Pari asiaa näin kauniin tammikuisen päivän iltana:
Ensinnäkin on pakko alleviivata Royce da 5'9'':n työskentelyä kappaleessa Mine in thiz. Biisissä mukaillaan tyylikkäästi 50 Centin kappaletta A little bit, mutta vain kertosäkeen verran. Itse säkeistöt ovatkin sitten jotain aivan jotain muuta, vaikka aihepiirikin on aika lailla sama kuin emäkappaleessa. Tiivistettynä kappaleen viesti kuuluu jotakuinkin seuraavasti: Mä oon supertähti, saan kaikki naiset jotka haluan ja kun pääsen panemaan, pistän ne kaikki kirkumaan. Perinteistä amerikkalaista hip hop- uhoa. Tekijän itsevarmuuden ilmaiseminen on vähintäänkin kornia, mutta ei silti naurata, koska räpäytystekniikka ja sanakudelmat, joilla se tuodaan esiin ovat niin pahuksen vakuuttavia. Vaikka Royce da 5'9'' on tunnettu räppäri, hänellä ei kuitenkaan ole varsinaista supertähtistatusta. Tämä mahdollistaa hänelle varsin tylynkin herjanheiton muita räppäreitä kohtaan. Tämäkin puoli on hoidettu Mine in thizissä vinon hymyn huulille nostattavalla tavalla. Mies herjaa Nellyä sanoen:
What the fuck do you mean, that I ain't in shape? Go bag Nelly
I go and get me a fat bitch, we gonna slap bellies
Videoissaan usein ilman paitaa pyykkilautavatsaansa esittelevä Nelly on varmasti ainakin hiukan näreissään tämän kuulleessaan, varsinkin, kun Royce da 5'9'' ei jää märehtimään ruumiinkuntoaan, vaan siirtyy heti vakuuttelemaan peniksensä mahtavuutta. Ainakin omasta mielestäni on mukava kuunnella jotain vähän tuoreempaa ja erilaista kaikelle ja kaikille vittuilua mieheltä, jonka kynää raha ja maine eivät ole vielä tylsyttäneet. Yleensäkin olen aina pitänyt räppäreiden tavasta herjata toisiaan biiseissään. Kolikolla tosin on varsin synkkä kääntöpuoli, sillä juuri näistä herjoista alkaneet räp-vihanpidot ovat johtaneet alan tekijämiesten väkivaltaisiin kuolemiin, mistä tunnetuin esimerkki on 2pacin ampuminen Las Vegasissa 1996 ja Notorious B.I.G.:n kuolema luoteihin Los Angelesissa 1997. Myös Jay-Z on useasti ilmaissut täysin avoimesti epäkunnoituksensa 50 Centiä kohtaan. Biisiensä säkeistöjen ulkopuolella mies on todennut mikrofoniin esimerkiksi: "No respect to the one that got shot, I respect the shooter" viitaten tapaukseen, jossa 50 Centiä ammuttiin. Nykyään hip hop on kasvanut niin isoksi genreksi, että 1990-luvun puolivälin kaltaisia väkivaltaisuuksia eturivin hiphop-väen kesken tuskin enää nähdään. Onkin kiehtovaa pohtia, kuinka suuri osa genren kasvusta JOHTUU juuri näistä rähinöistä ja niiden saamasta mediahuomiosta. Kuolleiden muusikoiden musiikki on usein ottanut kummasti tuulta taiteilijoiden poismenon jälkeen (Michael Jackson) ja ihmisten oli tietenkin kuunneltava räppäreiden biisejä, jotta voisivat päättää, kenen puolelle sympatiansa asettavat.
Räpin lisäksi on tullut tässä viime päivinä kuunneltua erästä historian innovatiivisimmista ja jäljittelemättömimmistä kitaristeista ja lauluntekijöistä. Jimi Hendrix, kuten niin monet, kuoli epäreilun nuorena neljä vuosikymmentä sitten, mutta ehti ennen sitä onneksi tehdä ja purkittaa lähes yhtä paljon musiikkia kuin polttaa pilveä. Uniikiksi miehen kitarakosketuksen teki jo pelkästään se, että hän soitti vasenkätistä Fender Stratocasteria oikealla puolella niin, että kielet oli käännetty ylösalaisin. Tämän lisäksi hän toi wah wah- kitaraefektin esiin kitaroinnissaan tavalla, joka oli aikanaan jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Tätä voi loistavasti ihailla esimerkiksi kappaleessa Burning of the midnight lamp. Soittoteknisesti merkillistä Hendrixisissä oli ainakin se, että hän käytti paljon otekätensä peukaloa yläkielten painamiseen. Kitaran lisäksi Jimi soitti useilla levytetyillä raidoillaan myös basso-osuudet, koska ei ollut tyytyväinen basistiensa jälkeen. Tuottajien kanssa hän kinasi laulunsa miksaamisesta. Melodisesti Hendrix ei ollut kummoinen laulaja, mutta hän ja yksin hän osasi puhaltaa teksteihinsä hengen, jonka tuottajat halusivat kuuluvan paremmin siinä, missä Hendrix itse halusi kitaransa dominoivan musiikkia. Onneksi tuottajat saivat tahtonsa läpi, sillä varsinkin hieman rauhallisemmissa kappaleissa Jimin mokkanahkan tuntuinen pehmeä ääni hierovat kehon ja mielen syvyyksiä hyvin miellyttävästi. Kuunnelkaapahan vaikka Castles made of Sand. Kaikki tämä puhumattakaan Hendrixin kitarasooloista. Sooloista, joiden soittoteknistä virtuoosimaisuutta ei edes huomaa, kun jokaiseen nuottiin sullottu merkitys ja tarkoitus purkautuu kaiuttimista valtavaksi FIILIKSEN aaltoiluksi ympäri tilaa, jonka musiikki täyttää. Sooloja, kuten Jimi Hendrixin kitaransoittoa muutenkaan on todella vaikea verrata kehenkään muuhun. Hän tosin otti paljon vaikutteita mustista blues- ja rock-kitaristeista, ja on pakko myöntää, että en ole juuri tutustunut näiden herrojen hengentuotteisiin. Ainakaan rockin puolella vertailukohtia ei juurikaan ole. Tämä tosin on varmaankin sen syytä, että rockia ovat oikeastaan Beatlesistä ja Rolling Stonesista eteenpäin dominoineet valkoiset miehet, jotka eivät milloinkaan tule saavuttamaan mustan miehen luontaista svengiä. Tätä ei saa pitää millään lailla rasistisena lausuntona, mutta olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että mustat musiikintekijät ovat jostain saaneet jotenkin täysin erilaisen ymmärryksen musiikkia kohtaan ja kyvyn mennä äänien ja rytmien tuolle puolen, musiikin todelliseen sydämeen. En ymmärrä tätä kykyä, mutta kadehdin ja arvostan sitä. Jimi Hendrixin kitaroinnissa juuri tuo kyky tiivistyy niin tiukaksi vyyhdiksi, että sen kaikista säikeistä ei luultavasti koskaan pääse selville, varsinkaan kun koko solmun tekijä ei ole enää kappaleitaan soittamassa ja sitä kautta avaamassa. Myös tämä mystisyys tekee Jimin musiikista niin nautinnollista.
Vielä tilanneraportti hevirintamalta. Uusin hankinta on lahtelaisen Damngod bändin Non Serviam -nimeä kantava levy. Bändi kuvailee omaa soundiaan sanoin "death metal with a punk rock fuck you attitude", eikä osu pahasti harhaan. Välillä levyä kuunnellessa tuli sangen thrash metallinen fiilis, mutta miksaus ja itse soitantakin on hoidettu erittäin korkeatasoisesti, kun otetaan huomioon, että kyseessä on todella pienen kaliiberin metallitykki, ainakin toistaiseksi. Plattaa myy Lahdessa Sarvilevyt- liike lähellä Rautatieasemaa! Alun perin ajattelin ostaa levyn lähinnä paikallisen musiikin tukitekona, eikä se mitään uskomattomia elämyksiä tarjonnutkaan, mutta yllätys oli kuitenkin positiivinen. Ei mikään uusi suosikkibändi, mutta levy pysyy ehdottomasti hyllyssä ja tulee kuunneltua varmasti montakin kertaa...
Tällaista mulla on nyt ollut. Ottakaa rennosti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti