myös Brook Bentonin uskomattoman tunnelmallinen ja aina rauhoittava luritus Rainy Night In Georgia edustaa hieman patinoituneempaa biisistöä. Pidän muuten paljon myös kyseisen kappaleen laulamisesta, sillä herra Bentonin ääniala kohtaa omani varsin hyvin. Herkistelylistalta eniten tilaa vievät Queen sekä tunteen mestari Miles Davis. Queeniltä mukana on yhdeksän kappaletta, josta suinkaan kaikki eivät ole slovareita, vaan mukana silkan tunteen määrän takia. Hiphoppia herkistellessäni luotan Nasiin, joka osaa räpätä rauhaisasti ja seesteisesti ehkä paremmin kuin kukaan muu.

Mutta ennen kuin hukumme kokonaan nössöilyyn, on aika pureutua "Tosirandom" -listaan. 41 biisiä. Tälle listalle on koottu kolmenlaista musiikkia: Sitä, joka naurattaa, sitä, jota ei kuunnella niin tosissaan ja sitä, jota ei kehtaa myöntää kuuntelevansa. Listahittejä ja sen sellaista. Japanilaista animepelimusiikkia. Final Fantasy VII:n ja Disney-leffojen soundtrack- kamaa. Pelle Hermanni-theme. The Lonely Islandia. Mainitusta joukosta saa jokainen henkilökohtaisesti sijoittaa kunkin kohteen yhteen kolmesta mainitusta kategoriasta.

Viimeisenä ja oikeastaan tärkeimpänä: Ronnie James Dio on kuollut. Seitsenkymppisenä syöpään menehtynyt Dio oli itseään varmaankin pian manan majoille seuraavan Ozzy Osbournen ohella heavy metallin historian suurin ääni. 160-senttisestä varresta kummunneen korkean ja hieman rosoisen äänen voimaa ei voi kukaan koskaan saavuttaa, se on myönnettävä. Laulaminen sekä Rainbow: n että Black Sabbathin tasoisen maineen saavuttaneissa bändeissä JA huikea sooloura ovat melkoisia meriittejä. Miljoonia myytyjä levyjä, toisia miljoonia viihdytettyjä faneja ja kolmas mokoma miljoonia kosketettuja sieluja. Fanien joukossa muun muassa Ronnielle kirjeen haudan taakse kirjoittanut Metallica-kannumies Lars Ulrich. Kyseinen kirje on luettavissa Metallican nettisivuilla.

Anteeksi, pidän kirjoittamisesta ja musiikista.

Sumthin' new

Kun viime kirjoituksesta on lähes kuukausi ja pitäisi lukea pääsykokeisiinkin, alkaa erikoisesti tehdä mieli kirjoittaa taas jotain musiikista. Kuten viime kerralla lupasin, luvassa on asiaa muutamastakin uudesta levyhankinnasta ja niiden ohella pienistä aluevaltauksista.

Rytmihäiriön ja Exoduksen albumit sekä Sotajumalan ja Deathchainin splitti ovat siis saapuneet ja niitä on ehditty jo kuunnellakin. Kuukausi on kuitenkin niin pitkä aika, että sitten viime blogini olen ehtinyt hankkia pari muutakin uutuutta.

Aluksi on sanottava, että Rytmihäiriö ei koskaan petä. Musiikkiaan surmacoreksi nimittävä bändi määrittelee soittonsa seuraavasti: “a unique mixture of hardcore, metal and Finnish homicidal history”. Normaalein termein tämän hutun voisi sijoittaa jonnekin hc-punkin, thrash metallin ja black metallin välisille rajavesille. Bändin asenne on hyvinkin punk, sointi lähinnä thrashia ja sanoitukset mustaakin mustempaa bläkkistä. Uusin levy on nimeltään miellyttävästi Surmantuoja. Kappalelistaa koristavat kukkahattutätien varmat suosikit, esimerkiksi  Muovipussi päähän Ja Ruumis Suohon, Varastettujen Viinojen Kirous ja Kähinää Krouvissa. Yhtyeen musiikillinen evoluutio sitten edellisen Sarvet, Sorkat, Salatieteet -levyn on oikeastaan yllättävänkin pientä, kun verrataan sitä siirtymään edellisten levyjen välillä. Kitarasoundeja on hieman muokattu, samoin kun rumpujen sointia. Kaiken kaikkiaan soundi on muuttunut hieman vähemmän leimalliseksi ja on melko tavallinen. Oikeastaan tavallinenkaan ei ole oikea sana, mutta levyä kuunnellessa voisi luulla, että bändi on halunnut välttää suuria erikoisuuksia. Sanoituspuoli on tuttua Rytmihäiriötä: kappaleiden aihepiirit ovat 95 % tapauksista joitakin kolmikosta ryyppääminen, tappaminen ja saatananpalvonta. Kenties tylyintä on sanoa kovikseksi henkilöä, joka ei milloinkaan pese esinahan alta tai ehdottaa ruumiin heittämistä partsilta siitä eroon pääsemiseksi. Jos joskus päädyn ryystämään viinaksia väkivaltaiseen seuraan, pidän suuni hyvin hyvin tiukasti kiinni Rytmihäiriöstä. Surmantuoja ei ole mikään ihmeellinen levy, mutta hyvä se on kuitenkin, ja Rytmihäiriön tinkimätöntä oman jutun tekemistä ei voi sivuuttaa.

