Vaivannäkö kasvattaa saavutusten arvoa. Tämä mietelause konkretisoitui elämässäni jokunen päivä sitten, kun sain vihdoin, ankaran taistelun jälkeen, haltuuni Nicole-yhtyeen varhaiset levyt, jotka kantavat nimiä Odotus sekä Suljetut Ajatukset. En voi riittävästi alleviivata, kuinka tyrmistyttävän aliarvostettu bändi Nicole on. Taitoihinsa nähden bändin arvostus on hädin tuskin olemassa edes koti-Suomessa. Epäonnisessa kotimaassa operoiva yhtye joutuu tekemään todella kovasti töitä noustakseen Mokoman ja kumppaneiden vahvasti miehittämästä valtavirran suomalaisesta metalliskenestä esiin. Varsinkin, kun bändin ilmaisu on sen tavallisimman Risto Radionkuuntelijan korviin ehkä hieman turhan musertavaa. Uraania raskaamman rytmisen, metallisen mäiskeen säestämä kurkusta kumpuava murahtelu, jossa puhutaan kaikesta kurjasta ja ikävästä, ei ilmeisestä syystä ole kaupallista voittoa tavoittelevien radiokanavien mieleen.
Itse pidän Nicolesta, koska se on taitavin tuntemani bändi eräässä aliarvostetussa musiikintekijöiden taidossa. Se on taito saada huonolla tuulella oleva kuuntelija varmistumaan siitä, että jollakin muulla menee vielä huonommin. Ajatus kuulostaa hullulta ja vaatiikin itsensä haastamista musiikin kuuntelijana. On kyettävä uppoamaan kappaleen tai vaikka useammankin kappaleen ajaksi niin syvälle depression ja negatiivisen ajattelun suohon, että kun kappale loppuu, se aiheuttaa välittömän suonsilmästä ulos pulpahtamisen tunteen. Loppujen lopuksi tämä ei ole lainkaan mahdotonta. Ainoa vaatimus on se, mihin meistä niin harvalla nykyään riittää aikaa ja viitseliäisyyttä: pitää keskittyä, vaikka vain muutamaksi minuutiksi, vain ja ainoastaan musiikkiin. Istua paikalleen, sulkea silmät ja antaa biisin ilmapiirin hypätä omien ajatusten kuskinpukille. Kevyt, iloisempi ja juhlallisempi musiikki ei ole samalla tavalla vaativaa, sillä siihen uppoutuminen aiheuttaa jäyhimmässäkin jäärässä vastustamattoman halun liikkua. Haastan kuitenkin kenet tahansa masistelemaan joskus oikein urakalla esimerkiksi juuri Nicolen parissa. Synkkyys mielessä on taattu, mutta siitä pääsee eroon vaihtamalla kappaletta tai sulkemalla stereot. Aina kovasti puhutaan itsensä haastamisesta ja omien rajojen kokeilusta fyysisesti ja henkisesti. Mitä, jos sen sijaan kokeilisitkin tunnetasapainosi rajoja? Ei liene vaikea arvata, mitä mieltä olen Nicolen kahdesta em. albumista.
Mitään muuta käänteentekevää sanottavaa minulla ei oikeastaan tällä kertaa ole. Jos siitä huolimatta parista kuunnellusta raidasta. OutKastin Rosa Parks. Vanhaa vanhempi, yhtäkkiä naftaliinin uumenista jälleen löydetty pala loistoa. Huuliharppusooloa ja Hoya Saxaa. Mokoman Poltetun Maan Taktiikka? HURJAA thrashia. Yksinkertaisesti hurjaa. On ehtinyt taas tarttua kitaraankin pariksi tunniksi. Soitettu kaikenlaista, päällimmäisenä Volbeatin Thanksin fiilistelyä omalla säestyksellä.
Tynkä, mutta piti saada Nicole-asia ja sen rönsyt ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti