Ajatuksia!

Morjesta vaan,

Ensi töikseni pahoittelen parin edellisen merkinnän törkeän oikolukematonta ulkoasua. Asiaan tullaan vastaisuudessa kiinnittämään korostettua huomiota johtoportaassa, säälittävät typot on saatava kitketyksi.

Nyt ajattelin sanoa muutaman sanan hip hopista. Toiset pitävät sitä paskana neekerimusana, toiset ainoana oikeana musiikkityylinä. Jotkut sanovat sen olevan "the unwanted basterd son of superior forms of music: blues, jazz..." Kyseinen lainaus ei ole täysin sanatarkka ja se on peräisin elokuvasta Smokin' Aces 2: Assassin's ball (loistava elokuva). Mielipiteitä jakava ikuisesti nuori ja vihainen genre kuitenkin elää ja voi lähes yhtä pulskasti kuin keskivertotexasilainen. Viime päivinä mieleni päällä on hypähdellyt eräs kysymys. Mikä asia tai mitkä asiat saavat ihmiset pitämään toisista räppäreistä enemmän kuin toisista? 

Ainakaan soundillisesti räppäreillä ei ole niin hurjia eroja kuin erimerkiksi rock- tai metalliyhtyeillä. Oikeastaan ainoa mahdollisuus erottua on räppääjän ääni. Tällaisia äänen takia helposti tunnistettavia ja mieleen jääviä kavereita ovat ainakin Eminem ja Dr. Dre ja Kanye West, sikäli kuin miestä enää kuulee kaiken sen AutoTunen takaa. Äänen kanssa kikkailu erilaisin digitaalisin keinoin on johtanut ajoittain varsin naurettavan kuuloisiin yrityksiin saada räppäri kuulostamaan oikealta laulajalta, vaikka miesten haastatteluja kuunnellessa ääni kuulostaa kolossaalisen hitusen verran erilaiselta. Äärimmäinen esimerkki on Snoop Dogg, joka nyt ei muutenkaan ole minua koskaan vakuuttanut.

Toinen mahdollisuus ovat tietenkin biitit. Huippuräppäreiden taustoilla vaikuttaa usein melkoinen armeija biiteistä vastaavia musiikkiniiloja, ja useiden räppäreiden biiteistä onkin tullut omanlaisiaan. Viimeistään Dr. Dren The Chronic 2001 -levy toi kaiken kansan tietoon sen tehon, joka kätkeytyy yhteen yksinkertaiseen melodiakuvioon, joka toistuu ja toistuu biitin päällimmäisenä rakennuspalikkana (The Next Episode, Still D.R.E.) Samaa tyyliä on surutta apinoinut ainakin 50 Cent. Myös erilaisten akustisten soitinten käyttö biiteissä on osoittautunut tehokkaaksi ainakin Jay-Z: n käsissä. Oma lukunsa on tietysti samplaaminen, jonka Kanye West vei viimeistään Touch the Sky- ja Golddigger-hittiensä myötä täysin uuteen ulottuvuuteen. Toki jo ennen Kanye Westiä hip hopin todelliset pioneerit, kuten Run-D.M.C tekivät vanhasta uutta muun muassa pusaamalla It's Tricky -hittinsä biitin Knack-yhtyeen My Sharona-biisin pohjalle. Parhaimmillaan sämpläys on johtanut jopa genrejä ja artisteja yhdistäviin yhteistyöprojekteihin. Muistellaanpa vaikka Run-D.M.C: n ja Aerosmithin ikisuosikki Walk this Waytä tai Kanye Westin ja Coldplayn Chris Martinin Homecomingia. Yksi äärimmäisistä tämän tyylin näytteistä on jo aikakausia sitten tehty kappale Bring the noise, jossa Public Enemy yhdistää voimansa aggressiivisen thrash-yhtye Anthraxin kanssa luoden hyvinkin menevän version räppikappaleesta. Henkilökohtaisesti pidän enemmän Anthraxin toteutuksesta kuin kappaleen alkuperäisestä biitistä. Sämpläyksen paras puoli lienee ihmisten tutustuttaminen samplejen kautta uuteen musiikkiin ja genreuskovaisuuden pirstominen. Itsekin olen löytänyt esimerkiksi Ray Charlesin musiikin Kanye Westin samplejen kautta ja nauttinut kuulleessani Curtis Mayfieldin kappaleen Move on up. Kuunnelkaa ja miettikää, mihin se on napattu pohjaksi!

Kolmas räppäreiden valtti ovat tietenkin itse sanoitukset. Perusuhoamisella ei vielä pitkälle pötkitä, mutta sopiviin huumorielementteihin yhdistettyinä sekin toimii. Persoonallisuus ei ole tässäkään puuhassa huono asia. Itseeni ehkä kovimman vaikutuksen ovat tehneet Ludacris ja Notorious B.I.G. Ludacrisin häpeilemätön tapa tehdä biisejä viinanjuonnista ja naisten pokaamisesta on piristävää ja harvan artistin riimeille on tullut naurettua niin makeasti kuin Ludalle. On vain hienoa kuulla biisin lopussa todettavan ihmisten olevan nykyään liian kranttuja seuransa suhteen ja lääkkeeksi ehdotettavan muutamaa lisädrinkkiä. Biggien sanoitukset puolestaan ovat yksinkertaisesti niin tenhoavia, että kappeleiden kuuntelua ei VOI lopettaa kesken. Miehen flow on edelleen ainutlaatuista, ja tapa, jolla riimit johtavat toisiin kappaleen sisällä välillä varsin epäsäännöllisesti on huikean koukuttava. Tämä tulee loistavimmin esiin kappaleessa Machine gun funk.

Tällaista mietin tällä kertaa. Loppuun voisin vielä heittää, että AC/DC, Behemoth ja Misery Signals kuulostavat juuri nyt hyvin hyvin hyvältä. Olen napannut määritelmäkseni pari riviä Misery Signalsilta, tutkikaa tutkikaa! Innostukaa, kokeilkaa ja kokekaa!