Käänteisyydestä

Useimmiten, kun puhun musiikista ja sen lieveilmiöistä ihmisten kanssa, alan jossain vaiheessa miettiä, olenko ihan normaali. Tartun helposti ihmisten ajatuksiin ja mielipiteisiin ja pyrin todistamaan niitä vääriksi. Tunnustan myös silloin tällöin sortuvani makuasioista kiistelyyn, mutta kukapa sitä ei joskus omaa makuaan puolustaisi? Tämän merkinnän ideana on jotakuinkin se, että saan tuputettua lukijoilleni omaa ahdasmielistä ajattelutapaani.

Ymmärrän täysin, että monet kuuntelevat musiikkia tiettyjen tunnelmien tai mielentilojen luomiseksi ja korostamiseksi. Tietysti iloisena tekee mieli kuunnella erilaista musiikkia kuin surullisena ja nousuissa erilaista kuin krapulassa. Toiset kappaleet sopivat paremmin syksyiseen iltaan yhdessä sateenropinan kanssa, toiset taas seisahtuneeseen keskikesän iltapäivään selällään nurmikolla maaten. Itsekin kuuntelen reggae-musiikkia näin talvisin melko vähän, mutta kun auringon suloinen voima alkaa taas lämmittää pihoja ja ojia, on mieletön fiilis raijata aurinkotuoli ensi kertaa ulos, rojahtaa täydelliseen lepoasentoon ja päästää ääneen Bob Marley. Kun sulkee silmänsä, on helppo kuvitella olevansa Suomen lyhyen kesän sijasta Jamaikan polttavan auringon alla, ja jos varaa juomalasiinsa Jaffan sijasta vaikka jonkin rommipohjaisen drinkin, illuusio kasvaa kasvamistaan. Ikävämpiin fiiliksiin ja sydäntalveen sopiikin sitten hieman ilottomampi metallimusiikki, jossa suomalaiset ovat maailman parhaita. Toiset syttyvät rokimmasta poljennosta, toiset hip hopin rennosta potkusta. Silloin tällöin myös täysin odottamattomat kappaleet voivat toimia hurjina katalyytteinä. Muistan vieläkin erään kerran, kun baari-illan ylivoimaisesti kovin tanssilattian täyttäjä oli Village Peoplen kliseistäkin kliseisempi Y.M.C.A. -kappale. Itsekin tuli silloin fiilisteltyä kyseistä rallia, liekö sitten nestemäisillä tajunnanlaajentajilla ollut osuutta asiaan...

Musiikki siis valitaan mielentilan mukaan. Mutta entä jos mielentila valittaisiin musiikin mukaan? Jos kerran heittäytyisi täysin virran vietäväksi, kasaisi mediasoittimeensa soittolistan VAIN niistä todella hyvistä biiseistä, mitä ei tee koskaan mieli skipata, laittaisi sekoituksen päälle ja vain antaisi mennä? Kerron teille salaisuuden: tällainen audioemotionaalinen (sivistyssanabrassailua) vuoristorata pesee monet kyydit todella puhtaan värittömiksi. Oma musiikin kuunteluni perustuu useimmiten juuri vastaavaan toimintaan. Totta kai teen välillä pidempiä jonoja saman esittäjän kipaleista tai valitsen tietoisesti peräkkäin samantapaisia kappaleita, mutta aina kun en tunne erityistä tarvetta kuulla jotain tiettyä, heittäydyn sekoituksen mukaan. Aion nyt todistaan tämän teille painemalla sekoituksella seuraavaa viiden kappaleen ajan ja kartoittamalla omia fiiliksiäni. Tehkää hyvin:

1. Misery Signals - Reverence lost: Hyvän ystäväni Kajanderin Kimmon minulle lähettämä biisi. Jenkkiläistä metalcorea...hyvin raskasta soitantoa, välillä puhtaampia osuuksia. Riipovat huutovokaalit takovat surullisenpuoleiset sanat suoraan tajuntaan. Joku itsetuhoinen teini on joskus aivan varmasti viillellyt itseään tämän soidessa...

2. Red Hot Chili Peppers - Minor Thing: Nimi kertoo olennaisen, kevyesti ja iloluontoisesti rullaava kappale ei juuri liikuta suuntaan eikä toiseen. Anthony Kiedisin laulajantaidot pääsevät hyvin esiin melodisessa kappaleessa. Tämä sopisi hyvin taustamusiikiksi paikkaan X. Rauhallista...

3. T.I. - Dead and gone: Väsynyt listahitti T.I. -tyylisen hitaalla biitillä yrittää välittää suuria tunteita, mutta runsas radio- ja klubisoitto on vienyt kappaleelta terän. Biitti tanssittaa ja T.I.:n riimit osuvat maaliin. Hyvä biisi kuunneltavaksi baarin pöydässä illan seitsemäs-kahdeksas drinkki kädessä istuskellen ja päätä nyökkäillen.

4. Linkin Park - New Divide: Listahitti tämäkin...musiikki ja sanoitukset kuulostavat lapsena hakattujen miesten tekemiltä. "Välittäkää nyt joku minusta, vaikka olen juuri tällainen" sanoo tämä biisi minulle. Vähän ahdistava, hyvin vahvasti tunteella ladattu, jonkin kadonneen perään haikaileva kappale...

5. Coldplay - Clocks: Kylläpäs minä kuuntelen paljon radiotavaraa! Varmasti päähän syöpyvä pianokuvio, Chris Martinin tyylikäs brittiaksentti. Kello kulkee eteenpäin, mutta minä en. Biisin tunnelma on jotenkin pysähtynyt. Ei iloinen kappale, eikä oikein surullinenkaan, mutta silti enemmän negatiivinen kuin positiivinen. Ilmaisee ehkä turtumusta, mutta ei minään ansana, vaan pikemminkin turvapaikkana...

Katsotaanpa sitten. Viiden kappaleen aikana matkattiin kylpyammeen pohjalta partaterä kädessä kyhjöttämästä musiikillisen välivaiheen kautta baariin hyviin fiiliksiin, sitten ahdistuttiin ja pelättiin yksinäisyyttä ja menetystä ja loppujen lopuksi pysähdyttiin miettimään, onko enää mitään jäljellä. Aikaa biisien soimiseen meni parikymmentä minuuttia, joten siinä ajassa ehdittiin aika pitkä lenkki. Kun kirjoitti samalla, ei pystynyt täysin eläytymään biiseihin, mutta jotain saatiin kuitenkin aikaan. Jos haluatte kunnon vuoristoradalle, sulkekaa muut avoimet ikkunat koneelta ja hurjimmat elämysmetsästäjät voivat vielä sulkea silmänsä. Kuunnelkaa, mitä kappaleen lyriikoissa sanotaan,, miten sanat tulkitaan lauluksi ja millainen säestys niitä vahvistaa. Pohtikaa, missä mielentilassa kappale on kirjoitettu ja äänitetty. Etsikää musiikkiin piilotettu tunnelma ja tarttukaa siihen kiinni. Haastakaa itsenne. On helppoa olla jossain, ja sanoa tietävänsä, mikä biisi pitäisi juuri nyt soida. Isommassa seurueessa ajatukselle löytyy luultavasti myös puoltajia. Mutta todellisen säväyksen saa tehtyä muutenkin. Pistäkää jotain soimaan, ja selittäkää kuulolla oleville, mitä ajattelette biisistä. Kuunnelkaa vastaväitteitä, heittäkää väliin nippelitietoa kappaleen syntyolosuhteista, soittimista joilla se on soitettu, laulajan tatuoinneista, ihan mistä vain. Oikeanlaisella porukalla tällä tavalla pystyy viettämään kokonaisia iltoja. Jos ei pelkää mennä todella syvälle itseensä, tällaisten keskustelujen avulla voi oppia asioita itsestään ja läheisistä ihmisistään.

Viikonloppuna syntynyt uusi ymmärrys itsestäni musiikinkuluttajana kaipasi ulos...

Beisik haippia ja diippii tsoukkii

Pari asiaa näin kauniin tammikuisen päivän iltana:

Ensinnäkin on pakko alleviivata Royce da 5'9'':n työskentelyä kappaleessa Mine in thiz. Biisissä mukaillaan tyylikkäästi 50 Centin kappaletta A little bit, mutta vain kertosäkeen verran. Itse säkeistöt ovatkin sitten jotain aivan jotain muuta, vaikka aihepiirikin on aika lailla sama kuin emäkappaleessa. Tiivistettynä kappaleen viesti kuuluu jotakuinkin seuraavasti: Mä oon supertähti, saan kaikki naiset jotka haluan ja kun pääsen panemaan, pistän ne kaikki kirkumaan. Perinteistä amerikkalaista hip hop- uhoa. Tekijän itsevarmuuden ilmaiseminen on vähintäänkin kornia, mutta ei silti naurata, koska räpäytystekniikka ja sanakudelmat, joilla se tuodaan esiin ovat niin pahuksen vakuuttavia. Vaikka Royce da 5'9'' on tunnettu räppäri, hänellä ei kuitenkaan ole varsinaista supertähtistatusta. Tämä mahdollistaa hänelle varsin tylynkin herjanheiton muita räppäreitä kohtaan. Tämäkin puoli on hoidettu Mine in thizissä vinon hymyn huulille nostattavalla tavalla. Mies herjaa Nellyä sanoen:

What the fuck do you mean, that I ain't in shape? Go bag Nelly
I go and get me a fat bitch, we gonna slap bellies

Videoissaan usein ilman paitaa pyykkilautavatsaansa esittelevä Nelly on varmasti ainakin hiukan näreissään tämän kuulleessaan, varsinkin, kun Royce da 5'9'' ei jää märehtimään ruumiinkuntoaan, vaan siirtyy heti vakuuttelemaan peniksensä mahtavuutta. Ainakin omasta mielestäni on mukava kuunnella jotain vähän tuoreempaa ja erilaista kaikelle ja kaikille vittuilua mieheltä, jonka kynää raha ja maine eivät ole vielä tylsyttäneet. Yleensäkin olen aina pitänyt räppäreiden tavasta herjata toisiaan biiseissään. Kolikolla tosin on varsin synkkä kääntöpuoli, sillä juuri näistä herjoista alkaneet räp-vihanpidot ovat johtaneet alan tekijämiesten väkivaltaisiin kuolemiin, mistä tunnetuin esimerkki on 2pacin ampuminen Las Vegasissa 1996 ja Notorious B.I.G.:n kuolema luoteihin Los Angelesissa 1997. Myös Jay-Z on useasti ilmaissut täysin avoimesti epäkunnoituksensa 50 Centiä kohtaan. Biisiensä säkeistöjen ulkopuolella mies on todennut mikrofoniin esimerkiksi: "No respect to the one that got shot, I respect the shooter" viitaten tapaukseen, jossa 50 Centiä ammuttiin. Nykyään hip hop on kasvanut niin isoksi genreksi, että 1990-luvun puolivälin kaltaisia väkivaltaisuuksia eturivin hiphop-väen kesken tuskin enää nähdään. Onkin kiehtovaa pohtia, kuinka suuri osa genren kasvusta JOHTUU juuri näistä rähinöistä ja niiden saamasta mediahuomiosta. Kuolleiden muusikoiden musiikki on usein ottanut kummasti tuulta taiteilijoiden poismenon jälkeen (Michael Jackson) ja ihmisten oli tietenkin kuunneltava räppäreiden biisejä, jotta voisivat päättää, kenen puolelle sympatiansa asettavat.

Räpin lisäksi on tullut tässä viime päivinä kuunneltua erästä historian innovatiivisimmista ja jäljittelemättömimmistä kitaristeista ja lauluntekijöistä. Jimi Hendrix, kuten niin monet, kuoli epäreilun nuorena neljä vuosikymmentä sitten, mutta ehti ennen sitä onneksi tehdä ja purkittaa lähes yhtä paljon musiikkia kuin polttaa pilveä. Uniikiksi miehen kitarakosketuksen teki jo pelkästään se, että hän soitti vasenkätistä Fender Stratocasteria oikealla puolella niin, että kielet oli käännetty ylösalaisin. Tämän lisäksi hän toi wah wah- kitaraefektin esiin kitaroinnissaan tavalla, joka oli aikanaan jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Tätä voi loistavasti ihailla esimerkiksi kappaleessa Burning of the midnight lamp. Soittoteknisesti merkillistä Hendrixisissä oli ainakin se, että hän käytti paljon otekätensä peukaloa yläkielten painamiseen. Kitaran lisäksi Jimi soitti useilla levytetyillä raidoillaan myös basso-osuudet, koska ei ollut tyytyväinen basistiensa jälkeen. Tuottajien kanssa hän kinasi laulunsa miksaamisesta. Melodisesti Hendrix ei ollut kummoinen laulaja, mutta hän ja yksin hän osasi puhaltaa teksteihinsä hengen, jonka tuottajat halusivat kuuluvan paremmin siinä, missä Hendrix itse halusi kitaransa dominoivan musiikkia. Onneksi tuottajat saivat tahtonsa läpi, sillä varsinkin hieman rauhallisemmissa kappaleissa Jimin mokkanahkan tuntuinen pehmeä ääni hierovat kehon ja mielen syvyyksiä hyvin miellyttävästi. Kuunnelkaapahan vaikka Castles made of Sand. Kaikki tämä puhumattakaan Hendrixin kitarasooloista. Sooloista, joiden soittoteknistä virtuoosimaisuutta ei edes huomaa, kun jokaiseen nuottiin sullottu merkitys ja tarkoitus purkautuu kaiuttimista valtavaksi FIILIKSEN aaltoiluksi ympäri tilaa, jonka musiikki täyttää. Sooloja, kuten Jimi Hendrixin kitaransoittoa muutenkaan on todella vaikea verrata kehenkään muuhun. Hän tosin otti paljon vaikutteita mustista blues- ja rock-kitaristeista, ja on pakko myöntää, että en ole juuri tutustunut näiden herrojen hengentuotteisiin. Ainakaan rockin puolella vertailukohtia ei juurikaan ole. Tämä tosin on varmaankin sen syytä, että rockia ovat oikeastaan Beatlesistä ja Rolling Stonesista eteenpäin dominoineet valkoiset miehet, jotka eivät milloinkaan tule saavuttamaan mustan miehen luontaista svengiä. Tätä ei saa pitää millään lailla rasistisena lausuntona, mutta olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että mustat musiikintekijät ovat jostain saaneet jotenkin täysin erilaisen ymmärryksen musiikkia kohtaan ja kyvyn mennä äänien ja rytmien tuolle puolen, musiikin todelliseen sydämeen. En ymmärrä tätä kykyä, mutta kadehdin ja arvostan sitä. Jimi Hendrixin kitaroinnissa juuri tuo kyky tiivistyy niin tiukaksi vyyhdiksi, että sen kaikista säikeistä ei luultavasti koskaan pääse selville, varsinkaan kun koko solmun tekijä ei ole enää kappaleitaan soittamassa ja sitä kautta avaamassa. Myös tämä mystisyys tekee Jimin musiikista niin nautinnollista.

Vielä tilanneraportti hevirintamalta. Uusin hankinta on lahtelaisen Damngod bändin Non Serviam -nimeä kantava levy. Bändi kuvailee omaa soundiaan sanoin "death metal with a punk rock fuck you attitude", eikä osu pahasti harhaan. Välillä levyä kuunnellessa tuli sangen thrash metallinen fiilis, mutta miksaus ja itse soitantakin on hoidettu erittäin korkeatasoisesti, kun otetaan huomioon, että kyseessä on todella pienen kaliiberin metallitykki, ainakin toistaiseksi. Plattaa myy Lahdessa Sarvilevyt- liike lähellä Rautatieasemaa! Alun perin ajattelin ostaa levyn lähinnä paikallisen musiikin tukitekona, eikä se mitään uskomattomia elämyksiä tarjonnutkaan, mutta yllätys oli kuitenkin positiivinen. Ei mikään uusi suosikkibändi, mutta levy pysyy ehdottomasti hyllyssä ja tulee kuunneltua varmasti montakin kertaa...

Tällaista mulla on nyt ollut. Ottakaa rennosti.

Klassista ja vähemmän klassista

Hämäsin, minähän en klassisesta musiikista kirjoita! Tosiasiassa kyse on modernin musiikin klassikoista. Niistä kappaleista, jotka ovat kevyen musiikin historian aikana saavuttaneet jostain syystä poikkeuksellisen aseman. Hittejä, jotka ovat olleet hittejä kymmeniä vuosia. Biisejä, jotka on kirjoitettu silloin, kuin varsin merkittäviä osia musiikin nykyisestä kentästä ei ollut olemassakaan, mutta luultavasti juuri nytkin innostuttavat erilaisia musiikkineitsyitä eri kolkissa maailmaa. Käsite "klassikko" on varsin venyvä, ja jonkin musiikkigenren suosijoiden silmissä ehdoton kyseisen tyylin historian merkkitapaus aiheuttaa toisessa "Mitä tää nyt on, joku uus?" -reaktion. Itsekin olen taatusti tämän ajattelutavan uhri, koska musiikkitietämys ei ole lähelläkään riittävää. Musiikin nykyisellä syntymävauhdilla sitä on vaikea pitää yllä, kun vanhoja aikojakaan ei saisi kuopata. Vuosikymmenen juuri vaihduttua voitaneen joistakin 2000-luvun alkupuolen kappaleista jo hiljalleen ruveta puhumaan aikansa ja tyylinsä klassikkoina, mutta onneksi samassa tarkoituksessa voi matkata kauemmaskin.

Rhytm and Blues -musiikin suuria määrittelijöitä on eittämättä mies nimeltä Ray Charles, jonka varhaisimmat superhitit näkivät levysoittimien neulat 1950-luvulla. Nähtyäni miehen elämästä kertovan mahtavan "Ray" -elokuvan aloin toden teolla perehtyä miehen tuotoksiin, kuten alkoivat myös radiomiehet. Muun muassa kappaletta Hit the road, Jack soitetaan nykyisin monissa urheilutapahtumissa ja vastaavissa tilaisuuksissa. Saman miehen huulilta laulettiin aikanaa myös kappale I got a woman, jota muuan Kanye West sitten sämpläili Golddigger-hittinsä biitiksi. Mielestäni on ehdottoman hienoa, että nykypäivän nuoret kukot muistavat välillä kumartaa niillekin, jotka alunperin nostivat heidän tekemänsä musiikin siihen asemaan, jossa se nykypäivänä on. Tutustukaa Ray Charlesiin, miellyttää taatusti kaikki hip hop -henkisiä svengillään!

Loppujen lopuksi olen kuitenkin hevari. Tämän genren klassisia tekijöitä on valtava määrä, ja jos alkaisin nostella toista toisen ylle, perusteluista saisin itseni kanssa aikaan luultavasti päättymättömän sodan. Pari biisiä voidaan kuitenkin nimetä kohtuullisen kiistattomasti raskaan musiikin klassikoiksi. Esimerkiksi Black Sabbathin Paranoid. Kappale sävellettiin alun perin varttitunnissa täytteeksi War Pigs - nimiselle albumille, mutta Paranoid-singlen valtaisa menestys sai bändin muuttamaan Albumin nimibiisinkin. Sikäli sääli, että Vietnamin sotaa kritisoinut War Pigs -kappale jäi tämän vuoksi hieman vähemmälle huomiolle. Sääli, koska olisi ollut mielenkiintoista nähdä sen mahdollisesti nostattaman poliittinen mylläkkä isänmaallisessa ja tyhmässä Ameriikan ihmemaassa. Paranoid ei koskaan katoa, koska kaikki aloittelevat kitaristit soittavat sitä jossain vaiheessa, koska kappale on helppo ja yksinkertainen. Saman kovan kohtalon on kokenut Deep Purplen biisi Smoke on the Water, joka järjettömän kitaralla jyystämisen seurauksena on kärsinyt vähintäänkin hyperinflaation.

70-luvun edustajiksi siis valikoituivat Paranoid ja Smoke on the water. Entä sitten 80-luku sukkahousuhevibändeineen, alkukantaisine räppeineen ja nuorine äärimetalleineen? Metallica, Iron Maiden, Mötley Crüe? 80-luvulta tähän päivään ovat ehkä kaikkein eläväisimpinä räpiköineet Metallican Master of Puppets ja Maidenin The Trooper. Master of puppets, samannimisen Metallica-albumin ykköshitti on alati mielenkiintoinen rytmisen erikoisuutensa ja tyylikkään melodisen väliosansa vuoksi, puhumattakaan vanhan Metallican röyhkeydestä. On hienoa kuulla tämä 13-vuotiaiden skeittareiden musiikkipuhelimista koriskenttien laidalla ja kuulla jätkien hypettävän tyyliin: "Vittu tää on kova biisi, ootteks te kuullu?" The Trooper puolestaan on lähes 30 vuoden iästään huolimatta edelleen Iron Maidenin keikkojen suosituimpia kappaleita aina, kun se settiin sisällytetään. Sen vetonaula taas on luultavasti vanha kunnon "Wooo-ooooo-oooo-ooooooooo" -hyrinämelodia loistavien kitarasoolojen ohella. Vaikea sanoa, sillä kuten näistä kappaleista pitäviä ihmisiäkin, on olemassa varsin monta syytä, miksi niistä pidetään.

90-lukua pidetään rapin kulta-aikana. Itse tiedän kyseisestä musiikista valitettavan vähän, mutta ainakin Nasin vuonna 1994 ilmestynyt debyyttilevy Illmatic on nimi, joka nostetaan aina ylös puhuttaessa kaikkien aikojen hip hop- albumista. Totta kai, koska Nas oli jo tuolloin mikin varressa sangen pitelemätön ja riimit olivat aikaansa nähden supermoderneja sekä onnistuivat tuomaan esille miehen sanoman. Kuunneelkaapa vaikka It ain't hard to tell.

2000-luku? Mikä tuon vuosikymmenen tuotos voisi kohota niin ylös, että 20 vuoden päästä kirjoittaisin siitä uuden blogimerkinnän? 2000-lukua ovat leimanneet ainakin ns. One hit wonderit, bändit, jotka tekevät yhden valtaisan suosion hittibiisin ja katoavat sitten kuvasta täysin. Las Ketchup, Basshunter ja muut kehvelit. Hip hopin parhaimmistoa on Dr. Dren lätty The Chronic 2001. Kappaleet kuten The Next Episode ja Still D.R.E. tekevät monille pikkupojille samaa kuin Master of Puppets. Miten on sitten 2000-luvun raskaan musiikin laita? Koko genre alkaa olla niin osiin pirstoutunutta, että uutta on todella vaikea luoda. 90-luvun puolella perustettu, mutta oikeastaan vasta 2000-luvulla täyteen kukoistukseen puhjennut Nightwish (ja juurikin Tarja Turusen Nightwish) kuitenkin onnistui tässä yhdistäen klassisen naisäänen melodiseen metalli-ilmaisuunsa. Tämäkin synnytti tietysti monta kopioijaa, kuten Evanescencen ja Within Temptationin. Nightwish voi siis neljännesvuosisadan päästä olla ainut klassinen naislaulajahevibändi!

Mikä oikein tekee kappaleesta klassikon? Onko olemassa yhteistä nimittäjää niille kappaleille, jotka kiihottavat yhä uusia sukupolvia kohden musiikkiorgasmeja? Luultavasti ei, ainakaan selkeästi määriteltävää sellaista. Makuasioista kun ei sovi kiistellä, täytyy ykskantaan todeta, että klassikoiksi päätyvät ne biisit, jotka vain ovat kaikkein suurimpien ihmismäärien mielestä "Vitun kovia". Jotkut biisit vain ovat. Sitä ei voi selittää, mutta silti sen tietää, kun kuulee musiikillisen sielunkumppaninsa kanssa yhtä aikaa juuri SEN biisin. Kiittäkäämme siis kaikkia suuria musiikintekijöitä suurista biiseistä!

Johan oli ympäripyöreää juttua.

Pohdintoja asiasta jos toisestakin

Terveterve

Kuukauden mittainen joululoma alkaa olla lopuillaan ja paluu ah-niin-raskaaseen korispummin arkeen odottaa. Sodassa Kansaneläkelaitosta vastaan on otettu jälleen taistelukosketuksia vihollisen ryhmitykseen ja selvitty takaisin melko vähäisin vaurioin, sotasaaliin pitäisi olla tilillä parin päivän päästä. Eli pyyhkii varsin mukavasti. Tämän lisäksi lomalla on voinut omistautua lätkälle ja hiihdolle ja muistaa, miten mukavia lajeja ne oikein ovatkaan. Mikään ei voita yksinäistä runttaamista talvisen metsän läpi, kun tuntuu jäätyvän sisältä ilman kylmyyden takia, vaatteita kun ei voi pukea henkitorven ja keuhkojen päälle. Tämän lisäksi lomaillessa on ehtinyt kuunnella musiikkiakin tavallista enemmän ja muutamista kappaleista on noussut mielen kuplaliemen pintaan varsin poreilevia ajatuksia, jotka olen nyt ajatellut kaataa teidän kuppeihinne, halusitte te sitä tai ette.

Ensinnäkin, Lady Gagan Bad Romance- biisin musiikkivideossa ei ole mitään järkeä. Videon ohjaaja on varsin nerokas, koska video on niin käsittämättömän outo, että syöpyy väkisin mieleen. Lady Gagan ja kumppaneiden dinosaurusmaiset eleet ovat aiheuttaneet sen, että kyseistä kappaletta ei voi kuunnella naurahtamatta. Se onkin saanut henkilökohtaisessa lempinimistössä omakseen "dinosaurusbiisin" nimityksen. Listahitiksi Bad Romance kyllä iskee meikäläiseen yllättävänkin positiivisesti, rouva Gagan tuottajaporukka kyllä osaa asiansa, vaikka minua ärsyttää vieläkin se, kuinka huono biisi Love Gamesta on tehny. Tämä siis, koska kappaleen biitti on valehtelematta männävuosikymmenen parhaita, ja olisi mielenkiintoista nähdä, mitä joku enemmän rnb-tyylinen artisti saisi taustavoimineen värkättyä siitä. Vaikkapa 50 Cent, Usher tai muu "bileräpin" tekijä pystyisi taatusti parempaan kuin Lady Gaga. Ikävää, että loistavat biitit menevät tällä tavalla hukkaan.

Mutta jo riittää avautuminen musiikista, joka ei suuremmin kiinnosta. Puhutaan sen sijaan Stam1nasta. Puhuttavaa riitti varmasti jo muutama vuosi sitten, kun bändi pulpahti pintaan. Itse kuitenkin löysin "Lemin koirapojat" vasta nyt alkuvuodesta, ja innoissaan oleminen on lievä ilmaus fiiliksistä bändin suhteen. Rehellistä thrash metallia ja sopiva sekoitus puhtaita ja örinävokaaleita kuorrutettuna nerokkailla, kristinuskon kanssa flirttailevilla sanoituksilla on sangen toimiva ja ainutlaatuinen yhdistelmä. Soundillisesti Stam1nan vanhempi materiaali on erittäin lähellä esimerkiksi Rytmihäiriön Seitsemän Surman Siunausliitto -albumia, mutta uudemman materiaalin kevyempi musiikillinen ilmaisu siirtää bändin kuulostamaan oikeastaan ainoastaan itseltään, ja kun Antti Hyyrysen sanoitusten kanssa ei pahemmin kilpailla, Stam1na on lanannut itselleen oma tien tallattavaksi jotakuinkin niin pitkälle kuin jalat kantavat. Kappaleet kuten Paha Arkkitehti, Likainen Parketti ja Ristiriita ovat potkineet minua naamaan viimeisen viikon verran, ja vastaavista musiikkikikseistä on todella kauan. Vahvaa musiikkia, vahvaa musiikkia kerta kaikkiaan. Vaikka kaikkihan sen jo tiesivät, paitsi minä.

Toinen asia, joka pitää saada nyt sanotuksi, liittyy hieman raskaamman sarjan musiikintekijöihin. Kuuntelin päivänä muutaman pitkästä aikaa toden teolla Queeniä. Pitkään yhdessä soittanut bändi, jonka neljästä jäsenestä kolme olisi saattanut tehdä loisteliaan uran minkä tahansa bändin laulajana liikuttaa ja vaikuttaa Elastistakin kovemmin. Kolmesta hyvästä laulajasta itseoikeutetusti paras oli tietenkin edesmennyt Freddie Mercury. Kukaan laulaja ei milloinkaan tule saavuttamaan sitä tunnelatausta, jonka tämä mies pakkasi jokaiseen laulamaansa sanaan. Queenillä on useita mahtavia ns. hupailubiisejä, kuten Bicycle race ja Fat bottomed girls, joissa neljä huippumuusikkoa pitää hauskaa ja kuulostaa nautinnoliselta. Bändi osasi myös stadionrock-tyyliset nousukännikappaleet, minkä todistavat suurelliset Hammer to fall ja moneen kertaan käytetty ja kulutettu We will rock you. Kolmas "kategoria", johon Queenin kappaleita voi sijoittaa, ovat ne biisit, jotka eivät ikinä olisi tunnettuja, jos ne olisi tehnyt mikä tahansa muu bändi kuin Queen. Vaikkapa bändin normaalista linjasta täysin poikkeava diskotyylinen jumputus Another one bites the dust ei varmaankaan olisi saavuttanut suosiota jonkin muun bändin tekemänä, mutta Queenin maaginen aura pystyi melkeinpä muuttamaan paskan suklaaksi. Omasta mielestäni Queen on silti parhaimmillaan "tunnebiiseissä". Slovarit, joissa Freddie Mercury todella lataa täyslaidallisen tulkintaansa ja tieteellisen tarkka säestys antaa pettämättömän tuen, koskettavat syvältä. Kaiken tämän ilmentymä on "viimeinen" Queen-biisi The show must go on. Freddie Mercury kirjoitti kappaleen sanat tietäen, että kuolisi pian AIDSiin. Kun tällaisessa tilassa oleva ihminen kysyy jäljittelemättömällä äänellään "Does anybody know what we are looking for?" alkaa väkisinkin miettiä, mitä ihminen täällä todella tekee. Tunne on sanoin kuvaamaton, avaruuden äärettömyyksiä suurempi, aivan mieletön ja selittämätön. Queen on bändi, jonka kappaleisiin kannattaa todella paneutua niitä kuunnellessaan. Ei vain kuunnella, vaan KOKEA jokainen sana ja harmonia jokaisella solullaan.

Olen myös tutustunut taas uusiin hip hop -nimiin. Koneelle päätyivät Kapa "Brädi" Härkösen blogin perusteella Mainon ja Royce da 5'9'': n uusimmat albumit. Molemmat herrat osaavat asiansa ja saisivat puolestani ehdottomasti nauttia suurempaa suosiota myös täällä synkän metallimusan luvatussa maassa. Räpäytyksessä miellyttää sen henkilökohtaisuus, biisien ja kokonaisten albumien tarinat tulevat suoraan kadunkulmilta ja keskikaupungin pikkuteiltä. Kun kahta samanlaista ihmiselämää ei ole, on mukavaa kuunnella, mitä muut tekevät ja miksi. Samalla voi hetkeksi irtautua omista kuoristaan ja peilata omia juttujaan kuulokkeista lyyrisenä virtaavaan sanojen virtaan. Eri musiikkia eri syistä.

Tuli muuten myös hommattua puolalaisen Behemothin Demigod-levy. Varsin tiukkaa mustaan vivahtavaa death metallia. On myös kuunneltu Iron Maidenin The Duellistsia, hieman tavallista enemmän Metallicaa ja Pyhimyksen kappaletta 6:05. Nyt piti vain päästää ulos nämä suurimmat fiilikset, mutta edellä mainitut ansaitsevat maininnan korvieni täytteenä vuodenvaihteen molemmin puolin.

Olkaa rauhassa