Ihan pari juttua tästä päivästä ja tulevasta

Hyvät pikku herhiläiset,

Sain tänään jälleen postia toiselta hyvistä kirjeystävistäni. Toinen niistä on Kansaneläkelaitos, toinen tänään minua muistanut Levykauppa Äx. Tosin on hieman väärin sanoa jonkun muistavan sinua, jos tiedät sen etukäteen, mutta kuitenkin. Paketissa oli itselle varsin epäominainen tilaus, DVD/CD, nimeltään se oli Roadkill ja toteuttajana göteborgilainen negatiivisen energian keskittymä ja melodeath-vaikutteisen thrash metallin eliittijoukko The Haunted. DVD sisältää Amsterdamissa vuonna 2009 taltioidun keikkamateriaalin lisäksi bändin kitaristi Patrik Jensenin ja ystävä Jonas Olsenin 1990-luvun lopulta asti filmaamaa kuvaa kiertueilta eri puolilta maailmaa. Materiaalia on varmasti haalittu kasaan muistakin kameroista matkan varrelta. 65-minuuttinen dokumentaari "Road Kill - On the road with The Haunted" on jaettu 18 lyhyehköön osioon, jotka käsittelevät kiertue-elämän eri elementtejä kuten kuljetuksia, kiertuemanagerointia, PR-asioita ja hygieniaa. Yli kymmenen vuoden ajalta kerätty runsas materiaali on mahdollistanut filmin pääkoostajalle, kitaristi Anders Björlerille asioiden kuvaamisen Introssa luvatulla tavalla: todenmukaisesti ja glooriasta vapaasti. Bändin jäsenten lisäksi menossa on mukana muu pitkäaikainen kiertuehenkilökunta teknikkoineen ja managereineen. Dokkari paljastaa bändin miehistä erikoisen puolen; kaverit ovat äärimmäisen agressiivisen musiikkinsa vastapainoksi hyvin rauhallisia, jopa säyseitä tapauksia AD/HD -maisesti käyttäytyvää laulaja Peter Dolvingia lukuunottamatta. Tämä oli itselle hyvin mielenkiintoinen havainto. Mitä tämä on, rauhallisia hevareita! Hienoin havainto dokumentista oli kuitenkin bändin kanssa kiertämisen lopullinen tylsyys ja mielenkiinnottomuus. Loputtomat tunnit bussissa paikasta toiseen, hommien toimimattomuus ja ajan tappamisen ongelma. Konsensus bändiläisten sisällä tuntuikin olevan, että vuorokaudessa on keskimäärin noin tunti-puolitoista elämisen arvoista aikaa, tämä tarkoittaen tietenkin keikkoja. Kaikki loppu aika kiertueella on oikeastaan vain niihin valmistautumista. Ei kovin hienoa tai välttämättä edes tavoittelemisen arvoista, mutta monelle silti toteutunut unelma, jonka pahat puolet kestää hyvien vuoksi. Henkilökohtaisesti ei tulisi mieleenkään, valitsen mieluummin tylsyyden ja nautin kiertämisen hienouksista juuri tänään näkemäni DVD: iden välityksellä. Senpä takia onkin syytä tuntea kiitollisuutta artistien viitseäisyydestä paljastaa paljon asioita elämästään, ainakin sen verran, että hankkii näitä julkaisuja omikseen!

Ja voi minua, en ole vielä kirjoittanut Mokoman uudesta levystä! Sehän on nimeltään Sydänjuuret, ja on muuten perkuleen kova pätkä thrashia. Erilaiseen hifistelyyn ja erikoisuuden tavoitteluun mieltyneenä tilasin levystä "kirjaversion", jossa levy on piilotettu hienon, kovakantisen pikku kirjasen sisälle. Kirjanen puolestaan sisältää jokaisesta levyn kappaleesta sen päätekijän lyhyen kommentin, joissa ruoditaan kappaleiden syntyprosesseja. Tällaiset kappaleiden taustat ovat myös kiinnostaneet suunnattomasti, joten kirjaversio oli vähintäänkin nappiostos. Onneksi itse musiikki on kuitenkin pääasia, ja sitähän levyllä riittää 11 raidan verran. Ensimmäinen läpikuuntelu on lupaava, yhtäkään kappaletta ei nimittäin tehnyt mieli skipata. Tarkempi perehtyminen varmisti asian: tällä levyllä ei ole yhtään heikkoa kappaletta! Todella harvinainen ja aina hatunnoston arvoinen suoritus. Parhaimmistoon raidoista yltävät avaus/nimiraita Sydänjuuret, jykevällä blast beatillä elämästä nauttiva Vääräleuka, hienolla riffillään rullaava Niin Hyville Kuin Pahoille sekä enemmän melodioihinsa ja Marko Annalan sanoituksiin ja tulkintaan nojaavat Kristuksen Ruumis Ja Pedon Pää sekä Rautaa Rinnoista. Myös piristävän erilainen Kalmannäkijä ansaitsee maininnan. Kerta kaikkiaan mahtava levy ja Mokomalta hieno tasonnosto edellisen "Luihin ja Ytimiin" -albumin pienoisen rimanalituksen jälkeen. Mokoman ja Stam1nan uusien levyjen jälkeen voi ainakin todeta, että Sakara Records ja sen myötä Suomi-thrashin genre voivat oikein hyvin. En myöskään usko, että Rytmihäiriön toukokuussa ilmestyvä uutukainen tulee tätä seikkaa minnekään heilauttamaan. Tarpeetonta mainitakaan, että odotan kyseistä laattaa aivan ekstaasissa.

Rytmihäiriön uusimman lisäksi tuli sitten tilattua vähän muutakin musiikkia. Tilaukseen laitettiin siis myös Exoduksen tuorein tuotos, 12.5. ilmestyvä "The Atrocity Exhibition - Exhibit B", josta omistan jo A-osan. Gary Holtin ja Kirk Hammetin riffimyrkky on suhteellisen luotettava valinta, mitä kolmas tilaamani levy ei sitten olekaan. Mini-CD:n esiintyjät ovat Deathchain ja Sotajumala, joista kumpainenkin tempaisee yhden uuden oman kappaleen ja tämän lisäksi coverin Iron Maidenin kappaleesta. Hintaa tällä hengentuotteella oli vain viitosen verran, joten ajattelin napata sen levyhyllyn koristeeksi. Näistä lisää, kunhan postiluukku taas kolahtaa.

Musiikin kuuntelun lisäksi olen vietellyt hieman entistä tiiviimmin aikaa myös kitaran varressa. Tukku uusia sointuja on tarttunut näppeihin ja kitaran kanssa lauleskelun rentouttava maailman on availlut oviaan varsin mukavasti. Soitettu on Volbeatia ja The Fratellisia samalla murtaen taikamuuria näiden ympärillä. Monet tunnetut kappaleet ovat varsin yksinkertaisia, ja keskitasoinenkaan kitaristi ei tarvitse kovin suurta vaivannäköä niiden hallitsemiseen. Joten älkää peljätkö, vaan rohkeasti tämän päivän tavaran kimppuun kitaroin ja lauluin!

Näkyy taas.

Mielleyhtymistä

Jokainen voinee allekirjoittaa väitteen, että tiettyjen kappaleiden kuunteleminen aiheuttaa omanlaisiaan tuntemuksia. Nämä tuntemukset ovat harvoin samat kahdella ihmisellä, mutta kun näin tapahtuu, se on kerta kaikkiaan mahtava tunne. Kun löytää sanat kuvaamaan sitä, mitä tuntee kappaleen kuullessaan ja toinen toteaa "Just niin!" kulkevat kylmät väreet väkisinkin selkäpiissä. Totta kai säveltäjät ja muusikot yrittävätkin välittää tiettyjä asioita musiikillaan ja esiintymisellään, mutta kuulijan mieltymysten kohtaaminen ja todellinen liikauttaminen vaatii poikkeuksellista taitoa. 

Asiaa on ehkä helpoin lähestyä historiallisesta vinkkelistä. Klassisen musiikin valtakaudella 1600-1800 -luvuilla, kun suosituin musiikki oli enimmäkseen instrumentaalista, kysyttiin säveltäjiltä todellista musiikin tajua. Oli pystyttävä sanomaan sanottavansa melodioiden, rytmin ja dynamiikan sanattomalla kielellä. Tämän takia läpimurron tekeminen säveltäjänä olikin niin pahuksen vaikeaa. Kun vielä ajattelee, miten tuotteliaita monet klassiset säveltäjät olivat, en kadehdi tuon ajan nuoria lupauksia. On hurjaa ajatella, että monet satoja vuosia vanhat kappaleet elävät erittäinkin vahvasti tänäänkin. Muun muassa Johann Sebastian Bachin eräs menuetti oli vanhojen Nokian puhelimien soittoäänenä. Suomalaisille tuttu Burana on vuosia ja vuosia käyttänyt mainoksissaan Beethovenin Für Elise - pianokappaleen teemaa. Melkoisia saavutuksia, vaan mitäpä tuumitte seuraavista: Klassismia edustanut Joseph Haydn sävelsi 106 sinfoniaa! Siis neliosaista suurelle sinfoniaorkesterille tarkoitettua teosta, joilla on määrätty muotonsa ja joiden esittämiseen menee orkesterilta hyvinkin 30-45 minuuttia. Karkeasti arvioiden siis vähintäänkin noin 50 tuntia silkkaa musiikkia! Toinen historiallinen suoritus on musiikin historian suurimman ihmelapsen Wolfgang Amadeus Mozartin kyky muistaa musiikkia. Hän kykeni yhden kuuntelukerran pohjalta kirjoittamaan 9-äänisen koraalin nuotit käytännössä virheettömästi. Siis yhdeksän eri melodiaa soi useamman minuutin ajan, ja mies kirjoittaa yhden kuuntelun jälkeen kaiken ylös tehden häviävän pienen määrän virheitä. Täysin käsittämätöntä. Jälleen kerran on harmiteltava yhden suuren musiikkimiehen aivan liian aikaista lähtöä vain 35-vuotiaana. 

Klassisen musiikin yksi tunnettu tunnelman luoja on norjalainen Edvard Grieg. Miehen kynästä on lähtöisin parikin tunnettua teemaa oopperasta Peer Gynt. Jokainen luultavasti tunnistaa esimerkiksi miehen sävellykset "Aamutunnelma" ja "Vuorenpeikkojen tanssi", mutta ei vain osaa yhdistää niitä säveltäjään ja kappaleen nimeen. Itselle ei ainakaan heti tule mieleen parempaa määritelmää tunnelmaa luovalle klassiselle kappaleelle. Tosin on pakko suitsuttaa Sibeliustakin, koska onhan Finlandia-hymnin isänmaallinen mahtipontisuus ja voima suorastaan kutkuttavaa!

Toki tuoreemmankin polven säveltäjät ovat pystyneet mahtaviin suorituksiin. Varsinkin hieman vanhemman polven rock-säveltäjät kitaroineen ovat luoneet hienoja äänimaisemia. Ehkä paras tämän alan tekijä oli Jimi Hendrix. Kuulleessaan vaikka kappaleen Burning of the midnight lamp alun on erittäin helppo ajatella tuijottelevansa vaimeasti palavaa lyhtyä mökin verannalla hiljalleen hämärtyvässä kesäillassa. Myös Led Zeppelin -kitaravelho Jimmy Page pystyi instrumentteineen lumoamaan kuulijan. The rain song tuo väkisinkin mieleen harmaan iltapäivän ja sateen ropinan ikkunaa vasten siinä missä Dazed and Confusedin laahaavuus korostaa kappaleen riipaisevia sanoja. Nykyaikana entistä harvempi muusikko jaksaa panostaa nimenomaan tunnelman luomiseen musiikillaan. Yksittäisten bändien kaikki kappaleet tuntuvat olevan samaa huttua, ei sillä, etteivät nekin toimisi oikeassa mielentilassa. Toisaalta on hyvä, että bändit tietävät, mitä tekevät, sillä esimerkiksi Dimmu Borgirin kappaleiden tummanpuhuvaa mahtipontisuutta on hyvin vaikea saavuttaa. Vakaumuksellisemmat black metal -diggarit varmasti tuntevat itsensä Vanhan Vihtahousun läsnäolon yhtyeen musiikkia kuunnellessaan. Myös Hammerfallin power metal -keitoksen sankarillisuutta ei voi kuin kunnioittaa. Juuri ja juuri korniuden rajan alapuolella pysyminen ei ole mikään helppo temppu.

Kappaleeseen todella uppotumalla löytää kaikenlaista. Kymmenen kuuntelua ei ole mitään, sillä juuri se yhdestoista voi kertoa juuri sinulle jotain, mihin aikaisemmat kuuntelut eivät ole pystyneet. Välillä voi kuunnella musiikkia, välillä keskittyä tarkemmin sanoihin. Yksi hienoimmista fiiliksistä on nimittäin se, kun nauhalla lauletaan juuri niin kuin itse sillä hetkellä ajattelee. Tämän sattuessa samaa kappaletta tulee kuunneltua erittäin paljon lyhyessä ajassa. Tällä ajattelulla on kuitenkin omat vaaransa, sillä pelkkää lyriikoihin tukeutuminen tappaa oman ajattelun. Lyriikat ovat kuitenkin loppujen lopuksi vain niiden tekijän ajatuksia yhdellä hetkellä, eikä niihin pitäisi suhtautua haudan vakavasti. Musiikki on vain musiikkia, elämä on oma lukunsa. Juuri tästä ilmiöstä Eminem on riimitellyt biisissä nimeltä Criminal.

Heippa.