Ajatuksia!

Morjesta vaan,

Ensi töikseni pahoittelen parin edellisen merkinnän törkeän oikolukematonta ulkoasua. Asiaan tullaan vastaisuudessa kiinnittämään korostettua huomiota johtoportaassa, säälittävät typot on saatava kitketyksi.

Nyt ajattelin sanoa muutaman sanan hip hopista. Toiset pitävät sitä paskana neekerimusana, toiset ainoana oikeana musiikkityylinä. Jotkut sanovat sen olevan "the unwanted basterd son of superior forms of music: blues, jazz..." Kyseinen lainaus ei ole täysin sanatarkka ja se on peräisin elokuvasta Smokin' Aces 2: Assassin's ball (loistava elokuva). Mielipiteitä jakava ikuisesti nuori ja vihainen genre kuitenkin elää ja voi lähes yhtä pulskasti kuin keskivertotexasilainen. Viime päivinä mieleni päällä on hypähdellyt eräs kysymys. Mikä asia tai mitkä asiat saavat ihmiset pitämään toisista räppäreistä enemmän kuin toisista? 

Ainakaan soundillisesti räppäreillä ei ole niin hurjia eroja kuin erimerkiksi rock- tai metalliyhtyeillä. Oikeastaan ainoa mahdollisuus erottua on räppääjän ääni. Tällaisia äänen takia helposti tunnistettavia ja mieleen jääviä kavereita ovat ainakin Eminem ja Dr. Dre ja Kanye West, sikäli kuin miestä enää kuulee kaiken sen AutoTunen takaa. Äänen kanssa kikkailu erilaisin digitaalisin keinoin on johtanut ajoittain varsin naurettavan kuuloisiin yrityksiin saada räppäri kuulostamaan oikealta laulajalta, vaikka miesten haastatteluja kuunnellessa ääni kuulostaa kolossaalisen hitusen verran erilaiselta. Äärimmäinen esimerkki on Snoop Dogg, joka nyt ei muutenkaan ole minua koskaan vakuuttanut.

Toinen mahdollisuus ovat tietenkin biitit. Huippuräppäreiden taustoilla vaikuttaa usein melkoinen armeija biiteistä vastaavia musiikkiniiloja, ja useiden räppäreiden biiteistä onkin tullut omanlaisiaan. Viimeistään Dr. Dren The Chronic 2001 -levy toi kaiken kansan tietoon sen tehon, joka kätkeytyy yhteen yksinkertaiseen melodiakuvioon, joka toistuu ja toistuu biitin päällimmäisenä rakennuspalikkana (The Next Episode, Still D.R.E.) Samaa tyyliä on surutta apinoinut ainakin 50 Cent. Myös erilaisten akustisten soitinten käyttö biiteissä on osoittautunut tehokkaaksi ainakin Jay-Z: n käsissä. Oma lukunsa on tietysti samplaaminen, jonka Kanye West vei viimeistään Touch the Sky- ja Golddigger-hittiensä myötä täysin uuteen ulottuvuuteen. Toki jo ennen Kanye Westiä hip hopin todelliset pioneerit, kuten Run-D.M.C tekivät vanhasta uutta muun muassa pusaamalla It's Tricky -hittinsä biitin Knack-yhtyeen My Sharona-biisin pohjalle. Parhaimmillaan sämpläys on johtanut jopa genrejä ja artisteja yhdistäviin yhteistyöprojekteihin. Muistellaanpa vaikka Run-D.M.C: n ja Aerosmithin ikisuosikki Walk this Waytä tai Kanye Westin ja Coldplayn Chris Martinin Homecomingia. Yksi äärimmäisistä tämän tyylin näytteistä on jo aikakausia sitten tehty kappale Bring the noise, jossa Public Enemy yhdistää voimansa aggressiivisen thrash-yhtye Anthraxin kanssa luoden hyvinkin menevän version räppikappaleesta. Henkilökohtaisesti pidän enemmän Anthraxin toteutuksesta kuin kappaleen alkuperäisestä biitistä. Sämpläyksen paras puoli lienee ihmisten tutustuttaminen samplejen kautta uuteen musiikkiin ja genreuskovaisuuden pirstominen. Itsekin olen löytänyt esimerkiksi Ray Charlesin musiikin Kanye Westin samplejen kautta ja nauttinut kuulleessani Curtis Mayfieldin kappaleen Move on up. Kuunnelkaa ja miettikää, mihin se on napattu pohjaksi!

Kolmas räppäreiden valtti ovat tietenkin itse sanoitukset. Perusuhoamisella ei vielä pitkälle pötkitä, mutta sopiviin huumorielementteihin yhdistettyinä sekin toimii. Persoonallisuus ei ole tässäkään puuhassa huono asia. Itseeni ehkä kovimman vaikutuksen ovat tehneet Ludacris ja Notorious B.I.G. Ludacrisin häpeilemätön tapa tehdä biisejä viinanjuonnista ja naisten pokaamisesta on piristävää ja harvan artistin riimeille on tullut naurettua niin makeasti kuin Ludalle. On vain hienoa kuulla biisin lopussa todettavan ihmisten olevan nykyään liian kranttuja seuransa suhteen ja lääkkeeksi ehdotettavan muutamaa lisädrinkkiä. Biggien sanoitukset puolestaan ovat yksinkertaisesti niin tenhoavia, että kappeleiden kuuntelua ei VOI lopettaa kesken. Miehen flow on edelleen ainutlaatuista, ja tapa, jolla riimit johtavat toisiin kappaleen sisällä välillä varsin epäsäännöllisesti on huikean koukuttava. Tämä tulee loistavimmin esiin kappaleessa Machine gun funk.

Tällaista mietin tällä kertaa. Loppuun voisin vielä heittää, että AC/DC, Behemoth ja Misery Signals kuulostavat juuri nyt hyvin hyvin hyvältä. Olen napannut määritelmäkseni pari riviä Misery Signalsilta, tutkikaa tutkikaa! Innostukaa, kokeilkaa ja kokekaa!

Liveä ja laattaa

Morjesta vaan jokaiseen pöytään,

Jälleen pari asiaa vaatii huomiota, joten oli aika taistella blogger-sivu toimimaan ja aloittaa uutta kirjoittelua. Jutun tarkoitus numero yksi on eilisillan hehkuttaminen ja anti-hehkuttaminen. Hehkutus-osan kohde on thrash metal -pumppu Stam1nan eilinen keikka Lahden Sibelius-talolla. Menetin keikalla Stam1nan livenänäkemisneitsyyteni, ja tämä eka kerta ei ollut hätäistä eikä sähläystä, vaan tuntui pelkästään hyvältä päästä varpaisiin! Keikkatilana Sibelius-talon Finlandia-klubi on erittäin toimiva. Tämä johtuu luultavasti varsin suuresti siitä, että esiintymislava on leveydeltään alle puolet hallin leveydestä, jolloin ääni ei täytä koko hallia tukehduttavasti, mikä taas mahdollistaa maltillisempienkin musiikkikiksien metsästäjien nautinnon hieman kauempana lavasta. Illan pääesiintyjää lämmitteli raskaasti soiva Tuoni. Tuonen setti oli itselle myöskin ensimmäinen kerta, kun näin kyseisen bändin elossa lavalla, eikä ollut huono sekään. Suoraviivainen thrash metal kahdella erisoundisella laulajalla höystettynä kuulosti loppujen lopuksi yllättävänkin omaleimaiselta. Pidin myös bändin rumpusoundeista, joiden kuulumisesta huolehti oivallinen miksaus. Tuonen vähäiset, melkeinpä olemattaomat kitarasoolot pitivät kitaraa hieman piilossa, mutta laulajien vuoropuhelun ja tukevan kompin mukana se kyllä täytti oman ruutunsa. Tämän lisäksi bändin setti päätettiin tyylikkäästi muusta keikasta hienosti poikkeavaan balladityyppiseen, hitaaseen, doomahtavaan kappaleeseen, jonka nimi valitettavasti ohitti korvani. Tämän jälkeen esirippu sulkeutui ja alkusähköistetty yleisö jätettiin odottamaan pääruokaa. Lopulta se sitten alkoi:

Stam1na marssi lavalle ja räjäytti oman settinsä käyntiin uuden levynsä kakkosraidalla Piste jolta ei ollut paluuta. Yleisö lähti mukaan hienosti ottaen huomioon materiaalin uutuuden. Itseä jäi hieman harmittamaan vähäinen tutustumiseni uuteen levyyn, sillä runsaammalla kuuntelulla uudetkin kappaleet olisivat varmasti antaneet keikalla enemmän. Keikka soljui eteenpäin raskaan pehmeästi ja yleisön kiehunta yltyi yltymistään, kun uusien biisien väliin oli fiksusti ujutettu kestosuosikit Viisi laukausta päähän ja Likainen parketti. Henkilökohtaisesti keikan huipennus tuli vasta encoressa, jossa kuultiin sekä oma uuden levyn suosikkiraita Jäteputkiaivot että muuten vain loistava Ristiriita. Vaikka olin varsin kaukana eturivistä, ilman sähköistymisen pystyi helposti tuntemaan varsinkin keikan loppua kohti soittajien vaatteiden vähetessä. Antti Hyyrysen välispiikit olivat luku sinänsä. Mies osaa erittäin tyylikkäästi ottaa huomioon kulloisenkin esiintymiskaupungin, nytkin kuultiin erilaista leikinlaskua muunmuassa Hemohesin tiimoilta. Myös Stam1na oli miksattu erittäin hyvin, mikään ei dominoinut eikä joutunut väistymään. Yhteenveto: helvetin hyvä keikka!

Sitten illan paskaan osioon. Sibeliustalon jälkeen suunnattiin Love Hotelliin fiilistelemään. Tätä kuitenkin vaikeutti olennaisesti baarissa soitettu aivan järkyttävän paska musiikki. En tiedä, onko minussa jotain vikaa, mutta latino -rnb ja käsittämätön satunnainen piriteknonräime eivät toimi, eivät sitten yhtään. Illan paras biisi oli Cheekin Viihdyttäjä, eikä sekään ole NIIN hyvä. Joskus tekisi mieli päästä vaikka tunniksi tiskijukan lautasten ääreen hellimään suomalaista klubikansaa kunnon amerikkalaisella klubien hip hopilla ja rnb: llä. Tämän genren musiikkia tehdään koko ajan valtavat määrät, ja monesti niitä kuunnellessa hehkuttelee mielessään sitä fiilistän, minkä kappale voisi nostattaa pintaan baarin nousuisessa asiakaskunnassa. Mutta kun ei niin ei. Ei ole oikein, että pitää tirvaista itselleen räät poskille että pystyy nauttimaan musiikista. Paskaa paketissa, siinä mielipide Love Hotellin musiikeista. Enkä ilmeisesti ole ainakaan aivan yksin mielipiteeni kanssa, sillä missään vaiheessa iltaa tanssilattia ei täyttynyt kunnolla ollen enimmilläänkin vain hieman yli puolillaan. Ei näin, LOVE!

Muita viime aikojen vauhdittajia ovat olleet myöhäissyntyisesti uudestaan löytämäni AC/DC, puolalainen mustan death metallin pioneeriryhmä Behemoth ja jenkkiräppäri Ludacris. Viimeksi mainitun uusin julkaisu, nimeltään Battle of the sexes, esittelee Ludan jälleen kerran juhlien sankarina. Biisit ovat suoraan klubikulttuurista: vedetään hyvä humala ja napataan sitten tyylillä baarin kuumin kisu kainaloon. Ludacrisissä hienoa on miehen kyky tiputella riimejään ajoittain hyvinkin nopeasti, mikä piristää usein varsin hitailla biiteillä rullaavia kappaleita. Uuden levyn selkeää parhaimmistoa ovat sinkkunäyte How Low ja My Chich Bad. Battle of the sexes onkin juuri sellainen levy, joita ainakin lahden nuorisojuottoloiden deejiit saisivat lisäillä laukkuihinsa ja pyöritellä soittimissaan. Uppoaisi aivan varmasti. Ja jos alkaa jännittää, tehkää latino-remix.

Peace out.