Entäpä sitten Exodus...kolmen kympin kypsään ikään päässyt amerikkalaisbändi on suuri esikuva ja vaikutteiden antaja niille riffithrashbändeille, jotka ovat suuntautuneet hieman rankempaan meininkiin. Jo bändin nimikin kertoo, että se on jollain lailla tekemisissä uskonnon kanssa. Tämä tuli erityisen vahvasti esiin albumilla The Atrocity Exhibition: Exhibit A, jonka kantava teema olivat ihmisen uskontojensa nimissä tekemät kauheudet. Vastikään ilmestynyt Exhibit B taas kertoo samanlaisista kauheuksista, joita ovat vauhdittaneet ainoastaan ihmisten omat itsekkäät päämäärät. Lyyriset aihepiirit siis eivät ole kovinkaan iloisia, kuten nyt eivät yleensäkään kuuntelemassani musiikissa. Niitä korostavassa musiikissa Exodus on alansa ehdoton huippu. Aggressiivinen, nopea, taidokas ja suoraviivainen rässäys errrrittäin säröisillä kitaroilla ja korkealta soivilla rummuilla on metallin maailmassa poikkeuksellisen omaleimaista. Myös Rob Dukesin parran keskeltä rosoisesti pauhaava laulu on hienoa kuultavaa, puhumattakaan kahden huippuluokan kitaristin, Gary Holtin ja Lee Altusin, sooloista ja riffittelystä. Albumi on kuunnellessa sen verran kokonaisen tuntuinen, että yksittäistä kappaletta on vaikea nostaa huippukohdaksi. Parhaita kohtia on kuitenkin kakkosraita, seitsemän ja puolen minuutin tykitys otsikolla Beyond The Pale.

Tässä vaiheessa totean, että pitääkseni merkinnän pituuden lukijaystävällisenä jatkan uusien levyjen ruotimista ensi kerralla. Haluan nimittäin selittää vähän jazzista. Innostuin siitä katsellessani tv-ohjelmaa Miles Davisistä. Ajattelinpa sitten tutustua herran tuotantoon ja otin käsittelyyn jazzin yhden kulmakiven, Kind Of Blue- albumin. Kyseinen äänitehän pantiin purkkiin kahdessa päivässä ilman mitään valmiiksi sävellettyä. Tästä voidaan erottaa kaksi aspektia. Toisaalta se jätti musiikin miellyttävän puolikypsän ja jazzmaisen rakenteettoman tuntuiseksi, toisaalta jätti valtavasti tilaa Davisin huikealle improvisointikyvylle trumpetin varressa. Olen usein ollut hieman epäileväinen instrumentaalimusiikin suhteen, koska lyriikka on ollut henkilökohtaisesti aina melko tärkeää. Mr. Davis pystyi kuitenkin muuttamaan tätä ajatusmallia. Se tunteen määrä, joka puhaltuu miehen trumpetin läpi, on suorastaan häikäisevä. Se ei ole mitään tarkkaa, ei rakkautta, vihaa, pettymystä tai iloa, vain puhdasta, erikoistumatonta tunnetta. Rauhallisuutensa vuoksi Kind Of Blue sopii erinomaisesti myöhäisen illan ja yön musiikiksi. Toinen suuri jazz-nimi, jonka musiikkia olen kuunnellut viime aikoina on pianisti Thelonious Monk. Itsekin hieman pianonsoittoa opiskelleena voin väittää ymmärtäväni jollain lailla miehen lahjat. Improvisointimainen tyyli ja kyky ottaa kaikki irtin pianon laajasta äänialasta ja rajojen häivyttäminen tarkoin määritetysti soivan instrumentin soinnista on temppu, johon hyvin harva pystyy. Miles Davisin tavoin myös Monk välittää musiikillaan nimeämätöntä, mutta suurta tunnetta, jonka mukana on miellyttävää leijua ja antaa musiikin kantaa itsensä jonnekin etäälle tosimaailmasta.

Tällaista nyt, pian lisää asiaa levyistä ja vähän kaikesta muustakin. Turn the music up in the headphones.