Mitä sanotaan ja miten.

Vaikka olen ollut raskaan musiikin ystävä niin kauan kuin olen toden teolla musiikkia kuluttanut, en ole koskaan ainakaan täysin ummistanut silmiäni miltään musiikilta. Joskus olen keskustellut samanhenkisten ja ei niin samanhenkisten ihmisten kanssa siitä, mikä hevissä viehättää. Olen todennut, että arvostan muusikoita, jotka hallitsevat instrumenttinsa suvereenisti ja innovatiivisesti. Kuten jokainen jotain joskus soittanut, tiedän edes osittain, mitä hevimuusikoiden taituruus soittimiensa varressa vaatii. Se harjoitustuntien, käytyjen keikkojen ja opeteltujen kappaleiden määrä on todella hurja. Käymällä läpi kaiken tämän alan miehistä tulee taiteilijoita, joiden musiikki liikuttaa miljoonia ja taas miljoonia korvia kaikkialla maailmassa. Raskas musiikki tulkkaa monesti tekijöidensä tunteita tai filosofoi varsin pimeistä ja ikävistä aiheista. Elämän nurja puoli, vaikeudet, suru, kuolema, tuho, demonit ja muut iloiset kaverit ovat enemmän kuin yleisiä aiheita hevimusiikin sanoituksissa. Näiden äärimmäisten ajatusten ilmentäminen tekee myös musiikista äärimmäistä: erittäin nopeaa, raskasta, jopa piinaavaa, äänekästä ja vihaista. Eritoten modernimpien bändien käyttämät huuto- tai örinävokaalit ovat omiaan negatiivisen sanoman julistamiseen. Oma suosikkini huutolaulajista on The Hauntedin pitkäaikaisin mikkimies Peter Dolving, jonka tyyliä voitte ihailla vaikkapa seuraavien linkkien kautta:

http://www.youtube.com/watch?v=UxW0dxNph44

http://www.youtube.com/watch?v=OVLNMj1K1kg&feature=related

Videoissa lähinnä pientä näytettä miehen laulutyylistä. Dolving on varsin kiero mies, ainakin siltä vaikuttaa, kun tätä seuraa videoilla ja dokumenteissa. Miehen ajatus huutamisesta laulussa on mielenkiintoinen: hän ei huuda huutamisen vuoksi, vaan ainoastaan korostaa huudolla sanojen merkitystä. Mies on mm. sanonut: "Why the fuck scream if you ain't got nothing to scream about?" ja "God is just dog spelled backwards." Ei kovin nerokasta, mutta sitäkin omalaatuisempaa.

Jos raskaassa musiikissa tunteita tulkataan aggresiivisuudella, ovat muutkin tyylit keksineet omat konstinsa. Pop-musiikki luottaa tietenkin tarttuviin, yksinkertaisiin, osittain muottiin puristettuihin melodioihin. Näiden mestareita ovat ainakin minun kirjoissani suomalainen The Rasmus (In the Shadowsin alku, F-f-f-falling jne.), ruotsin ylpeys Kent (Kuka EI osaa viheltää Dom andran alkua?), ja brittiläinen Coldplay (Clocksin pianotriolit ja In my placen kitarakuvio). Coldplayn laulaja Chris Martin on omassa arvoasteikossani varsin korkealla, vaikka en juuri pop-musiikkia genrenä suosi. Martinin persoonallinen ääni ja kyky tulkita sanoja hienolla brittiaksentillaan vetoaa. The Scientist on ollut itsellä ajoittain hyvinkin kovassa kulutuksessa. Heviä vastapäätä on hip hop, jossa artisti sanoo sanottavansa suoraan. Kappaleiden melodisuuden puute jättää tilaa rytmille, joka on hyvin tärkeä osa hip hop- musiikkia. Flow, sanojen sovittaminen musiikin väliin ei todellakaan ole niin helppoa kuin luulisi. Monesti räppäreitä kritisoidaan sanomalla, että mikkiin puhuminen ei ole musiikkia. Kehotan kaikkia näin sanovia kokeilemaan itse ja kuuntelemaan alan todellisia taitureita, esimerkiksi Nas, Eminem ja edesmennyt Notorious B.I.G. ovat erittäin taitavia. Näille herroille on kehittynyt ajan myötä vain heille itselleen ominainen henkilökohtainen flow, josta lyyrikon tunnistaa helposti. Riimejä kun ei välttämättä ole aina vain säkeiden lopuissa, vaan myös keskellä niitä, ja välillä säkeet itsessäänkin ovat huippuräppäreiden käsissä kuin piparitaikinaa, josta heidän uunissaan muotoutuu kakku, joka hyppää ulos riimien ja kappalerakenteiden kehästä ja palaa sinne yhtäkkiä jättäen kuulijan ihmettelemään: "Mistä se kaivoi ton riimin?". Itselleni on käynyt näin ties kuinka monesti ja niin käy varmasti teillekin, jos todella jaksatte pureutua räppiin. Se on kokeilemisen arvoista.

Viime aikoina olen huomannut mieltyväni yhä useammin ns. pehmeämpään ilmaisuun, jossa musiikista ja laulusta on siloteltu ja hiottu pois oikeastaan kaikki terävyys ja kovat särmät. Tämä jättää koko musiikillisen elämyksen erittäin helposti lähestyttäväksi. Se ei tyrkytä, vaan antaa kuulijalle poimia itselleen kulloisestakin kappaleesta juuri sen mitä haluaa. Esimerkiksi The Roots ja suomalainen Pyhimys ovat tämän tyylin mestareita. Näiden artistien musiikki virtaa tajuntaan usvan lailla ja viipyilee siellä hiljaisena ja rauhallisena saaden kuuntelijan autuaaseen rauhan ja levollisuuden tilaan. Tunne on kertakaikkiaan mahtava! Tässäpä teille sitten Pyhimystä Youtube-linkin muodossa:

http://www.youtube.com/watch?v=lBJXqfJn908

Kappale Herätä mut maanantaina on herran tunnetuimpia.

Analysoikaapa ihmiset sitä, minkä takia kuuntelette sitä musiikkia mitä kuuntelette. Saatatte yllättyä.