What I love - kärkinelikko ja vuoden 2009 musiikillinen tilinpäätös

Heippatisunrallaa.

Tässä nyt sitten paljastellaan neljä viimeisintä last.fm: ssä rakastettua kappaletta perusteluineen ja samalla pohdiskellaan mennyttä musiikkivuotta, koska huomenna uudenvuodenaattona en ajatellut kirjoitella enää lisää. Tämä merkintä jää siis kunniakkaan blogini vuoden 2009 viimeiseksi, voi kuinka haikeaa. Mutta jospa mentäisiin asiaan...

4. Jon Lajoie - 2 girls 1 cup song

Huumoriartisti Jon Lajoien rakkauslaululla ei sanoitusten lisäksi ole juuri ansioita, mutta juuri sanat hoitavat homman kotiin ihan riittävän hyvin. Biisissä pohdiskellaan, mitä kaikkia eri tapoja rakkauden osoittamiseen on, ja lopuksi päädytään netissä tunnetun 2 girls 1 cup -videon hengissä paskan syömiseen kupista. Kieroa ja jonkun mielestä ehkä inhottavaa, mutta Jon Lajoie tekee tinkimättömästi omaa juttuaan, pitivät muut siitä tai eivät. Minä pidän, ainakin tästä kappaleesta, koska se naurattaa, ja liian moni biisi ei sitä nykyään tee.

3. Eminem - Must be the ganja

Tätä kappaletta hehkuttelin runsaamminkin jokunen merkintä sitten. Löytyy Eminemin uudelta Relapse-nimiseltä platalta. Letkeästi potkiva varsin hidas biitti ja Eminemin tuttu lyyrinen nerokkuus yhdistettynä ääneen, jota ei voi sekoittaa keneenkään muuhun tekevät tehtävänsä. Eminemin kappaleet voidaan pohjimmiltaan jakaa kahteen luokkaan: tilitysbiiseihin ja hassuttelubiiseihin. Must be the ganja on siitä jännä, että se sekoittaa hieman molempia. Hämmentävää, mutta joka tapauksessa tätä tulee aina kuunneltua hyvin tarkasti, ja jokainen kuuntelukerta tuntuu paljastavan sanojen lomasta uusia koukkuja. Erittäin rakastamisen arvoinen musiikinpätkä.

2. Amorphis - From the heaven of my heart

Tätäkin on täällä mainostettu aikaisemmin. Kappaleen alun pianomelodiat, joihin liittyvät raskaasti keskitempossa raahaavat kitarat, Esa Holopaisen kitaransoiton magia, Tomi Joutsenen tummapaahtoinen, surumielinen laulanta ja jotenkin Sammon taontaan viittaavat sanoitukset vievät kuulijan matkalle Kalevalan kankahille. Mahtavaa.

1. Rammstein - Bück dich

Rammsteinin Sehnsucht (suom. Kaipuu) -levyn biiseistä parhaita. Vanha Rammstein on iskenyt minuun viime aikoina aivan uudella voimalla, ja Bück dich on tästä ilmeisesti se paras esimerkki. Kappaleen nimihän on suomeksi "pyllistä" ja biisi kertoo juuri siitä mistä luulettekin. "Sun naamalla ei ole väliä, pyllistä nyt vaan" toteaa matalalta muriseva Till Lindemann, ja saa kuuntelijan tuntemaan, että käskyä voisi olla vaikea olla tottelematta, jos Lindemann tulisi nahkahousuissaan naaman eteen sen ärähtämään. Raju, shokeeraava, raskas, seksistinen. Rammsteinia parhaimmillaan.

Kaiken kaikkiaan vuosi 2009 on ollut musiikillisesti hyvin mielenkiintoinen. Kaikenlaista on tullut kuunneltua, sillä yksistään tietokoneella last.fm on tallentanut tähän mennessä 8096 kuunneltua biisiä, mikä siis tekee reilu parikymmentä kappaletta per päivä. Tämän lisäksi musiikki on tottakai soinut mm. baareissa, kavereiden keskisissä illanvietoissa ja kaikkialla, missä kuvitella saattaa. Se on rikastuttanut ja monipuolistanut toimintaa monella tapaa ja antanut korostusta kulloisenkin hetken fiiliksiin varsin usein. Kunniamaininnan saavat uudet tuttavuudet Volbeat ja Nile, vanhoista jyristä tasonsa hyvin säilyttivät ainakin Rammstein ja The Haunted. Kiitoksia kuluneesta vuodesta, palaillaan, kun vuosiluvun nollat eivät enää ole peräkkäin, uusin kujein ja biisein. Hyvää uutta vuotta kaikille, älkää leikkikö viinan kanssa, vaan juokaa ihan kunnolla.

What I love 9-5

Terveterve ja hyvää joulua näin jälkikäteen kaikki pikku porsaani.

Seuraavassa rakastamieni biisien tarinaa jälleen tuoreempana painoksena, nauttikaa.

9. Amoral - Nervasion

Tämä on sitä vanhaa kunnon Amoralia ajalta, jolloin perkeleen Ari Koivunen ei vielä ollut pilannut yhtä Suomen kovimmista ja rutinoituneimmista death metal -bändeistä. Biisi on peräisin viimeiseltä ilman Koivusta julkaistulta levyltä Reptile Ride, joka pyöri omassa soittimessa ilmestymisensä aikoihin varsin tiuhaan tahtiin. Nervasion on tämän levyn helmiä. Aggressiivinen blast beat - komppi ja luovasti rytmitetyt kitarariffit yhdistettynä syvältä kurkusta kumpuavaan murahteluun iskee vähintäänkin tuhannen voltin voimalla. Lyriikat saattelevat kuuntelijaa tappohaluja kasvattavaan hermostuksen tilaan. Kaiken kaikkiaan minuun biisissä vetoavat eniten juuri kitarat, jotka hyppivät melodioineen juuri tasaisesti hakkaavan kompin ulkopuolella ja jäävät siksi helposti mieleen.

8. Rammstein - Sonne

Rammsteinin vanhempaa tuotantoa edustava yhtyeen lähestulkoon suosituin kappale, joka kertoo nimensä mukaisesti auringon kauniin karmaisevasta voimasta. Rammstein on aina taitanut doomahtavien riffien laatimisen jalon taidon, ja se saavuttaa Sonnen kohdalla melkoisen huipennuksen. Jos kappaleen kuulee vähänkin kovemmalla volyymillä, on intron jälkeen alkavan riffin kuulleessaan yksinkertaisesti PAKKO moshata, vaikka sitten ilman hiuksia. Kylmiä väreitä läpi kropan juoksuttava Rammstein-leka.

7. Dimmu Borgir - Indoctrination

E-rit-täin raskas ja rankka, ihmisen ja kristinuskon maan rakoon nujertava mielenilmaus Dimmu Borgirilta. Biisissä on myös varsin komea jousiorkesterin soitannalla ryyditetty väliosa, johon sitten yhtyvät äärimmäisen möyheät, matalat, dempatut kitarat. Jos oikein pinnistää mielikuvitustaan, voi tässä kohtaa biisiä melkeinpä kuvitella olevansa itse vanha vihtahousu. Saatanallisen kovaa kamaa.

6. Modern Talking - You're my heart, you're my soul

Saksalainen 80-luvun diskohitti, jota soitetaan baareissa nykyäänkin ei juuri esittelyjä kaipaa. Todellinen klassikko, ja on suorastaan syntiä olla pitämättä tästä. Kliseisen tunteelliset sanoitukset ja jumputtava 80-lukulaisen hidas diskobiitti tekevät tästä sen mitä se on. Biisi hyvään fiilikseen ja yleiseen menon diggailuun.

5. Stratovarius - Coming home

Kotiutumisbiisi, ennen kaikkea kotiutumisbiisi. Kappale kodista, kotiseudusta ja siitä kaikesta itselle läheisestä ja rakkaasta, minkä arvon käsittää vasta, kun siitä joutuu hetkeksi aikaa eroon. Timo Tolkin kaunista klassista kitarointia ja Suomen kautta aikojen kovinta työtä tehneen metallivokalisti Timppa Kotipellon sielukasta tulkintaa. Mukava kuunnella bussissa tai junassa yksin matkalla jostain kaukaa taas kodin turvaan.

Ennen vuoden loppua on tarkoitus runtata ulos vielä selostukset neljästä uusimmasta rakkaustarinasta, joten älkääpä vaihtako kanavaa, lukijaiseni pienoiseni.

What I love 14-10

Moikkeliskoikkelis

On tullut aika jälleen uuden osan musiikillista rakkaustarinaa. Anekdoottina mainitsen, että menetin juuri parin päivän scroblet last.fm :stä, kun unohdin asentaa ohjelman uudestaan samalla, kun asensin bugailleen winampin uusiksi. Kyllä vitutti. Mutta asiaan, vuorossa siis listan "sijat" neljästätoista kymmeneen.

14. DMX - One more road to cross

Tämä kappale on DMX: ää puhtaimmillaan, kertakaikkisen möyheä biitti tuhdeilla bassoilla ja päälle miehen vihaista räpinsyljentää. Kappale muistuttaa myös inttiajoista, koska kuulin tämän ensi kertaa kers. Laaksosen koneelta. Lyriikat eivät ole mitään maailman loistavimpia, kuten eivät DMX: llä yleensäkään, mutta koira kyllä puraisee kankusta taatusti montaa kuulijaansa. Tämä, kuten suurin osa DMX: n tuotannosta sopii loistavasti autossa kuunneltavaksi, kokeilkaapas joskus!

13. Hammerfall - At the end of the rainbow

Tuttu juttu, Hammerfall, iskevä riffi, mahtavat lyriikat, puhdasta sankarillisuutta. Biisi menee samaan kastiin muiden rakkauslistan Hammerfall-lekojen kanssa, onpahan vain hieno kipale kovan luokan bändiltä, jonka musiikista tykkään paljon. Here we are, mighty, glorious, at the end of the rainbow, with gold in our hands. Raavasta miestäkin melkein itkettää, jos on tarpeeksi herkässä mielentilassa tämän virratessa kuuloelimiin. Muistuttaa yhteistyöstä ja me-hengestä, saa miettimään kaikkia hienoja porukoita, missä on päässyt touhuilemaan erilaisia asioita. Ylpeä, arvonsa tunteva kappale.

12. Volbeat - Guitar gangsters & cadillac blood

Hoksasin Volbeatin mahtavuuden oikeastaan hieman myöhäissyntyisesti, tämäkin Laaksosen ansiota. Guitar gangsters etc. on samannimisen levyn parhaita biisejä ja sai aikanaan paljon myös radiosoittoa. Melko "tavallinen" rock-kappale kaikilta muilta kuin Michael Poulsenin ainutlaatuisen laulusoundin osalta. Kun raskaan musiikin bändin laulajan suurin idoli on Elvis Presley, ei jälki yksinkertaisesti voi olla huonoa. Myös Volbeatin varsin puhtaan ja selkeän kuuloiset särökitarat ja tasaisen voimakkaasti jylläävä komppi iskostavat tämän musiikinpätkän helposti mieleen. Erinomainen nousukännikappale.

11. Volbeat - Mabellene I hofteholder

Hyvin pitkälti samat perustelut kuin edellisessäkin. Sama bändi, sama levy. Merkittävin erityispiirre biisissä on sen sipulikasvimainen kasvu vaimennetuista kitaran murtosoinnuista nopeaksi, meneväksi riffittelyksi. Myös hyvä näyte Volbeatin omituisista lyriikoista. "Could scream like a pig, could bark like a dog, just to get attention as I'm chasing you down the hall" on niin romanttista, että polvethan siinä notkistuvat.

10. Hammerfall - Hammerfall v. 2.0.07

Göteborgin sankaripoppoon "tunnuskappale" näki päivänvalon jo yhtyeen vuoden 1997 debyyttilevyllä, mutta vuonna 2007 ilmestynyttä Steel meets steel -nimeä kantavaa kokoelmalevyä varten kappale äänitettiin uudestaan. Uudemmassa äänityksessä näkyy selvästi, että alkuperäisen levytyksen jälkeen kappale on vedetty kerran jos toisenkin. Niin laulu, soitto itse kuin tuotantokin on kypsempää ja pidemmälle mietittyä. Alkuperäinenkään versio ei ole huono, mutta uudempi on vain parempi. Tässä blogimerkintäsarjassa on jo niin monta Hammerfallin biisiä, että muut perustelut rakastamiselle voitte lukea yltä.

Pari osaa sarjasta vielä tulossa, älkää häipykö, sillä jatko on yllätyksiä täynnä!

What I love 19-15

Oikein hyvää ja kaunista talvista päivää teille kaikille.

Viime raapustuksissani valotin ideaa last.fm -rakkauslistani avaamisesta, ja nyt homma saa jatkua. Tällä kertaa kentän valtaavat "sijat" 19-15. Missään paremmuusjärjestyksessä kappaleet eivät siis ole. Luen ainoastaan rakastettujen kappaleiden listaa vanhimmasta uusimpaan. Joten:

19. Dimmu Borgir - Mourning Palace

Kappale tuo mieleen ajat, jolloin alkujaan tutustuin Dimmu Borgiriin. Siitä saan kiittää ystävääni Lauri Mäkelää. Dimmu on varsin synkkä ja mahtipontinen yhtye, ja Mourning Palace erinomainen osoitus juuri näistä piirteistä. Jousi-instrumentaalilla alkava hitaahko ja erittäin raskas kappale virtaa eteenpäin vääjäämättömästi kuin lyijylastissa oleva juna. Sanoitukset ovat tuttua Dimmua: maailma on julma ja kuolema kaunis ja mystinen. Mourning Palace on last.fm: n mukaan Dimmun suosituimpia biisejä ja luokiteltavissa yhtyeen klassikoksi. Jos on raskaalla mielellä ja ajatuksissaan, tämä kappale sopii taustalle kuin nakutettu.

18. Nicole - Delirium

Nicole on suomalainen vaihtoehtometallibändi, joka on mielestäni aivan liian pienessä suosiossa todella korkeaan tasoonsa nähden. Metalcoresta ja death metallista huttunsa keittävä bändi laulaa suomeksi emotionaalisen tyylikkäästi, eikä Delirium tee poikkeusta. Lisäksi terävä kitarariffi tempaa mukaansa alusta asti. Kappale on voimakas ja sopii kuunneltavaksi, kun tekee mieli huutaa.

17. Rytmihäiriö - Kun hätävarjelu lakkaa

Rytmihäiriö on tapaus sinänsä. Surmacoreksi itseään nimittävän bändin musiikin lyyriset teemat pyörivät ryyppäämisen ja tappamisen ympärillä. Hyvin suomalaista siis. Kun hätävarjelu lakkaa poikkeaa yhtyeen Seitsemän surman siunausliitto -levyn muusta materiaalista hieman selkeämpänä rytmiltään ja jää helposti mieleen etenkin kertosäkeen takia. "Kun hätävarjelu lakkaa, niin henkirikos alkaa. Alussa oli luultavasti sanaharkka" julistavat lyriikat tiukan tublabasarien ja sahaavien kitaroiden mäiskeen säestämänä. Puhdistavaa, mutta älkää kuunnelko, jos teillä on taipumusta väkivaltaisuuteen humalassa.

16. (HHAAAAA) Jason Mraz - I'm yours

Tiedän, tiedän, ei mitään sellaista kuin mikään muu tällä listalla, mutta sattuupahan olemaan todella tunteellinen, tunnelmallinen ja kaunis kappale. Rakastukaa tämän soidessa.

15. Dimmu Borgir - The Serpentine Offering

Henkilökohtainen suosikki Dimmun In sorte Diaboli -levyltä ja sen avausraita. Tämä alkaa suurellisella puhallininstrumentaalilla, johon yhtyvät raskaat, sahaavat kitarat ja dimmumaisen pintaan miksattu rumpukomppi. Sanojen alku ei jätä ketään kylmäksi, kun mies kaiuttimissa murahtaa: "My descent is the story on everyman, I am hatred, darkness and despair" ja kerrattuaan tämän karjaisee brutaalisti johdattaen kuulijan suoraan naamaan potkivaan väliosaan. Myös sinfoniset, puhtaasti lauletut ja pitkät väliosat tuovat kappaleeseen omaa väriään. Kappaleen lyyrinen teema on raamatullinen, millä Dimmu kaiketi pyrkii todistamaan antikristillisyyttään, yhtyettä kun on syytelty sielunsa myymisestä satojentuhansien levyjen mukana. Kuitenkin The serpentine offering saa raskaan musiikin ystävän sukat pyörimään, vaikkei varsinainen Dimmu Borgir- fani olisikaan.

Lisää tulossa, pysykää kanavalla. Peace out.

EDIT: Tajusinpa, että eihän The Serpentine Offeringin alussa mitään helvetin jousia ole, vaan puhaltimia.

What I love 24-20

Terveterve.

Näin joulun alla ajattelin ruveta availemaan pientä omatekoista joulukalenteria, joka muodostuu last.fm -profiilini Loved tracks -listasta. Last.fm-ohjelman toiminto Love mahdollistaa kappaleen "rakastamisen" siten, että se kirjautuu rakastettujesi listalle nettiin. Toiminnon tarkoitus on siis hehkuttaa ja nostaa jalustalle omia ajoittaisia suosikkeja. Tähän blogiin ajattelin siis vielä ennen aattoa availla syitä siihen, miksi 24 rakastamaani kappaletta ovat saaneet paikkansa listalla. Ensimmäisenä vuorossa ovat kappaleet numerosta 24 numeroon 20, siis viisi ensimmäistä kappaletta, jotka lisäytyivät Akun musiikilliselle rakkauslistalle. Olkaapa hyvät:

24. The Haunted - Abysmal

Abysmal on kolmosraita The Hauntedin vuonna 2004 ilmestyneeltä rEVOLVEr -levyltä. Alunperin kappale vetosi minuun lähinnä äärimmäisellä raskaudella. Biisi painaa introa outroa lukuunottamatta alusta loppuun joka lihas pingotettuna, ja Peter Dolvingin sydämen pohjia raastava tuskainen huuto kuorruttaa koko sopan. Lyriikat haistattavat paskat oikeastaan koko elämällä ja positiivisuus on todella kaukana. Jos harkitsee itsemurhaa, älkää kuunnelko tätä.

23. Hammerfall - Crimson Thunder

Göteborgin power metal-ylpeys Hammerfall on painanut mahtipontista sankarimetalliaan jo yli 15 vuotta, eikä tahti ole juuri laantunut. Crimson Thunder on bändin vuodelta 2002 peräisin olevan nelosalbumin nimiraita. Hitaahkossa tempossa hakkaava kitaroiden laukkakomppi, kova ja korkea laulusoundi ja veljellisen sankaruuden lähdettä etsivät sanoitukset takaavat kokonaisvaltaisen kokemuksen. Kun kappale vaikenee, tekee mieli olla hetken aikaa hiljaa.

22. Nas - Hustlers

Sisälläni rimpuileva pikkuräppäri oli kertakaikkiaan shokissa, kun kuulin tämän ensi kertaa. Hip hop is dead on hyvä levy, mutta nimiraita ei tosiaan ole se paras. Hustlersissa Nas yhdistää voimansa länsirannikon nimeen tiukasti vannovan The Gamen kanssa ja lopputuloksena on letkeästi potkivalla biitillä varustettu kappale suoraan ghetosta, jota hallitsevat huumeet, maksulliset naiset ja villin lännen laki. The Game heittää omassa värssyssään pientä tribuuttia Nasin Illmatic -levylle kertoessaan, miten varasti levyn kaupasta jo vuonna 1995 ja oli kaveripiiristään ainoa, joka ymmärsi Nasin jo tuolloin mestarillisia riimejä. "I was the only Compton nigga with a New York state of mind", pudottelee The Game. Yhteenvetona todettakoon, että Hustlers on osoitus Nasin voittamattomuudesta.

21. Rammstein - Rein, raus

Kappale kertoo kyrvällä ratsastavasta miehestä, se lauletaan saksaksi käytännössä kokonaan ilman melodiaa ja siinä on junnaava raskas riffi. Enempää ei liene tarvetta sanoa.

20. Iron Maiden - The loneliness of the long distance runner

Last.fm: n listoilla Iron Maidenin vasta 100. suosituin biisi, miten epäoikeudenmukaista! Nimensä mukaisesti pitkänmatkanjuoksijan yksinäisestä taistelusta itseään vastaan kertova kappale on surumielinen ja jopa kaunis. Sen lisäksi helposti päähän jäävä melodinen kitarariffi, nopea, iskevä komppi ja hienot kitarasoolot kiidättävät kuuntelijan huohottamaan juoksijan niskaan kilparadalle. Uskomatonta nerokkuutta nerokkaalta bändiltä.

Tässä on joulukalenterisarjan ensimmäinen osa. Seuraava ilmestyy ajankohtana X, pysykää mukana!

Aamumusiikkia...

Huomenta vaan kaikille!

Kun tässä nyt tuli herättyä paljon aikaisemmin kuin yleensä kaiken maailman asioiden hoitamisen takia, oli pakko laittaa musiikit soimaan, josko niillä yhdessä kahvin ja kirkasvalolampun kanssa olisi riittävän herättävä vaikutus tähän päivään. Kirkasvalolamppu on muuten ihan ehdoton joululahjaidea tai -toive, valo suoraan silmiin pimeinä talviaamuina tekee todella hyvää ja ainaki minua se herättelee todella mukavasti. Lisäksi sillä on helppo paljastaa, onko jollai pöytäseurueen jäsenellä krapula, koska siinä tilassa valo on täysin sietämätön. Lisäksi hoitelin perinteiset aamuduunit eli ripustin perheen pyykit kuivumaan, kyllä veti hapoille. Sitten avasin koneen ja otin puhelimen kouraan ja kontaktoin vanhat tuttuni Kelan ja Liikunnalla Työhön RY:n. Koneella puuhailun taustalle sopii musiikki mallikkaasti, ja aamukoomainen tunnelma inspiroi tätä merkintää.

Mitä musiikkia te tykkäätte kuunnella aamulla, jos jotain? Itse heräilen kyllä mieluiten hiljaisuudessa. Koen, että musiikin soittaminen heti herättyä on liian nopea repäisy irti unien valtakunnasta. Toki tästäkin löytyy poikkeus, tietenkin SE aamu eli kotiutumispäivä, jolloin tuntui ihan mukavalta herätä Stratovariuksen Coming Home -kappaleen tahtiin. Yleensäkin aamulla on mukava kuunnella hieman rauhallisempaa musiikkia. Radioiden aamuohjelmat ovatkin mielestäni epäonnistuneet tässä suhteessa, kanava kanavalta aamun musiikkitarjonta ei iske ei sitten ollenkaan. Juontajien tarinointia on toki mukava kuunnella, koska radioasemat ovat sentään tajunneet, että aamu on varsin suosittua kuunteluaikaa ja kuuntelijoista on kova kilpailu, mikä näkyy juttujen korkeassa tasossa.

Omasta mielestä aamuun sopii varsin rauhallinen musiikki, jota voi sitten kasvattaa päivän mittaan energisempään suuntaan. Hyviä "aamuartisteja" ovat ainakin Queen, Frank Sinatra ja merkintä pari sitten hehkuttamani Pyhimys. Esimerkiksi Queenin kappaleen Who wants to live forever utuinen alku ja The show must go onin jo kliseeksi muodostunut laahaavuus saavat alkavan päivän näyttämään omissa silmissä varsin positiiviselta. Toki, jos tarvitsee olla aktiivinen ja valmis heti aamusta, soittakaa esimerkiksi Guns n Rosesin Welcome to the Jungle. Hitaasti täyteen voimaansa latautuva biisi on ihanteellinen lopullisen herättäminen varmistaja...

Kun päivä on alkanut, voi kuunnella jo hieman toisenlaista musiikkia. Itse en ole radion suurkuluttaja, mutta monilla työpaikoilla se soi taukoamatta, ja siksi tietyt kappaleet tuntee väkisinkin. Esimerkiksi Leevi and the Leavingsin, Suurlähettiläiden ja muiden suomirockin suurien monet kappaleet ovat tuttuja varmasti kaikille, vaikkei yhtään levyä omistaisikaan. Työpaikoilla suomalainen suomenkielinen musiikki on voimissaan ja se on ehdottomasti hyvä asia, koska suomen kielestä ei musiikissakaan pidä huolta kukaan muu kuin suomalaiset.

Sitten tullaan töistä kotiin ja on aika rentoutua työpäivän jälkeen. Tässä kohtaa moni laittaa varmasti soimaan juuri ne omat lempikappaleet, joita todella haluaa kuunnella ja joihin haluaa keskittyä. Ehkä soittimeen päätyy töistäpaluumatkalla kaupasta haettu uusi levy, johon tutustuminen ohjaa työasiat pois mielestä. Kohti iltaa mennessä volyymi varmasti laskee, mutta jos odottaa vaikkapa kaunista illallisseuraa, musiikkivalinta voi pelastaa tai torpeedoida pelin. Valitkaa tarkkaan, olkaa persoonallisia älkääkä luottako Scorpionsin Still loving youhun.

Tällaista nyt tuli mieleen. Eri kohdissa päivää pitäisi kuunnella erilaista musiikkia.

Tämä blogimerkintä kertoo suomalaisesta bändistä, joka on tehnyt varsin omintakeisen matkan halki metallimusiikin laajan kentän ja säilyttänyt asemansa todella kovan luokan metallibändinä Suomessa, missä se on kenties hankalampaa kuin missään muualla. Pumppu julkaisi tuoreimman albuminsa keväällä 2009. Kyseessä on, ei enempää eikä vähempää, kuin Amorphis.

Amorphis aloitti toimintansa jo vuonna 1990. Tuolloin yhtyeen tyyli oli 90-luvun henkeen sopivasti puhdas death metal blast beateineen kaikkineen. Vokaalit olivat käytännössä ainoastaan örinää ja soundi hyvinkin paljon säröisempi ja vulgaarimpi kuin nykyään. Alusta saakka bändin "juju" on ollut sanoitusten tukeutuminen Suomen kansalliseepokseen Kalevalaan. Vuonna 1992 julkaistu ensilevykin oli nimeltään The Karelian Isthmus. Kappaleiden sanoitukset ovat tarinoita Kalevala-tyylisestä maailmasta. Alusta saakka yhtyeen kantava voima on ollut suuren osan sävellystyöstä tekevä ja yleisön taidollaan hurmaava soolokitaristi Esa Holopainen. Vokalisti Tomi Joutsenen hypättyä kelkkaan vuonna 2004 Amorphisin tyyli muuttui lopullisesti kevyempään, rauhallisen raskaasti soivaan, tunnelmalliseen metallimusiikkiin, joka seikkailee jossakin Doom metallin ja tavallisen melodisen metallin välimaastossa. Ensimmäinen Joutsenen laulama albumi Eclipse julkaistiin vuonna 2006 ja sisälsi yhtyeen tähänkin asti tunnetuimman kappaleen House of Sleep, jonka tarttuva melodinen kitarariffi on Esa Holopaisen todellinen siirtymä kitarakisällistä mestariluokkaan. Myös kappaleen loppupuolella tehtävä alaspäin siirtyvä sävellajin vaihdos iskee ainakin meikäläiseen todella kovaa. Yleensä nämä vaihdokset tavataan tehdä ylöspäin, mutta alaspäin meneminen on House Of Sleepin kohdalla omiaan tehostamaan kappaleen tummanpuhuvaa energiaa.

Sitten uusimpaan levyn, joka kantaa otsikkoa Skyforger. Taivaantakoja-levyn kaikki kappaleet käsittelevät jollain lailla ilmaa ja korkeuksia, ja kappalelistalla ovat mm. nimet From the heaven of my heart, My Sun, Skyforger ja Sky Is Mine. Suurimman suosion saavuttanut, radiossakin paljon soinut kappale Silver Bride tuo paljossa mieleen House Of Sleepin, kitaramelodioissa on näiden kappaleiden kohdalla tiettyä samankaltaisuutta. Oma suosikki levyltä on kuitenkin kappale From The Heaven of My Heart. Surumielinen, melko hidastempoinen kappale hurmaa alkunsa pianopätkällä, johon Holopaisen kitara ja matala taustariffi sitten liittyvät. Kappaleen kruunu on kitarasoolo, jonka alun kuullessaan alkaa väkisinkin ajatella Iron Maidenin Kappaleen The loneliness of the long distance runner riffiä. Kokeilpaaka alla olevien linkkien kautta, oletteko samaa mieltä.

http://www.youtube.com/watch?v=ukVNqJztsDo (The loneliness of the long distance runner)

http://www.youtube.com/watch?v=QtdfQPEjTRw&feature=video_response (From the heaven of my heart, soolo alkaa noin kohdassa 3:50)

Tällaista tuli tänään, tuntui, että oli pakko saada ulos viimeaikaiset mahtavat fiilikset Amorphisin musasta.