Lisää aiheita

Kuten edelliskerralla mainitsin, aion kirjoittaa nyt jokusen sanan niistä loputtoman moninaisista aiheista, joista ihmiset musiikkia tekevät. Tätä pohtiessa alkaa väkisin ajatella, kuinka henkilökohtaista puuhaa kappaleen sanoittaminen lopulta on. Monessa, todella monessa kappaleessa puhutaan minä-muodossa tai käytetään kaikkitietävää kertojaa. Millaista on kirjoittaa tarina satojen, tuhansien, jopa miljoonien ihmisten kuultavaksi, kertoa aina enemmän tai vähemmän omista ajatuksistaan, arvoistaan ja tunteistaan? Toivottavasti kuuluisat sanoittajat eivät ajaudu pohtimaan, mitä ihmiset heidän teksteistään ajattelevat. Vaikka artistit tietenkin väittävät, etteivät ihmisten mielipiteet heitä kiinnosta, olen varma, että heikommin menneen keikan tai masentavien myyntilukujen julkistamisen jälkeen tulee mietittyä, miksei kansa pidä siitä, mihin on litroittain sydänvertaan vuodattanut. Miten on mahdollista, että jotain ei liikauta, kun toinen ihminen repii sydämensä auki ilmielävänä lavalla? Tietenkin hyvän artistin tärkeä ominaisuus on juuri läsnäolo, kyky takoa sanomansa jokaisen kuulijan ajatuksiin. Kenties paras tilaisuus tämän aistimiseen on katsella bändin laulajaa, kun orkesteri soittaa jonkin hitaan, tunteellisen kappaleen introa. Laulajan keskittyminen kappaleen sisältöön näyttää useilla videoilla ja konserteissa muistuttavan meditaatiota ja jonkinlaiseen transsiin vajoamista. Omasta mielestäni tämän taidon ehdoton mestari on jo vanha ja raihnainen Ozzy Osbourne, jonka valittava, melankolinen ääni värisyttää katsellessa miehen vanhoja live-vetoja esimerkiksi (klisee) kappaleesta Mama I'm Coming Home...Linkki ei vie live-taltiointiin, mutta videon alkua katsoessa saattaa hoksata "transsitilan", kun mies on ajatuksissaan.

Kappaleita kirjoitetaan paljon kaikesta mahdollisesta, mitä ihmiselle voi tapahtua, ja jos muuta ei keksitä, otetaan usein aiheeksi elämä itse. Tällöin lauletaan ja soitetaan usein tarinoita siitä, millä eri tavoilla elämä voi olla hienoa tai mennä päin prinkkalaa. Paljon tehdään myös "minäbiisejä", joissa sanoittaja lähinnä valottaa joko omaansa tai edustamansa kulttuurin filosofiaa. Monesti näissä kappaleissa on ideana myös haistattaa arvostelijoilla pitkät. "Minäbiisit" ovat räppäreiden erikoisalaa, mutta oma viehätyksensä on myös siinä, kun bändit tekevät "Mebiisejä". Suomen kansan erikoistaito on negatiivisuus, kurjuus ja surumielisyys, joten ei liene sattumaa, että tässä maassa tehdään valtava määrä hyvää musiikkia siitä, kuinka perseestä elämä on. Kaikkihan tietävät Murheellisten laulujen maan ynnä muut jo ammoin väsähtäneet kappaleet, jotka eivät kuitenkaan kuole koskaan, koska ovat yksinkertaisesti niin totta. Yksi näistä Suomen kaihoisista tunnelmoijista on edesmennyt kotkalaisnero Juha "Junnu" Vainio. Hänen sanoituksensa ja mitäänsanomaton lauluäänensä liikuttavat. Kaivelkaapa levyhyllyjä ja kuunnelkaa kappeleita Vain Sorsa Lentää Pohjoiseen ja Vanha Salakuljettaja Laitinen. Varsin suomalaista. Yleensä raskas musiikki rakastaa ikävämpiä aiheita sanoituksissaan. Meinasipa muunmuassa suuren ja mahtavan Radioheadin ehkä tunnetuin kappale Creep jäädä aikoinaan julkaisematta, koska oli "liian synkkä". Riipaisevat ihmiskohtalot ovat myös hyvää jutunjuurta, vai miten olisi Guns n' Rosesin My Michelle-kappale? Toiset ovat mieltyneempiä ihmisten itsesäälissä rypemisen kuuntelemiseen, mutta onneksi tämän lajin musiikin tekijät ovat osaksi naamioineet emotionaalisuutensa raskauden ja toivottomuuden viitan alle. Yksi bändi sanoituksineen riittää: Misery Signals. Jos jokin vituttaa, älä turhaan lähde hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä, siinä tulee hiki. Kirjoita mieluummin biisi, sitä voi tehdä myös juovuksissa ilman sydämensä vaarantamista. Myös iloaan voi tietenkin levittää musiikkiin ja mahtailla sen avulla. Tämän veivät äärimmäisyyksiin 1980-luvun tukkahevarit, siinä missä rnb-artistit jatkavat perinnettä tänä päivänä. Vanhan kunnon Deep Purplen jo vuonna 1970 ilmestynyt Highway Star -kappale on täpötäynnä positiivista energiaa, kuten ovat monenmonet mahtipontiset sankarihevibiisit.

On hankalaa päättää, mitä kappaleita mainitsee, sillä jollakin tasolla jokainen biisi kertoo elämästä. Yritin päästä nyt sen tahrattomaan ytimeen, jatkoa saattaa seurata kun oikein innostun runoilemaan jostakin toisesta aiheesta. En nyt ihan ymmärtänyt, että ei välttämättä kannata ruveta laskemaan Saharan hiekanjyviä yrittämällä ruotia maailman kaikkea elämästä kertovaa musiikkia.