Jokainen voinee allekirjoittaa väitteen, että tiettyjen kappaleiden kuunteleminen aiheuttaa omanlaisiaan tuntemuksia. Nämä tuntemukset ovat harvoin samat kahdella ihmisellä, mutta kun näin tapahtuu, se on kerta kaikkiaan mahtava tunne. Kun löytää sanat kuvaamaan sitä, mitä tuntee kappaleen kuullessaan ja toinen toteaa "Just niin!" kulkevat kylmät väreet väkisinkin selkäpiissä. Totta kai säveltäjät ja muusikot yrittävätkin välittää tiettyjä asioita musiikillaan ja esiintymisellään, mutta kuulijan mieltymysten kohtaaminen ja todellinen liikauttaminen vaatii poikkeuksellista taitoa.
Asiaa on ehkä helpoin lähestyä historiallisesta vinkkelistä. Klassisen musiikin valtakaudella 1600-1800 -luvuilla, kun suosituin musiikki oli enimmäkseen instrumentaalista, kysyttiin säveltäjiltä todellista musiikin tajua. Oli pystyttävä sanomaan sanottavansa melodioiden, rytmin ja dynamiikan sanattomalla kielellä. Tämän takia läpimurron tekeminen säveltäjänä olikin niin pahuksen vaikeaa. Kun vielä ajattelee, miten tuotteliaita monet klassiset säveltäjät olivat, en kadehdi tuon ajan nuoria lupauksia. On hurjaa ajatella, että monet satoja vuosia vanhat kappaleet elävät erittäinkin vahvasti tänäänkin. Muun muassa Johann Sebastian Bachin eräs menuetti oli vanhojen Nokian puhelimien soittoäänenä. Suomalaisille tuttu Burana on vuosia ja vuosia käyttänyt mainoksissaan Beethovenin Für Elise - pianokappaleen teemaa. Melkoisia saavutuksia, vaan mitäpä tuumitte seuraavista: Klassismia edustanut Joseph Haydn sävelsi 106 sinfoniaa! Siis neliosaista suurelle sinfoniaorkesterille tarkoitettua teosta, joilla on määrätty muotonsa ja joiden esittämiseen menee orkesterilta hyvinkin 30-45 minuuttia. Karkeasti arvioiden siis vähintäänkin noin 50 tuntia silkkaa musiikkia! Toinen historiallinen suoritus on musiikin historian suurimman ihmelapsen Wolfgang Amadeus Mozartin kyky muistaa musiikkia. Hän kykeni yhden kuuntelukerran pohjalta kirjoittamaan 9-äänisen koraalin nuotit käytännössä virheettömästi. Siis yhdeksän eri melodiaa soi useamman minuutin ajan, ja mies kirjoittaa yhden kuuntelun jälkeen kaiken ylös tehden häviävän pienen määrän virheitä. Täysin käsittämätöntä. Jälleen kerran on harmiteltava yhden suuren musiikkimiehen aivan liian aikaista lähtöä vain 35-vuotiaana.
Klassisen musiikin yksi tunnettu tunnelman luoja on norjalainen Edvard Grieg. Miehen kynästä on lähtöisin parikin tunnettua teemaa oopperasta Peer Gynt. Jokainen luultavasti tunnistaa esimerkiksi miehen sävellykset "Aamutunnelma" ja "Vuorenpeikkojen tanssi", mutta ei vain osaa yhdistää niitä säveltäjään ja kappaleen nimeen. Itselle ei ainakaan heti tule mieleen parempaa määritelmää tunnelmaa luovalle klassiselle kappaleelle. Tosin on pakko suitsuttaa Sibeliustakin, koska onhan Finlandia-hymnin isänmaallinen mahtipontisuus ja voima suorastaan kutkuttavaa!
Toki tuoreemmankin polven säveltäjät ovat pystyneet mahtaviin suorituksiin. Varsinkin hieman vanhemman polven rock-säveltäjät kitaroineen ovat luoneet hienoja äänimaisemia. Ehkä paras tämän alan tekijä oli Jimi Hendrix. Kuulleessaan vaikka kappaleen Burning of the midnight lamp alun on erittäin helppo ajatella tuijottelevansa vaimeasti palavaa lyhtyä mökin verannalla hiljalleen hämärtyvässä kesäillassa. Myös Led Zeppelin -kitaravelho Jimmy Page pystyi instrumentteineen lumoamaan kuulijan. The rain song tuo väkisinkin mieleen harmaan iltapäivän ja sateen ropinan ikkunaa vasten siinä missä Dazed and Confusedin laahaavuus korostaa kappaleen riipaisevia sanoja. Nykyaikana entistä harvempi muusikko jaksaa panostaa nimenomaan tunnelman luomiseen musiikillaan. Yksittäisten bändien kaikki kappaleet tuntuvat olevan samaa huttua, ei sillä, etteivät nekin toimisi oikeassa mielentilassa. Toisaalta on hyvä, että bändit tietävät, mitä tekevät, sillä esimerkiksi Dimmu Borgirin kappaleiden tummanpuhuvaa mahtipontisuutta on hyvin vaikea saavuttaa. Vakaumuksellisemmat black metal -diggarit varmasti tuntevat itsensä Vanhan Vihtahousun läsnäolon yhtyeen musiikkia kuunnellessaan. Myös Hammerfallin power metal -keitoksen sankarillisuutta ei voi kuin kunnioittaa. Juuri ja juuri korniuden rajan alapuolella pysyminen ei ole mikään helppo temppu.
Kappaleeseen todella uppotumalla löytää kaikenlaista. Kymmenen kuuntelua ei ole mitään, sillä juuri se yhdestoista voi kertoa juuri sinulle jotain, mihin aikaisemmat kuuntelut eivät ole pystyneet. Välillä voi kuunnella musiikkia, välillä keskittyä tarkemmin sanoihin. Yksi hienoimmista fiiliksistä on nimittäin se, kun nauhalla lauletaan juuri niin kuin itse sillä hetkellä ajattelee. Tämän sattuessa samaa kappaletta tulee kuunneltua erittäin paljon lyhyessä ajassa. Tällä ajattelulla on kuitenkin omat vaaransa, sillä pelkkää lyriikoihin tukeutuminen tappaa oman ajattelun. Lyriikat ovat kuitenkin loppujen lopuksi vain niiden tekijän ajatuksia yhdellä hetkellä, eikä niihin pitäisi suhtautua haudan vakavasti. Musiikki on vain musiikkia, elämä on oma lukunsa. Juuri tästä ilmiöstä Eminem on riimitellyt biisissä nimeltä Criminal.
Heippa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti