Vuoden päivien valuessa yhä lähemmäs nollaa on aika fiilistellä hetki männävuoden julkaisuja ja kokemuksia. Vuosi 2010 on myös tämän blogin ihka ensimmäinen täysi elinvuosi. Tahti on ollut ainakin kirjoittajan itsensä mielestä vallan sopivaa, sillä tämä on vuoden 24. merkintä, mikä tarkoittaa kahden postauksen kuukausivauhtia. Merkintöjen laatu, pituus ja sisällökkyys on vaihdellut suurestikin, mutta tunnettua sanontaa mukaillakseni: Se ei ole tyhmä joka kirjoittaa, vaan se joka lukee!
Vuoden ensimmäinen levyhankinta oli lahtelaisen death metallia ja punkkia sekoittavan Damngodin albumi Non Serviam. Amatööripohjalta tehdyksi levy onkin melko laadukas, mutta aivan vakinaiseen soittoon se ei päässyt. Kylmää kevättalven kasvua musiikkikirjastossani jatkoivat Maino, Royce da 5'9'' ja Behemoth. Kolmikko edustaa musiikinkuuntelun T-mallin poikkiakselin kaukaisia reunoja. (T-mallissa ison T-kirjaimen pystyviiva symboloi musiikin historiaa, joka tulee tuntea koko pituudeltaan, ja vaakaviiva taas musiikin nykyisyyttä, joka tulee tuntea koko leveydeltään. Eli jotain kaikilta aikakausilta ja nykypäiviltä mahdollisimman paljon erilaista.)
Helmikuussa kohdalle osuikin sitten tuplajättipotti, kun sain haltuuni Fear Factoryn ja Stam1nan uusimmat tuotokset. Suurella ammattitaidolla tuotettua, taidokkaasti soitettua raskasta musiikkia, siitä minä pidän. Kumpainenkin levy on soinut runsaasti. Maaliskuun muistamisen arvoisia hetkiä olivat Stam1nan keikka ja Ludacrisin Battle Of The Sexes - levyn ensikuuntelu. Kylmän kevättalven kääntyessä huhtikuun myötä kevääseen fiilisteltiin thrash metallia molempien olkien takaa, sillä levyhyllyyn päätyi uusi albumi niin Mokomalta kuin The Hauntedilta. The Hauntedin kiertuedokumentti oli hienosti tehty pätkä ja antoi paljon ajateltavaa. Huhtikuu oli siis erittäin positiivinen kuukausi, kuten myös toukokuu, joka vierähti Exoduksen ja Rytmihäiriön parissa Brädin debyyttilevyä ja Se, Josta Ei Puhuta -bändiä unohtamatta. Surtiin myös Ronnie James Dion kuolemaa, ja sen muistelu harmittaa vieläkin.
Helvetillisen kuuma kesä 2010 kului kuitusementtilevytehtaan lisäksi rannoilla ja koriskentillä, mutta mahtuipa kesään pari kirjoitushetkeäkin. Pyhiinvaelsin Provinssirockiin todistamaan ensimmäistä kertaa elämässäni Rammsteinin live-esiintymistä ja olin sanomattoman vaikuttunut. Kesän lopulla olikin sitten pettymyksen aika, Iron Maidenin The Final Frontier ei oikein vakuuttanut, mutta onneksi Eminemin Recovery puski elokuunkin plussan puolelle. Kuunneltiin myös Plutonium 74: ää ja löydettiin Johnny Cash. Kesä lopetettiin lutakossa tsekkaamalla The Hauntedin ja Mokoman keikat. Tällaisen thrash-rautaisannoksen oli hyvä aloittaa koulunkäynti.
Syksyn ja alkutalven parhaita paloja olivat Chimaira, Magenta Skycode ja uudemman kerran Stam1na. Vuoden loppuun mahtui siis niin kevyttä kuin raskastakin. Seuraavaksi haluankin pureutua vuoden viimeisiin uusiin ostoksiin, jotka päättävät vuoden samoin kuin se alkoikin - hevin merkeissä. Kahdesta ostamastani levystä helpommin lähestyttävä tapaus lienee Teräsbetonin neljäs kokopitkä, nimeltään Maailma Tarvitsee Sankareita.
Levy räjähtää käyntiin kappaleella Myrsky Nousee, jonka alkajaisiksi laulaja Jarkko Ahola muistuttaa huikaisevalla metalliäänellään kuulijaa Manowar -tyylisesti siitä, että Teräsbetoni ei ole menossa minnekään. Vaikka tuuli välillä laantuukin, se ei lopu, vaan kerää ainoastaan voimia uuteen myrskyyn. Ja melkoinen myrsky kuuntelijaa odottaakin. Heti, kun aloitusbiisi on saatu pois alta, tulee vuoroon kappale Metalliolut. Kliseistä, kornia ja eeppistä, juuri sitä, millä Teräsbetoni teki nimensä. Metalliolutta seuraakin sinkkulohkaisu ja nimikappale Maailma Tarvitsee Sankareita. Hitaahko ja mahtipontinen tekele on oiva valinta sinkuksi. Pieni kauneusvirhe hienossa albumikokonaisuudessa on kuitenkin se, että levyn taso jää kolmosraidan jälkeen pahasti junnaamaan. Lopuista seitsemästä biisistä vain "Thanatus" erottuu omiin korviini edukseen. Gloria-kappale vie levyn tunnelmalliseen päätökseen kuoroineen kaikkineen. Sitä kuunnellessaan ei voi olla ajattelematta Hammerfallin Glory Of The Bravea tai The Fallen Onea. Maailma Tarvitsee Sankareita ei ole lainkaan hukkaan heitettyä rahaa. Hienon siitä tekee mielestäni se, että bändi on pystynyt säilyttämään uskottavuutensa Taivas Lyö Tulta-megahitin, euroviisuedustuksen ja muun sekoilun jälkeen. Kaikesta huolimatta Teräsbetonilla on siis ehdottomasti arvonsa muutenkin kuin huumorimielessä. Vaikka bändiltä riisuisi sen terävimmän miekan eli yltiösankarilliset sanoitukset, jäljelle jää kaikin puolin komeasti toteutettua power metallia, jonka kukkona häärii J. Ahola. Miehen lauluääni on todella voimallinen eikä häpeä piiruakaan vertailussa muille alan huipputekijöille. Olisi jännittävää kuulla Teräsbetonin tulkitsevan ulkomaisten power metal -nimien kappaleita. Esimerkiksi Helloween- tai Hammerfall -coverit voisivat olla mielenkiintoista kuultavaa.
Toisesta juuri ostamastani levystä vastuun ottaa amerikkalainen kuusikko. Kuusikkoon kuuluu kaksi jäsentä Fall Out Boy: sta, kaksi Anthraxista ja kaksi Every Time I Die: sta ja sen nimi on The Damned Things. Radiohumpparockia, vanhan koulukunnan thrash metallia ja metalcorea samassa bändissä? Asetelman kutkuttavuus pakotti minut hankkimaan Ironiclast- nimeä kantavan levyn itselleni. Kolmen hyvin erilaisen bändin muusikoiden yhteistyö onkin ollut varsin hedelmällistä, lopputuloksena on kovalla meiningillä svengaavaa hard rockia ajoittaisilla raskaammilla elementeillä kuorrutettuna. Every Time I Die -vokalisti Keith Buckley tekee hyvää työtä puhtaana laulajana ja käyttelee välillä hardcoreperäisiä huutotaitojaankin ansiokkaasti muun porukan pitäessä yllä tiukkaa komppia. Mitään superuutta ja ihmeellistä The Damned Things ei kuitenkaan tarjoa, maailma on hard rockia täynnä ja bändin musiikki on omaan makuuni juuri sillä kevyen ja raskaan musan rajavyöhykkeellä, jota suuresti inhoan. Mutta jos pidät Fall Out Boyn musasta ja voisit kuvitella bändin soittavan hieman raskaammin, suosittelen The Damned Thingsiä lämpimästi. Levyn paras biisi: Bad Blood.
Vuosi 2010? Ainakin se on laajentanut musiikillista mukavuusaluettani hitosti. Vuosi-pari sitten olisin tuominnut Plutonium 74: n ja Magenta Skycoden huomattavasti jyrkemmin, mutta ehkä iän muassaan tuoma kärsivällisyys tutustua kaikenlaiseen on ollut avuksi. Hevarina olen kuitenkin pysynyt. Kaiken kaikkiaan voi todeta suhteeni musiikkiin syventyneen merkittävästi. Olen parempi kitaransoittaja enkä vaihtaisi vuodesta 2010 pois kuin The Hauntedin Lutakon-keikan kylmyyden ja vesisateen. Onneksi asia korjataan bändin keikalla Tampereen klubilla 22.3.2011! Sitten tilastoihin ja palkintoihin, kuten viime vuonnakin. Kuunneltuja biisejä last.fm: n mukaan tuhatkunta enemmän kuin vuonna 2009. Ensi vuonna pyritään rikkomaan 10 000 kuunnellun biisin raja! Itselle mieluisimmat uudet tuttavuudet olivat myöhässä löydetyt Stam1na, Johnny Cash ja Chimaira. Vanhat tutut pysyivät tuttuina, ja viime vuoden lopun tapaan last.fm: n kärkipaikkaa pitää Rammstein...
Hyvät ihmiset, blogistin on aika vaieta vuoden 2010 osalta. Ensi vuoteen!
Ai niin, Jenni Vartiaisen "Seili". Hyvä levy, sekin vuodelta 2010. Jenni on ihana.
