Morjesta vaan jokaiseen pöytään,
Jälleen pari asiaa vaatii huomiota, joten oli aika taistella blogger-sivu toimimaan ja aloittaa uutta kirjoittelua. Jutun tarkoitus numero yksi on eilisillan hehkuttaminen ja anti-hehkuttaminen. Hehkutus-osan kohde on thrash metal -pumppu Stam1nan eilinen keikka Lahden Sibelius-talolla. Menetin keikalla Stam1nan livenänäkemisneitsyyteni, ja tämä eka kerta ei ollut hätäistä eikä sähläystä, vaan tuntui pelkästään hyvältä päästä varpaisiin! Keikkatilana Sibelius-talon Finlandia-klubi on erittäin toimiva. Tämä johtuu luultavasti varsin suuresti siitä, että esiintymislava on leveydeltään alle puolet hallin leveydestä, jolloin ääni ei täytä koko hallia tukehduttavasti, mikä taas mahdollistaa maltillisempienkin musiikkikiksien metsästäjien nautinnon hieman kauempana lavasta. Illan pääesiintyjää lämmitteli raskaasti soiva Tuoni. Tuonen setti oli itselle myöskin ensimmäinen kerta, kun näin kyseisen bändin elossa lavalla, eikä ollut huono sekään. Suoraviivainen thrash metal kahdella erisoundisella laulajalla höystettynä kuulosti loppujen lopuksi yllättävänkin omaleimaiselta. Pidin myös bändin rumpusoundeista, joiden kuulumisesta huolehti oivallinen miksaus. Tuonen vähäiset, melkeinpä olemattaomat kitarasoolot pitivät kitaraa hieman piilossa, mutta laulajien vuoropuhelun ja tukevan kompin mukana se kyllä täytti oman ruutunsa. Tämän lisäksi bändin setti päätettiin tyylikkäästi muusta keikasta hienosti poikkeavaan balladityyppiseen, hitaaseen, doomahtavaan kappaleeseen, jonka nimi valitettavasti ohitti korvani. Tämän jälkeen esirippu sulkeutui ja alkusähköistetty yleisö jätettiin odottamaan pääruokaa. Lopulta se sitten alkoi:
Stam1na marssi lavalle ja räjäytti oman settinsä käyntiin uuden levynsä kakkosraidalla Piste jolta ei ollut paluuta. Yleisö lähti mukaan hienosti ottaen huomioon materiaalin uutuuden. Itseä jäi hieman harmittamaan vähäinen tutustumiseni uuteen levyyn, sillä runsaammalla kuuntelulla uudetkin kappaleet olisivat varmasti antaneet keikalla enemmän. Keikka soljui eteenpäin raskaan pehmeästi ja yleisön kiehunta yltyi yltymistään, kun uusien biisien väliin oli fiksusti ujutettu kestosuosikit Viisi laukausta päähän ja Likainen parketti. Henkilökohtaisesti keikan huipennus tuli vasta encoressa, jossa kuultiin sekä oma uuden levyn suosikkiraita Jäteputkiaivot että muuten vain loistava Ristiriita. Vaikka olin varsin kaukana eturivistä, ilman sähköistymisen pystyi helposti tuntemaan varsinkin keikan loppua kohti soittajien vaatteiden vähetessä. Antti Hyyrysen välispiikit olivat luku sinänsä. Mies osaa erittäin tyylikkäästi ottaa huomioon kulloisenkin esiintymiskaupungin, nytkin kuultiin erilaista leikinlaskua muunmuassa Hemohesin tiimoilta. Myös Stam1na oli miksattu erittäin hyvin, mikään ei dominoinut eikä joutunut väistymään. Yhteenveto: helvetin hyvä keikka!
Sitten illan paskaan osioon. Sibeliustalon jälkeen suunnattiin Love Hotelliin fiilistelemään. Tätä kuitenkin vaikeutti olennaisesti baarissa soitettu aivan järkyttävän paska musiikki. En tiedä, onko minussa jotain vikaa, mutta latino -rnb ja käsittämätön satunnainen piriteknonräime eivät toimi, eivät sitten yhtään. Illan paras biisi oli Cheekin Viihdyttäjä, eikä sekään ole NIIN hyvä. Joskus tekisi mieli päästä vaikka tunniksi tiskijukan lautasten ääreen hellimään suomalaista klubikansaa kunnon amerikkalaisella klubien hip hopilla ja rnb: llä. Tämän genren musiikkia tehdään koko ajan valtavat määrät, ja monesti niitä kuunnellessa hehkuttelee mielessään sitä fiilistän, minkä kappale voisi nostattaa pintaan baarin nousuisessa asiakaskunnassa. Mutta kun ei niin ei. Ei ole oikein, että pitää tirvaista itselleen räät poskille että pystyy nauttimaan musiikista. Paskaa paketissa, siinä mielipide Love Hotellin musiikeista. Enkä ilmeisesti ole ainakaan aivan yksin mielipiteeni kanssa, sillä missään vaiheessa iltaa tanssilattia ei täyttynyt kunnolla ollen enimmilläänkin vain hieman yli puolillaan. Ei näin, LOVE!
Muita viime aikojen vauhdittajia ovat olleet myöhäissyntyisesti uudestaan löytämäni AC/DC, puolalainen mustan death metallin pioneeriryhmä Behemoth ja jenkkiräppäri Ludacris. Viimeksi mainitun uusin julkaisu, nimeltään Battle of the sexes, esittelee Ludan jälleen kerran juhlien sankarina. Biisit ovat suoraan klubikulttuurista: vedetään hyvä humala ja napataan sitten tyylillä baarin kuumin kisu kainaloon. Ludacrisissä hienoa on miehen kyky tiputella riimejään ajoittain hyvinkin nopeasti, mikä piristää usein varsin hitailla biiteillä rullaavia kappaleita. Uuden levyn selkeää parhaimmistoa ovat sinkkunäyte How Low ja My Chich Bad. Battle of the sexes onkin juuri sellainen levy, joita ainakin lahden nuorisojuottoloiden deejiit saisivat lisäillä laukkuihinsa ja pyöritellä soittimissaan. Uppoaisi aivan varmasti. Ja jos alkaa jännittää, tehkää latino-remix.
Peace out.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti