Hämäsinpäs teitä, minulla ei ole mitään sanottavaa David Guettan ja Kid Cudin hittibiisistä, vaikka se onkin ihan menevä kipale ja listahitiksi sillä on jopa sanottavaa. Todellisuudessa aihe on toinen. Yksi parhaista tavoista, joilla musiikki piristää seuraelämää, ovat ns. musiikkiflashbackit. Kun kuulee jonkin kappaleen, muistaa välittömästi yhden tai useamman tapahtuman, joissa se on aiemmin soinut. Katse hakeutuu jonkun myös tuossa tilaisuudessa läsnä olleen silmiin ja yhteisymmärryksen hymy nousee kasvoille positiivisen värinän täyttäessä ilman. Tämä on varmasti monille tuttua, ja joku saattaa tunnistaakin itsensä tästä jutusta. En nyt aio ryhtyä mihinkään maailmaa mullistavaan, kunhan kerron jokusen kappaleen, joista muistan aina joitain tilanteita. Olkoon se teille kaikille inspiraatioksi viettämään nostalgiahetkiä!
1. Paranoid live-versiona Ozzy Osbournen Randy Rhoads - tribuuttilevyllä! Ensimmäinen todella aktiivisesti kuulemani ja fanittamani hevibiisi. Rhoadsin järjetön kitarointi ja Ozzyn äänen 80-luvun voima heittelivät nuorta miestä todella rajusti. Kuulin biisin The Ozzman Cometh - levyltä, jonka hankin eräältä ystävältä. Muistan kyseisen levyn ja nuo ajat käytännössä aina, kun kuuntelen tätä live-vetoa ilman mitään erityistä ulkopuolista viitekehystä.
2. Anthraxin ja Public Enemyn yhteistyönä vetämästä versiosta kappaleesta Bring The Noise muistan aina ja ikuisesti, kun pelasin ensimmäisiä kertoja Playstationia. Pelinä oli Tony Hawk's Pro Skater 2, jonka ääniraidalla kyseinen kappale oli. Kului vuosia, ennenkuin sain tietää, ketkä sen todella esittivät, mutta olin fiilistellyt sitä jo pitkään ennen sitä. Joskus pleikkarin omistaminen ja sillä pelaaminen oli ihan kohtuuttoman siistiä ja tämä biisi on todiste, että niinkin on joskus tosiaan ollut.
3. Bon Jovin kappaleesta It's my life muistan, kun vein kyseisen levyn levyraatiin ala-asteella ja MINUN levyni voitti koko paskan! Silloin tunsin itseni vähintäänkin Euroopan keisariksi. Muutoin kappale ei ole koskaan ollut mielestäni edes mitenkään ihmeellisen hyvä, mutta tiesin, että monen muun mielestä on, joten voitontahtoisena nuorena hurjana vein sen raatiin. Good times.
4. Children Of Bodomin kappale Needled 24/7 oli mielestäni joskus selkeästi ja dominoivasti maailman paras biisi. Sen ansiosta tutustuin muutenkin koko bändin tuotantoon. Needledistä ei tule mieleen muita erityisiä tilanteita kuin muuan reissu Saksaan aikoja sitten, mutta päällimmäinen mielikuva on se, kuinka perkeleen kovalta biisiltä se aikoinaan tuntui. Hyvin harvaa kappaletta olen niin kauan pitänyt maailman ykkösrallina.
5. DMX: n kappaleesta Party Up muistan korisjunnuvuosien Porvoon-pelimatkan ja sen, kun rullattiin kaverin faijan kyydissä läpi Porvoon lauantai-illan ikkunat auki tämän biisin soidessa lähes kyseenalaisen kovalla. Damn se oli hienoa!
6. Klamydian Narkkarirakkautta-biisi oli yksi niistä, jotka tutustuttivat minut tähän vaasalaiseen isänmaanpuolustajien suosikkimusiikkiin. Kuulin Klamydiaa toden teolla ensi kertaa alokasaikana armeijassa Panssaripioneerikomppanian tuvassa numero kolme. Moni Klamydian kappale, esimerkiksi juuri Narkkarirakkautta muistuttaa noista hienoista miehistä ja uskomattomasta hajotuksesta.
Edellisten kaltaisia sinänsä merkityksettömiä, mutta vahvasti johonkin kappaleeseen linkittyneitä muistoja on useimmilla meistä. Listaan voitaisiin tietenkin lisätä erilaisissa hyvin nesteytetyissä illanistujaisissa soineet kappaleet, omalla kohdallani esimerkiksi Haddawayn What Is Love...näitä istuntoja kuitenkin tulee ja menee, ja koska useimmat kappaleet soivat moneen kertaan, on vaikeaa spesifioida, minkä illan tapahtumia biisi on milläkin lailla vauhdittanut. Välillä voi toki nauraa, kuinka älyttömät ja sanalla sanoen paskat biisit ovat joskus kuulostaneet käsittämättömän hyviltä.
Kenties kivuliainta on, jos onnistuu liittämään jonkin kappaleen johonkin ihmiseen. Näiden juttujen kertominen olisi jo turhan henkilökohtaista, mutta on jännittävää, kun ei tarvitse kuin nähdä kappaleen nimi listalla, ja muistaa täsmälleen tunteet, joita sen soidessa joskus tunsi jotakuta kohtaan. Siksi kannattaa välttää kyseisen virheen tekemistä kuin ruttoa. Näinollen musiikin kuuntelu tunnelmallisesti yhdessä on pahuksen vaarallista puuhaa. Tottakai musiikki korostaa romanttisiakin tunteita, mutta sanotaan vaikka, että kyseisten yhdisteiden sekakäyttö on pahempaa kuin musiikin nappailu monen muun asian yhteydessä.
Sitten muutamia suosituksia. Tiettyihin fiiliksiin on omat kappaleensa, jopa omat bändinsä. Heti kärkeen on mainittava mihin tahansa suuriin tunteisiin sopiva Queen. Sillä on biisi tunnetilaan kuin tunnetilaan. Syty Don't Stop Me Now: hun, ole voittamaton kun kuulet Hammer To Fallin, tuskaile kuunnellen I Want It Allia ja elämän potkiessa turvaudu Friends Will Be Friendsiin. Jos taas haluat huutaa rakkautesi kurkku suorana ääneen koko maailmalle, valitse kitaristi Brian Mayn laulama Driven By You.
Suomalaisten suosikkitunne melankolia on hyvin hyvin yleinen laulutekstien aihe ja sen musiikilliset tulkintatavat vaihtelevat ehkä kaikista tunteista eniten. Yleensäkin negatiivisista tunteista ammennetaan hurja määrä puhetta. Sitäkin voi eritellä. On olemassa puhdasta "tapan kaikki" -vitutusta. Sitä purkaakseen tai tehostaakseen voi kuunnella vaikkapa The Hauntedin tai Misery Signalsin musiikkia. Ensin mainitun mielestä koko maailma on perseestä, Misery Signals taas tyytyy rakkauden kierotuneisuuden soimaamiseen. Näitä kuunneltuaan voi yleensä olla varma, että jollakin tässä maailmassa asiat ovat vielä huonommin kuin itsellä. Toisaalta on tunne, että ei oikein tiedä mitä tekisi tai miten päin olisi. Tämän meiningin erikoismies on Bruce Dickinson. Iron Maidenin kyselevät, jopa filosofiset kappaleet haastavat kuulijan todella tutkiskelemaan itseään ja tuntojaan. Iron Maidenin pitkällä uralla bändi on sanoitusten muodossa käynyt läpi kaikki "mitä nyt" -fiiliksen vivahteet. Kokeilkaa kappaleita Rainmaker, Can I Play With Madness tai Tailgunner. Suruun ja synkkyyteen on keksitty slovarit, mollivoittoiset rauhaisat kappaleet, joiden soidessa voi todella riutua syvällä murheensa alhossa. Ray Charlesin Georgia On My Mind, Hammerfallin The Fallen One, ZZ Topin Rough Boy, Uriah Heepin Come Away Melinda.
Entä ilo sitten? Tottakai myös onnelliset miehet ja naiset ovat kirjoittaneet. 80-luvun stadionrockjättiläiset, kuten Guns n Roses ovat puhuneet vakavista asioista iloisella mielellä. Nämä biisit ovat toki pyörineet myös perinteisen rock-elämäntyylin ympärillä. Vaikka Mötley Crüen Girls, girls, girls. Motörheadin Ace of Spades. Led Zeppelinin Rock and Roll. Itse olen negatiivisemman musiikin ystävä, joten koen itseni hieman jääviksi kirjoittamaan ilotteluralleista. Tietysti suurin osa kaikesta "bilemusasta" on tätä, ja on hyvä, että bileissä voi olla iloinen. Ikävä se olisi pitää itkukekkereitä.
Tästä merkinnästä ei tullut niin hienoa kuin millaiseksi sen päässäni kuvittelin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti