Hämäsin, minähän en klassisesta musiikista kirjoita! Tosiasiassa kyse on modernin musiikin klassikoista. Niistä kappaleista, jotka ovat kevyen musiikin historian aikana saavuttaneet jostain syystä poikkeuksellisen aseman. Hittejä, jotka ovat olleet hittejä kymmeniä vuosia. Biisejä, jotka on kirjoitettu silloin, kuin varsin merkittäviä osia musiikin nykyisestä kentästä ei ollut olemassakaan, mutta luultavasti juuri nytkin innostuttavat erilaisia musiikkineitsyitä eri kolkissa maailmaa. Käsite "klassikko" on varsin venyvä, ja jonkin musiikkigenren suosijoiden silmissä ehdoton kyseisen tyylin historian merkkitapaus aiheuttaa toisessa "Mitä tää nyt on, joku uus?" -reaktion. Itsekin olen taatusti tämän ajattelutavan uhri, koska musiikkitietämys ei ole lähelläkään riittävää. Musiikin nykyisellä syntymävauhdilla sitä on vaikea pitää yllä, kun vanhoja aikojakaan ei saisi kuopata. Vuosikymmenen juuri vaihduttua voitaneen joistakin 2000-luvun alkupuolen kappaleista jo hiljalleen ruveta puhumaan aikansa ja tyylinsä klassikkoina, mutta onneksi samassa tarkoituksessa voi matkata kauemmaskin.
Rhytm and Blues -musiikin suuria määrittelijöitä on eittämättä mies nimeltä Ray Charles, jonka varhaisimmat superhitit näkivät levysoittimien neulat 1950-luvulla. Nähtyäni miehen elämästä kertovan mahtavan "Ray" -elokuvan aloin toden teolla perehtyä miehen tuotoksiin, kuten alkoivat myös radiomiehet. Muun muassa kappaletta Hit the road, Jack soitetaan nykyisin monissa urheilutapahtumissa ja vastaavissa tilaisuuksissa. Saman miehen huulilta laulettiin aikanaa myös kappale I got a woman, jota muuan Kanye West sitten sämpläili Golddigger-hittinsä biitiksi. Mielestäni on ehdottoman hienoa, että nykypäivän nuoret kukot muistavat välillä kumartaa niillekin, jotka alunperin nostivat heidän tekemänsä musiikin siihen asemaan, jossa se nykypäivänä on. Tutustukaa Ray Charlesiin, miellyttää taatusti kaikki hip hop -henkisiä svengillään!
Loppujen lopuksi olen kuitenkin hevari. Tämän genren klassisia tekijöitä on valtava määrä, ja jos alkaisin nostella toista toisen ylle, perusteluista saisin itseni kanssa aikaan luultavasti päättymättömän sodan. Pari biisiä voidaan kuitenkin nimetä kohtuullisen kiistattomasti raskaan musiikin klassikoiksi. Esimerkiksi Black Sabbathin Paranoid. Kappale sävellettiin alun perin varttitunnissa täytteeksi War Pigs - nimiselle albumille, mutta Paranoid-singlen valtaisa menestys sai bändin muuttamaan Albumin nimibiisinkin. Sikäli sääli, että Vietnamin sotaa kritisoinut War Pigs -kappale jäi tämän vuoksi hieman vähemmälle huomiolle. Sääli, koska olisi ollut mielenkiintoista nähdä sen mahdollisesti nostattaman poliittinen mylläkkä isänmaallisessa ja tyhmässä Ameriikan ihmemaassa. Paranoid ei koskaan katoa, koska kaikki aloittelevat kitaristit soittavat sitä jossain vaiheessa, koska kappale on helppo ja yksinkertainen. Saman kovan kohtalon on kokenut Deep Purplen biisi Smoke on the Water, joka järjettömän kitaralla jyystämisen seurauksena on kärsinyt vähintäänkin hyperinflaation.
70-luvun edustajiksi siis valikoituivat Paranoid ja Smoke on the water. Entä sitten 80-luku sukkahousuhevibändeineen, alkukantaisine räppeineen ja nuorine äärimetalleineen? Metallica, Iron Maiden, Mötley Crüe? 80-luvulta tähän päivään ovat ehkä kaikkein eläväisimpinä räpiköineet Metallican Master of Puppets ja Maidenin The Trooper. Master of puppets, samannimisen Metallica-albumin ykköshitti on alati mielenkiintoinen rytmisen erikoisuutensa ja tyylikkään melodisen väliosansa vuoksi, puhumattakaan vanhan Metallican röyhkeydestä. On hienoa kuulla tämä 13-vuotiaiden skeittareiden musiikkipuhelimista koriskenttien laidalla ja kuulla jätkien hypettävän tyyliin: "Vittu tää on kova biisi, ootteks te kuullu?" The Trooper puolestaan on lähes 30 vuoden iästään huolimatta edelleen Iron Maidenin keikkojen suosituimpia kappaleita aina, kun se settiin sisällytetään. Sen vetonaula taas on luultavasti vanha kunnon "Wooo-ooooo-oooo-ooooooooo" -hyrinämelodia loistavien kitarasoolojen ohella. Vaikea sanoa, sillä kuten näistä kappaleista pitäviä ihmisiäkin, on olemassa varsin monta syytä, miksi niistä pidetään.
90-lukua pidetään rapin kulta-aikana. Itse tiedän kyseisestä musiikista valitettavan vähän, mutta ainakin Nasin vuonna 1994 ilmestynyt debyyttilevy Illmatic on nimi, joka nostetaan aina ylös puhuttaessa kaikkien aikojen hip hop- albumista. Totta kai, koska Nas oli jo tuolloin mikin varressa sangen pitelemätön ja riimit olivat aikaansa nähden supermoderneja sekä onnistuivat tuomaan esille miehen sanoman. Kuunneelkaapa vaikka It ain't hard to tell.
2000-luku? Mikä tuon vuosikymmenen tuotos voisi kohota niin ylös, että 20 vuoden päästä kirjoittaisin siitä uuden blogimerkinnän? 2000-lukua ovat leimanneet ainakin ns. One hit wonderit, bändit, jotka tekevät yhden valtaisan suosion hittibiisin ja katoavat sitten kuvasta täysin. Las Ketchup, Basshunter ja muut kehvelit. Hip hopin parhaimmistoa on Dr. Dren lätty The Chronic 2001. Kappaleet kuten The Next Episode ja Still D.R.E. tekevät monille pikkupojille samaa kuin Master of Puppets. Miten on sitten 2000-luvun raskaan musiikin laita? Koko genre alkaa olla niin osiin pirstoutunutta, että uutta on todella vaikea luoda. 90-luvun puolella perustettu, mutta oikeastaan vasta 2000-luvulla täyteen kukoistukseen puhjennut Nightwish (ja juurikin Tarja Turusen Nightwish) kuitenkin onnistui tässä yhdistäen klassisen naisäänen melodiseen metalli-ilmaisuunsa. Tämäkin synnytti tietysti monta kopioijaa, kuten Evanescencen ja Within Temptationin. Nightwish voi siis neljännesvuosisadan päästä olla ainut klassinen naislaulajahevibändi!
Mikä oikein tekee kappaleesta klassikon? Onko olemassa yhteistä nimittäjää niille kappaleille, jotka kiihottavat yhä uusia sukupolvia kohden musiikkiorgasmeja? Luultavasti ei, ainakaan selkeästi määriteltävää sellaista. Makuasioista kun ei sovi kiistellä, täytyy ykskantaan todeta, että klassikoiksi päätyvät ne biisit, jotka vain ovat kaikkein suurimpien ihmismäärien mielestä "Vitun kovia". Jotkut biisit vain ovat. Sitä ei voi selittää, mutta silti sen tietää, kun kuulee musiikillisen sielunkumppaninsa kanssa yhtä aikaa juuri SEN biisin. Kiittäkäämme siis kaikkia suuria musiikintekijöitä suurista biiseistä!
Johan oli ympäripyöreää juttua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti