Kun viime kirjoituksesta on lähes kuukausi ja pitäisi lukea pääsykokeisiinkin, alkaa erikoisesti tehdä mieli kirjoittaa taas jotain musiikista. Kuten viime kerralla lupasin, luvassa on asiaa muutamastakin uudesta levyhankinnasta ja niiden ohella pienistä aluevaltauksista.
Rytmihäiriön ja Exoduksen albumit sekä Sotajumalan ja Deathchainin splitti ovat siis saapuneet ja niitä on ehditty jo kuunnellakin. Kuukausi on kuitenkin niin pitkä aika, että sitten viime blogini olen ehtinyt hankkia pari muutakin uutuutta.
Aluksi on sanottava, että Rytmihäiriö ei koskaan petä. Musiikkiaan surmacoreksi nimittävä bändi määrittelee soittonsa seuraavasti: “a unique mixture of hardcore, metal and Finnish homicidal history”. Normaalein termein tämän hutun voisi sijoittaa jonnekin hc-punkin, thrash metallin ja black metallin välisille rajavesille. Bändin asenne on hyvinkin punk, sointi lähinnä thrashia ja sanoitukset mustaakin mustempaa bläkkistä. Uusin levy on nimeltään miellyttävästi Surmantuoja. Kappalelistaa koristavat kukkahattutätien varmat suosikit, esimerkiksi Muovipussi päähän Ja Ruumis Suohon, Varastettujen Viinojen Kirous ja Kähinää Krouvissa. Yhtyeen musiikillinen evoluutio sitten edellisen Sarvet, Sorkat, Salatieteet -levyn on oikeastaan yllättävänkin pientä, kun verrataan sitä siirtymään edellisten levyjen välillä. Kitarasoundeja on hieman muokattu, samoin kun rumpujen sointia. Kaiken kaikkiaan soundi on muuttunut hieman vähemmän leimalliseksi ja on melko tavallinen. Oikeastaan tavallinenkaan ei ole oikea sana, mutta levyä kuunnellessa voisi luulla, että bändi on halunnut välttää suuria erikoisuuksia. Sanoituspuoli on tuttua Rytmihäiriötä: kappaleiden aihepiirit ovat 95 % tapauksista joitakin kolmikosta ryyppääminen, tappaminen ja saatananpalvonta. Kenties tylyintä on sanoa kovikseksi henkilöä, joka ei milloinkaan pese esinahan alta tai ehdottaa ruumiin heittämistä partsilta siitä eroon pääsemiseksi. Jos joskus päädyn ryystämään viinaksia väkivaltaiseen seuraan, pidän suuni hyvin hyvin tiukasti kiinni Rytmihäiriöstä. Surmantuoja ei ole mikään ihmeellinen levy, mutta hyvä se on kuitenkin, ja Rytmihäiriön tinkimätöntä oman jutun tekemistä ei voi sivuuttaa.
Entäpä sitten Exodus...kolmen kympin kypsään ikään päässyt amerikkalaisbändi on suuri esikuva ja vaikutteiden antaja niille riffithrashbändeille, jotka ovat suuntautuneet hieman rankempaan meininkiin. Jo bändin nimikin kertoo, että se on jollain lailla tekemisissä uskonnon kanssa. Tämä tuli erityisen vahvasti esiin albumilla The Atrocity Exhibition: Exhibit A, jonka kantava teema olivat ihmisen uskontojensa nimissä tekemät kauheudet. Vastikään ilmestynyt Exhibit B taas kertoo samanlaisista kauheuksista, joita ovat vauhdittaneet ainoastaan ihmisten omat itsekkäät päämäärät. Lyyriset aihepiirit siis eivät ole kovinkaan iloisia, kuten nyt eivät yleensäkään kuuntelemassani musiikissa. Niitä korostavassa musiikissa Exodus on alansa ehdoton huippu. Aggressiivinen, nopea, taidokas ja suoraviivainen rässäys errrrittäin säröisillä kitaroilla ja korkealta soivilla rummuilla on metallin maailmassa poikkeuksellisen omaleimaista. Myös Rob Dukesin parran keskeltä rosoisesti pauhaava laulu on hienoa kuultavaa, puhumattakaan kahden huippuluokan kitaristin, Gary Holtin ja Lee Altusin, sooloista ja riffittelystä. Albumi on kuunnellessa sen verran kokonaisen tuntuinen, että yksittäistä kappaletta on vaikea nostaa huippukohdaksi. Parhaita kohtia on kuitenkin kakkosraita, seitsemän ja puolen minuutin tykitys otsikolla Beyond The Pale.
Tässä vaiheessa totean, että pitääkseni merkinnän pituuden lukijaystävällisenä jatkan uusien levyjen ruotimista ensi kerralla. Haluan nimittäin selittää vähän jazzista. Innostuin siitä katsellessani tv-ohjelmaa Miles Davisistä. Ajattelinpa sitten tutustua herran tuotantoon ja otin käsittelyyn jazzin yhden kulmakiven, Kind Of Blue- albumin. Kyseinen äänitehän pantiin purkkiin kahdessa päivässä ilman mitään valmiiksi sävellettyä. Tästä voidaan erottaa kaksi aspektia. Toisaalta se jätti musiikin miellyttävän puolikypsän ja jazzmaisen rakenteettoman tuntuiseksi, toisaalta jätti valtavasti tilaa Davisin huikealle improvisointikyvylle trumpetin varressa. Olen usein ollut hieman epäileväinen instrumentaalimusiikin suhteen, koska lyriikka on ollut henkilökohtaisesti aina melko tärkeää. Mr. Davis pystyi kuitenkin muuttamaan tätä ajatusmallia. Se tunteen määrä, joka puhaltuu miehen trumpetin läpi, on suorastaan häikäisevä. Se ei ole mitään tarkkaa, ei rakkautta, vihaa, pettymystä tai iloa, vain puhdasta, erikoistumatonta tunnetta. Rauhallisuutensa vuoksi Kind Of Blue sopii erinomaisesti myöhäisen illan ja yön musiikiksi. Toinen suuri jazz-nimi, jonka musiikkia olen kuunnellut viime aikoina on pianisti Thelonious Monk. Itsekin hieman pianonsoittoa opiskelleena voin väittää ymmärtäväni jollain lailla miehen lahjat. Improvisointimainen tyyli ja kyky ottaa kaikki irtin pianon laajasta äänialasta ja rajojen häivyttäminen tarkoin määritetysti soivan instrumentin soinnista on temppu, johon hyvin harva pystyy. Miles Davisin tavoin myös Monk välittää musiikillaan nimeämätöntä, mutta suurta tunnetta, jonka mukana on miellyttävää leijua ja antaa musiikin kantaa itsensä jonnekin etäälle tosimaailmasta.
Tällaista nyt, pian lisää asiaa levyistä ja vähän kaikesta muustakin. Turn the music up in the headphones.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti